Nostalgianhuuruista tyylikkyyttä huokuvien kostoelokuvien aikakausi on tässä ja nyt. Tällä vuosikymmenellä. Sen kuninkaaksi nostettiin harrastajien keskuudessa jo lähes yksimielisesti pari vuotta sitten ilmestynyt Nicolas Winding Refnin Drive. Sen lisäksi William Friedkinin vuosiksi unohdettu Elää ja kuolla L.A.:ssa (1985) on yhtäkkiä taas kovinta ikinä.

Uudelleen syttynyt rakkaus 80-luvun neonväreihin, huipputyylikkyyteen ja väkivaltaan väkivallan vuoksi on ollut jo vuosia nousemassa yhdeksi isoimmista trendeistä, elokuvissa, videopeleissä ja musiikissa, ja näiden yhdistelmissä.

Valtaosa harrastajista ja bloggareista, kuten myös lehtemme toimittajista, kuuluvat siihen ikähaarukkaan, että löytävät juuri nämä elokuvat automaattisesti. Luonnollisesti kaikkien unohdettujen kasaritoimintaelokuvien lisäksi.

Kasvu on ollut tasaisen varmaa, mutta skenen jyrkkä palaaminen perusasioiden äärelle taisi tapahtua pari vuotta sitten, The Expendablesista ja Hobo with a Shotgunista, ja se on sittemmin jatkunut Dredd 3D:n ja The Raid: Redemptionin kaltaisilla yllättäjillä.

1980-luvun toimintaelokuva on syystäkin jäänyt ikäpolvensa tajuntaan pysyvästi. Ultracoolia, ylitseampuvaa, ironista ja armotonta. Tämän kaiken uusi tuleminen on tapahtunut hyvin nopeasti, eikä sitä ole vielä kaikki sisäistäneetkään. Vaikka kaikkien hyväksymiä mestariteoksia tulviva 90-luku oli genrelle hienoa aikaa, se tappoi paljon vakavuudellaan ja tyylittelyllään, kuten se teki musiikille ja muodille.

Se halusi liikuttaa ja vaikuttaa – Léon, Pulp Fiction, Syntyneet tappajiksi. Loppujen lopuksi hyvin ryppyotsaisia elokuvia. Sykleittäin kulkevassa asennoitumisessa onkin oikea aika taas revitellä kunnolla. Palata Scarfacen ja kasariactionin parhaisiin puoliin.

Trendi ei suinkaan rajoitu pelkästään elokuvaan. Jos pidit Drivea ultracoolina, adrenaliinia pumppaavana, rakastettavana L.A. noir nostalgiatrippinä, suosittelen kokeilemaan indie-videopeliä Hotline Miami, koska sen jälkeen edes Drive ei tunnu juuri miltään.

Aiemmin mainittujen päälle on verhoiltu ohut lynchiläisen surrealismin verho ja toteutustapana hektinen ja ääriaggressiivinen Tapan Kaikki 3:sta ja kahdesta ensimmäisestä Grand Theft Autosta tuttu ylhäältä kuvattu anteeksipyytelemätön teurastus.

Retrovisuaalisuudella ja pirullisella ratasuunnittelulla on saatu aikaan hermoja raastava jännitys, joka saa harvinaisella tavalla eläytymään pelin maailmaan.

Pelissä edetään eläinmaskiin kasvonsa peittävällä hahmolla, joka saa outoja puhelinsoittoja, joissa vihjaillaan hämäristä keikoista siellä täällä. Kohteissa pistetään kerros tai pari vihollishahmoja katuun, työkaluilla jotka sattuvat käteen osumaan. Keikkojen välissä tehdään visiittejä VHS-vuokraamoihin ja muihin aikansa neonpikseleitä viliseviin menomestoihin.

Tämä on se juttu mitä halutaan. Se juttu mitä itsekin haluan. En ehkä kauaa, mutta juuri nyt. Lokerointi on veteenpiirretty viiva, mutta jos fiilikseltään samankaltaisia 80-lukua henkiviä värikkäitä ja tyylikkäällä väkivallallaan sumeilemattomia elokuvia laitetaan järjestykseen, nostaisin kärkisijoilleni myös rikollisen alihuomioidun tanskalaiselokuvan Princess (2006)

Live-action videopätkiä animaatioon sekoittavassa elokuvassa pappieno tulee pelastamaan bordellissa kasvaneen pienen orpotytön, joka jää ilman huoltajaa pornotähtisiskon kuoltua. Uskon mies janoaa kostoa hinnalla millä hyvänsä. Katsojalle on aivan sama kelle kostetaan, kunhan selvästi pahikseksi tunnistettavalta ökyjätkältä hakataan sorkkaraudalla graafinen veriryöppy pitkin uima-altaan kaakeleita.

Spring Breakers (2012)

Suurimpia harrastajien puheenaiheita sitten Driven, Spring Breakers, otettiin sittenkin ohjelmistoon. Vaikka vain parissa kaupungissa. Siitäkin vähästä on kiittäminen yksinomaan harrastajia. Night Vision näytöksen jälkeinen pommitus ei jättänyt valinnanvaraa.

Nähtyäni elokuvan vasta kaiken sen hypen jälkeen, en voi sanoa omien tuntemuksieni kohtaavan täysin sen saamaa suitsutusta, mutta kuuluuhan se nyt tottakai vuoden must-see elokuviin. Luulisi myös olevan itsestäänselvimpiä kesäleffoja jokaisessa Suomen teatterissa, mutta kun emme satu elämään ideaalimaailmassa.

Jos elokuvasta ei mitään tiedä, voi promojuliste olla kohtalokkaankin harhaanjohtava. Sekä niille, jotka etsivät kevyttä kesähömppää, että niille, jotka etsivät kaikkea muuta.

Spring Breakers on sukupolvielokuva. En sano, etteikö kohderyhmittely ole vain suuntaa antavaa, mutta suurin osa vanhemmasta väestöstä ei varmasti ymmärrä yhtään mistä tässä elokuvassa on kyse. Katsojalta vaaditaan tietynlainen perehtyminen MTV-kulttuuriin ja gangsta-haaveisiin.

Tytöt haaveilevat kevätlomasta bilerannoilla, kaikki muut ovat jo lähteneet. Säästöjen riittämättömyys ja turhautunut luppoaika muodostaa loistavan idean ryöstää huoltoasema vesipyssyillä. Tytöt bailaa ja sekoilee, joutuen virkavallan käsiin josta heidät pelastaa paikallinen räppäri Alien, lunastaen sillä tavalla tyttöjen perseet niin sanoakseni. Tytöt osoittautuvatkin hieman odotettua kovemmiksi luiksi.

Alien on stereotyyppinen valkoinen wannabe-gangsta, joka esittelee tytöille huvilaansa, taalojansa ja aseitansa kun Cribs -kämpänesittelyohjelmassa, unohtamatta sanoa katsovansa Scarfacea repeatilla. Hänen possensa on surullisin maan päällä, mutta hän on omasta mielestään amerikkalaisen hip-hop -unelman kruunaamaton kuningas.

Musiikiksi on valittu massahysteriaa lähivuosina aiheuttanut Skrillex ja tämän sukupolven suurin pop-ikoni, Britney Spears, jota Alien päätyy soittamaan pianollaan. Teatterista lähtiessäni yleisimmät kommentit ympäriltäni olivat “oliko vähän playback”, viitaten pianokohtaukseen, sekä “en mä nyt ihan tollaseks tätä kuvitellu” ja “en ymmärrä miks kaikki bloggarit hehkuttaa tota niin paljon.”

Suurin osa elokuvasta on, toki tarkoituksellisesti, hyvinkin pintaliitoista ja kliseistä bimbokulttuuria. Toisaalta se esittää tytöt videopelielämänsä väkivaltagenreen turtuneina aikapommeina.  Spring Breakers on hieman vaarallinenkin elokuva valtavirrassa. Se kritisoi ja moralisoi, tehden sen kuitenkin samalla tavalla ja välillä imelämminkin kuin kaikki täysin yksiulotteiset kasvuelokuvat.

Asioita toistetaan elokuvassa paljon. Tämä tuntuu aluksi siltä, että ihmisille pitää nykyään selitellä elokuvia liikaa. Toistelun funktio on kuitenkin sen sisällön muuttuminen merkittävästi matkan varrella. Puhelut kotiin, ryöstökeikat, mielipiteet, kaikki muuttuu perspektiivistä ja tulevista tapahtumista riippuen.

Tämä on toteutettu paikoin erittäin vaikuttavasti. Etenkin ryöstökeikka, joka kerrotaan ensin pakoauton suljettujen ikkunoiden takaa, jolloin todellisuus näyttää siltä miltä kuulostaakin, harmittomalta vesipyssyleikiltä. Toisen näkökulman esittäminen myöhemmin on tehokkaimpia kohtauksia koko elokuvassa.

Korvaamattomin elementti elokuvassa on itse beibsit, mikkihiiri-klubilaiset gone wild. Tytöt ovat luoneet neonvärisillä bikineillään välittömän ikonisen kulttiporukan, jonka luulisi imeytyvän populaarikulttuurin kuvastoon vahvasti lähivuosina. Rakastat katsella heidän seikkailujaan, mutta samalla vihaat sitä mitä he edustavat. Äärimmäisen ristiriitaista, mutta palkitsevaa elokuvaa.

Loppujen lopuksi aivan liian ilmeisiä asioita on paljon, enkä koe elokuvaa sen suuremmin vallankumouksellisena, mutta se on koonnut yhteen paljon huomioitavia asioita tästä hetkestä ja se on sitä mitä tällä hetkellä halutaan nähdä.