Maa: Italia
Genre: Rikos
Ohjaus: Fabio Grassadonia, Antonio Piazza
Käsikirjoitus: Fabio Grassadonia, Antonio Piazza
Kuvaus: Daniele Ciprì
Leikkaus: Desideria Rayner
Näyttelijät: Saleh Bakri, Luigi Lo Cascio, Sara Serraiocco, Giuditta Perriera, Mario Pupella
Tämän vuoden Espoo Cinén yksi ennakkoon mielenkiintoisimmista nimikkeistä oli Salvo. Cannesin elokuvajuhlien kriitikoiden viikolla palkintopöydän putsannut Tukholma-syndroomasta ideansa ammentava italialainen rikoselokuva jätti silti melko kylmäksi. Tarinan protagonisti ja elokuvan nimikkohenkilö Salvo (Saleh Bakri) on mafian palkkalistoilla toimiva kovan luokan ammattitappaja ja vähäpuheinen mies. Alussa paukutellaan kovaan ääneen, kun kahden eri rikollisjärjestön konnat ottavat yhteen. Tilanne päättyy tyylikkääseen takaa-ajoon, jonka seurauksena Salvo päätyy listimään kilpailevan bisneksen rikollisia. Hän ei kuitenkaan pysty päättämään erään mafioson sokean Rita-siskon (Sara Serraiocco) päiviä ja ottaa naispolon vangiksi hylättyyn tehdasrakennukseen. Salvon ja Ritan välille alkaa muodostua epätodennäköinen suhde.
Salvo on elokuva, joka yrittää kovasti, mutta kaatuu mahalleen. Ohjaajakaksikon mukaan se on sekoitus film noiria ja nykypäivää ripauksella spagettiwesterniä. Nämä asiat jäävät hyvin tulkinnanvaraisiksi. Toki loppupuolella nähtävä Salvon ja mafian patsastelu erämaassa sijaitsevalla tehtaalla tuo mieleen westerneistä tunnetut hidastempoiset standoffit. Hikisen Palermon rikollinen ilmapiiri ei tästä huolimatta välity valkokankaalta katsojille. Kaupungin pitäisi kuhista kovanaamoja, joiden rikokset eivät kestä päivänvaloa. Auringon soisi porottavan kuumemmin, jotta polttavan hehkun pystyisi näkemään paremmin hahmojen iholla.
Film noir –viitteitä on etenkin kuvauksessa. Varjoilla pyritään luomaan tunnelmaa ja alun pitkässä jännityskohtauksessa on edes hitusen tyyliä. Tätä tuetaan Bakrin kovakasvoisella ilmeettömyydellä ja jöröydellä. Näytöksen jälkeen pidetyssä ”kysy ja vastaa” –tilaisuudessa ohjaajat nostivat Jean-Pierre Melvillen Ajojahdin monta kertaa esille. Bakrin tulkitsemaan Salvoon oli haettu vaikutteita Alain Delonin roolista kyseisessä elokuvassa. Tietyllä tapaa hiljaisen ja kivikasvoisen Salvon yhteyden Delonin roolihahmoon ymmärtää, mutta Bakrilta puuttuu se tärkein kaikista, nimittäin karisma. Delon on viimeisen päälle tyylikäs palttoossaan, kun Bakri on vain mölli vailla sen suurempaa tyylitajua.
Bakrin vastanäyttelijänä nähtävä Sara Serraiocco tekee ensimmäisen ison roolinsa. Sokean naisen rooli herättää huvittavuutta, koska Serraiocco ei kykene tulkitsemaan näkövammaista mitenkään erityisen hyvin. Epävarmuus näkyy useissa kohtauksissa, joissa näyttelijätär nostaa kätensä kasvojensa eteen. Kaiken kaikkiaan näyttelijät jäävät etäisiksi, koska tarina ei anna heille mitään mahdollisuuksia kasvaa. Sivuhahmot tuntuvat mitättömiltä, ja heistä paras esimerkki on pakolliselta tuntuvan huumoripuolen filmissä hoitava Salvon vuokraisäntä, jonka vitsit eivät naurata eivätkä ilmeilyt ilahduta.
Koomiset yritelmät ajavat elokuvaa entistä kauemmas inhorealismista, jota sen soisi olevan. Asetelma antaisi paljon enemmän mahdollisuuksia revitellä ikävillä asioilla. Salvo voisi olla ikävämpi ihminen ja verelläkin voitaisiin läträtä edes yhden ämpärillisen verran. Tehokkaimpana juttuna elokuvassa toimivat ratkaisut käyttää voimakkaita äänitehosteita aina silloin, kun Rita kuulee asioita. Katsojalle ei näytetä juurikaan mitään, vaan kohtaukset kerrotaan äänimaailman kautta. Oivalluksena tämä on parasta mihin filmi kykenee.
Ohjaajiensa debyytti jää lopulta todella irralliseksi kokonaisuudeksi, jossa päähenkilöiden romanssi ei tunnu koskettavalta, eivätkä mafian isot pamput pelottavilta. Romanssi on nostettu elokuvasta puhuttaessa usein esille, mutta se tuntuu vain kankealta keinolta kertoa tarina vähän eri tavalla. Päähahmojen sutina jää hyvin platoniselle tasolle. Henkilöiden välillä ei tunnu olevan ystävyyttä suurempaa kipinää.
Kenelle Salvo sitten oikeastaan on tehty? Sen on tarkoitus kertoa mahdottomassa tilanteessa tapahtuva mahdoton rakkaustarina. Ajatus on kiehtova, mutta toteutus on kaikkea muuta kuin eheä, mikä jättää kirpeän jälkitunteen. Elokuvaa on hyvin vaikea lähteä laittamaan yhteen lokeroon, koska se koettaa yhdistellä eri genrejen parhaita puolia, siinä onnistumatta. Näin ollen se on aivan liian sekava paletti, jotta se kykenisi tarjoamaan mitään kellekään. Tämä on hiukan surullista, sillä ohjaajilla on selvästi ollut omasta mielestään voimakas visio.