Törkyä kankaalle 40 vuotta – haastattelussa Lloyd Kaufman
Troman pomo on ylpeä uimisestaan valtavirtaa vastaan.
Troman pomo on ylpeä uimisestaan valtavirtaa vastaan.
On tunnettu ja ikävä fakta, että japanilaisesta elokuvasta ennen vuotta 1945 on kadonnut karkeasti arvioiden yli 90%. Sota, sen jälkimainingit, välinpitämättömyys varastoinnissa ja vuoden 1923 maanjäristyksen kerrotaan olleen suurimmat ”syylliset”. On siis selvää, että tuon ajan elokuvasta on vaikea sanoa mitään varmaa. Sen onneksi pystyy sanomaan, että elokuvataide oli vahvalla pohjalla Japanissa lähes alusta asti.
Carine Roitfeldia, Pariisin Voguen entistä päätoimittajaa voi kuvailla ikiliikkujaksi. Hän on ollut kansainvälisen huippumuodin merkittävimpiä nimiä useita vuosikymmeniä ja hän on mittavan kokoisen fanilauman jumalatar. Dokumentti Mademoiselle C seuraa Roitfeldin elämää Voguesta lähdön jälkeen, kun hän päätti perustaa oman muotilehden nimeltä CR ja millaisia kommelluksia tästä seurasi.
Jälleen kerran nähdessään Wes Andersonin uusimman elokuvan The Grand Budapest Hotellin voi todeta katsovansa ehtaa Wes Anderson -elokuvaa; kenenkään toisen elokuva se ei voisi missään tapauksessa olla, siitä olen melkein varma, ja se näkyy kaikessa siinä. Episodimainen rakenne on tyypillistä Wes Andersonin filmeille. Samoin kuin Steve Zissoun vedenalaisessa maailmassa (2004), jossa jaksot jaetaan keltaisilla fonteilla eri tapahtumapaikkoihin tai -aikoihin, niin myös The Grand Budapest Hotellissa jaetaan elokuva osiin tyylitellysti kuvan päälle ilmestyvällä teksteillä. The Grand Budapest Hotel sijoittuu fiktiiviseen Zubrowkan alppikaupunkiin harmaine vuoristomaisemineen, saksalaisen ekspressionismista muistuttavine siluettimaisine kuvineen ja jatkuvina lumisateineen (jopa vankilan sisätiloissa sataa lunta). Suurin osa siitä on takauman takaumaa; tapahtumat ovat ensiksi pienen tytön muistopatsaan juurella lukemia, ja toiseksi kirjassa hotellin omistajan Mr. Mustafan (F. Murray Abraham) kertomaa tarinaa kirjailijalle (Jude Law).
Jo ennen kuin Oh Boy ehti edes valmistua, on hänen tekijästään, Goodbye Leninin! (2003) ohjaaja-käsikirjoittaja Wolfgang Beckerin assistenttina toimineesta Jan Ole Gersteristä povattu jonkinlaista Attalusta Berliinin uudelle elokuvalle, joka on rämpinyt metaforallisesti likakaivoissa jo pidemmän aikaa, ehkä aina Wendersin, Herzogin ja Rainer W. Fassbinderin kultakausien lopusta lähtien. Valitettavasti tuskin koskaan yksi elokuva, jos edes yksi ihminen, voi pelastaa kokonaista kansakunnan elokuvaa. On myönnettävä, etteivät edes Kaurismäen veljekset yksin voineet elvyttää suomalaisen fiktioelokuvaa henkihieveristä 80-luvulla ja 90-luvun alussa, puhumattakaan tästä päivästä. Oh Boy on muutenkin liian tavanomainen, riskitön – joskin kauniisti kuvattu – mutta dramaturgialtaan yhtä tyhjän tekevä kuin finni korvakäytävässä, ja poliittisesti melko mitäänsanomaton ja menneisyyteen katsova, jotta se yksin voisi nostattaa jonkinlaista uutta aaltoa, tai edes toimia Saksan 400 kepposena (Les quatre cents coups, 1959) konsanaan.
Poliisimies Zhang Hui Lingin vastuulle kuuluu Pekingin katutason rikollisuus ja hän kyttää päivin öin taskuvarkaita ja humpuukimaakareita. Kadut ovat tulvillaan erilaisia venkuloita: korvausrahan toivossa auton alle heittäytyviä muka-rampoja, väärennetyn rahan vaihtajia, uskonnollista krääsää tuputtavia guruja ynnä muita. 21 miljoonan ihmisen kaupungista löytyy höynäyttäjiä ja höynäytetteviä ikuisiksi ajoiksi ja Zhang kokee ajoittain suurta ahdistusta ihmisten vilpillisyyden takia, joka tuntuu loputtomalta suolta.
Kanadalaisen näyttelijättären Monia Chokrin (Kangastuksia) esikoisohjaus An Extraordinary Person on sangen lupaava taidonnäyte lyhytelokuvan saralla, ja se nappasikin kansainvälisen kilpailun parhaan fiktion palkinnon. Elokuva alkaa päähenkilön, 30-vuotiaan Sarahin (Magalie Lépine Blondeau), herätessä vieraasta sängystä muistamatta mitään edellisestä illasta. Hän hiippailee tyhjän talon keittiöön soittamaan kyytiä kaverilta ja pian tämän jälkeen paikalle saapuu talon emäntä, joka alkaa tivata edellisillan juhlista ja Sarahille selviää, että hän on todennäköisesti viettänyt yön sängyssä lukiopojan kanssa. Päivä ei ainakaan parane kun hätiin saapuva ystävätär päättääkin raahata hänet puoliväkisin tuttavapiirin kokoontumiseen, polttareihin, ja krapulainen Sarah päätyy polttamaan sillat takanaan.
Arvot ovat nyky-Suomessa kovasti esillä. Oli kyseessä kansanedustajan usko raamatullisiin teksteihin tai talk show -juontajan närkästys kollegaansa kohtaan moraalittoman haastattelun tiimoilta, suurin osa mediassa käsitellyistä kansallisista kohuista liittyy lähes poikkeuksetta arvoihin tai väkivaltaan.