Maa: Yhdysvallat, Saksa, Iso-Britannia
Genre: Komedia
Ohjaus: Wes Anderson
Käsikirjoitus: Wes Anderson, Hugo Guiness, Stefan Zweig
Kuvaus: Robert D. Yeoman
Leikkaus: Barney Pilling
Sävellys: Alexandre Desplat
Näyttelijät: Ralph Fiennes, F. Murray Abraham, Mathieu Amalric, Adrien Brody, Willem Dafoe, Jeff Goldblum, Harvey Keitel, Bill Murray, Edward Norton, Saoirse Ronan, Jude Law, Tilda Swinton, Léa Seydoux, Tom Wilkinson, Owen Wilson, Tony Revolori, Jason Schwartzman, Waris Ahluwalia
Jälleen kerran nähdessään Wes Andersonin uusimman elokuvan The Grand Budapest Hotellin voi todeta katsovansa ehtaa Wes Anderson -elokuvaa; kenenkään toisen elokuva se ei voisi missään tapauksessa olla, siitä olen melkein varma, ja se näkyy kaikessa siinä. Episodimainen rakenne on tyypillistä Wes Andersonin filmeille. Samoin kuin Steve Zissoun vedenalaisessa maailmassa (2004), jossa jaksot jaetaan keltaisilla fonteilla eri tapahtumapaikkoihin tai -aikoihin, niin myös The Grand Budapest Hotellissa jaetaan elokuva osiin tyylitellysti kuvan päälle ilmestyvällä teksteillä. The Grand Budapest Hotel sijoittuu fiktiiviseen Zubrowkan alppikaupunkiin harmaine vuoristomaisemineen, saksalaisen ekspressionismista muistuttavine siluettimaisine kuvineen ja jatkuvina lumisateineen (jopa vankilan sisätiloissa sataa lunta). Suurin osa siitä on takauman takaumaa; tapahtumat ovat ensiksi pienen tytön muistopatsaan juurella lukemia, ja toiseksi kirjassa hotellin omistajan Mr. Mustafan (F. Murray Abraham) kertomaa tarinaa kirjailijalle (Jude Law).
Tarina alkaa kehittyä hotellin vakiovieraan, ökyrikkaan vanhuksen Madame D:n (Tilda Swinton) mysteerisen kuoleman jälkeen. Tapahtumasta syytetään hotellin johtajaa Monsieur Gustave H:ta (Ralph Fiennes), jolla oli seksisuhde varmaan yli 90-vuotiaaseen Madame D:hen. Saatuaan tältä perinnöksi mielettömän arvokkaan Poika omenan kanssa -maalauksen, jonka he – kun Madame D:een sukulaiset eivät voi hyväksyä tätä – apupoikansa Mustafan (Tony Revori) kanssa varastavat seinältä ja piilottavat kassaholviin laitettuaan sen tilalle modernin lesbomaalauksen. Gustave H. pidätetään Madame D:n murhasta ja sellissä hän tapaa kaljun Harvey Keitelin, joka johtaa heidän pakoaan Zubrowkan synkille kujille.
Wes Andersonin huumori ei perustu tavanomaisiin vitseihin, vaan usein tapahtumien epätodelliseen luonteeseen tai hahmojen absurdiin, usein stereotyyppiseen olemukseen, heidän käyttäytymiseensä tai pelkästään eleisiin, minimalistiseen ja osuvaan, hyvin kirjoitettuun dialogiin, vääntyneisiin ihmissuhteisiin ja omaperäisiin yksityiskohtiin: en esimerkiksi voinut olla nauramatta taustalla lymyävälle Willem Dafoen hahmolle, harvahampaiselle omituiselle pahuuden ilmentymälle. Kun muistaa vielä kyseisen näyttelijän isän rakkautta kaipaavan hauskuuteen asti hellyyttävän ja aidosti kateellisen aksenttia puhuvan roolin Klaus Daimlerina Steve Zissoun vedenalaisessa maailmassa, tämä absurdi pahan ilmentymä, korostuneen musiikin soidessa, saa erittäin koomisia piirteitä The Grand Budapest Hotellissa. Adrien Brody, joka näytteli juutalaista pianistia Wladyslaw Szpilmania Roman Polańskin Pianistissa (2002), jota tekijä erehdykseksi luulee yhä parhaaksi elokuvakseen, on puolestaan luonnollisesti kommenttina laitettu tässä elokuvassa fasisteja parodioivan pahiksen rooliin. Jako hyviksiin ja pahiksiin on muutenkin Wes Andersonin elokuvissa tahallisesti lapsellisen ilmeinen, paljon ilmeisempi kuin yleensä elokuvissa. Hyvikset pukeutuvat valkoiseen ja pahikset mustaan.
Tämä satumainen kerronnan ote, joka ei ota itseään niin helvetin vakavasti, vaan parodioi niin itseään kuin monia muitakin asioita, tekee elokuvasta monien muiden tämän jutun kuluessa vähitellen esille nousevien asioiden ohella niin viihdyttävän. Wes Anderson on aina yhdistellyt taitavasti populaarikulttuuria ja korkeakulttuuria. Vedenalaisessa maailmassa esimerkiksi David Bowien, Iggy Popin, Joan Baezin ja Ennio Morriconen musiikkia Bachin sinfonioihin sulauttaen nämä demokraattisesti omaan anderssonimaiseen kokonaisuuteensa. Postmodernit viittaukset muuhun taiteeseen – ei alkuunkaan pelkästään elokuvaan – ovat aina olleet myös osa Wes Andersonin filmejä. Vedenalaisen maailman keltainen sukellusvene viittauksena The Beatlesiin, legendaarisen näyttelijän Seymor Casselin, joka muistetaan parhaiten John Cassavetesin elokuvista, lyhyt esiintyminen, ja samassa elokuvassa jaguaarihainmetsästys, joka vertautuu Moby Dickin tai Tappajahain (Jaws, 1975) jahtiin, tai Marcel Proust -viittaus ja yleensäkin maalaustaiteen ja kirjallisuuden tiedostaminen niin The Grand Budapest Hotellissa, jossa maalauksesta tulee yksi tarinan osalta keskeisistä esineistä, ja joka on omistettu kirjailija Stefan Zweigille, kuin Vedenalaisessa maailmassakin, joka alkaa ja loppuu kuvaan Roman Parmeggianin maalauksesta La cittá degli immortali. Osa näistä on tietenkin asioita, joita ei tarvitse huomata, saadakseen elokuvasta paljon irti, mutta kuuluvat Anderssonin luomaan maailmaan yhtä lailla kuin vinksahtaneet perhesuhteet ja hyvän musiikin käyttökin.
Kameraliikkeet ovat harkittuja ja minimalistisia, eikä niitä suinkaan käytetä vain kameramiehen neuvottomuuden tuloksena, vaan niillä näyttää olevan aina jokin – joskus koominenkin – funktio. Tyylilajeista liikutaan sulavasti toiseen: elokuva alkaa – kuten on tullut ilmi – eräänlaisena elämäkertafilminä, jossa nuoren kirjailijan ääni kuullaan tytön lukiessa kirjaa, ja joka muuttuu sitten Mr. Mustafan kertomukseksi – takautumaksi vuosien päähän. Tämän jälkeen elokuva muuttuu luontevasti hotellielokuvasta ryöstöfilmiksi, jonka jälkeen siitä tulee vankilapakoelokuva, sitten laskettelukilpailuelokuva, joka huipentuu kliimaksiin, absurdiin räiskintäkohtaukseen. Kaiken kaikkiaan kyse on seikkailusta. Wes Anderson tarkastelee maailmaa jälleen kuin nukkekotia. Henkilökaarti on valtaisa ja hienoja näyttelijöitä (muun muassa Tilda Swinton, Bill Murray, Willem Dafoe, Harvey Keitel, Edward Norton eräänlaisena jatkona Moonrise Kingdomissa (2009) esittämälle partiomieshahmolleen, Jeff Goldblum, Owen Wilson, Jason Schwartzman ja Léa Seydoux, ei sattumalta kamarineidon roolissa) on saatu kokoon jälleen kerran huikeasti.
Eläinten osuus Wes Andersonin elokuvissa on myös ilmeinen (esimerkiksi Vedenalaisen maailman vesieläimet ja lemmikit linnuista koiriin, puhumattakaan siitä, että Fantastic Mr. Fox (2009) kertoo kokonaan puhuvista eläimistä) ja ehkä siihen kommenttina W. Anderson laittaa tällä kertaa Willem Dafoen esittämän Joplingin heittämään kissan ulos ikkunasta, niin että tämän aivot räjähtävät asfaltille. Tämä on toinen hotellielokuva Andersonin filmografiassa, sillä The Darjeeling Limitedin (2007) yhteydessä valmistunut Hotel Chevalier (2007) keskittyy kokonaan yhteen hotellihuoneeseen. Ainoa synti, jonka saan tästä elokuvasta kiskotuksi, on se, että se katkaistaan juuri silloin kun katsoja on eniten viihtymässä, kuten tämä juttukin.