Tunnetaan myös nimellä: A Coffee in Berlin
Maa: Saksa
Genre: Vaelteluelokuva, komedia
Ohjaus: Jan Ole Gerster
Käsikirjoitus: Jan Ole Gerster
Kuvaus: Philipp Kirsamer
Leikkaus: Anja Siemens
Sävellys: The Major Minors, Cherilyn McNeil
Näyttelijät: Tom Schilling, Friederike Kempter, Marc Hosemann, Ulrich Noethen, Katharina Hauck
Insects sting, not from malice, but because they want to live. It is the same with critics – they desire our blood, not our pain. – Friedrich Nietzsche
Jo ennen kuin Oh Boy ehti edes valmistua, on hänen tekijästään, Goodbye Leninin! (2003) ohjaaja-käsikirjoittaja Wolfgang Beckerin assistenttina toimineesta Jan Ole Gersteristä povattu jonkinlaista Attalusta Berliinin uudelle elokuvalle, joka on rämpinyt metaforallisesti likakaivoissa jo pidemmän aikaa, ehkä aina Wendersin, Herzogin ja Rainer W. Fassbinderin kultakausien lopusta lähtien. Valitettavasti tuskin koskaan yksi elokuva, jos edes yksi ihminen, voi pelastaa kokonaista kansakunnan elokuvaa. On myönnettävä, etteivät edes Kaurismäen veljekset yksin voineet elvyttää suomalaisen fiktioelokuvaa henkihieveristä 80-luvulla ja 90-luvun alussa, puhumattakaan tästä päivästä. Oh Boy on muutenkin liian tavanomainen, riskitön – joskin kauniisti kuvattu – mutta dramaturgialtaan yhtä tyhjän tekevä kuin finni korvakäytävässä, ja poliittisesti melko mitäänsanomaton ja menneisyyteen katsova, jotta se yksin voisi nostattaa jonkinlaista uutta aaltoa, tai edes toimia Saksan 400 kepposena (Les quatre cents coups, 1959) konsanaan.
Oh Boy lainaa nimensä murhatun John ”Peace” Lennonin (onko sattumaa, että lopulta ihmiset murhaavat niin usein heidän rauhaa saarnaavat kuuluisuutensa?) kappaleesta A Day in the Life. Ja samoin kuin kappaleen nimessä, se kertoo yhdestä päivästä, nuoren ex-lakiopiskelijan odysseijasta Berliinin melankolisilla ja harmailla kaduilla, öisissä performanssiesityksissä, murtuneilla muureilla, baareissa sekä golfradalla.
Elokuva alkaa aamusta, kun päähenkilön tyttöystävä jättää hänet, ja hän joutuu psykiatrin keskusteluun, menettää ajokorttinsa, muuttaa uuteen asuntoon, jonne keski-iän kriisistä kärsivä metelöivä naapuri tunkeutuu; ja tulee huomaamaan, että hänen pankkitilinsä on kuoletettu – ja loppuu aamuun, kun hän, tutustuttuaan baarissa puheliaaseen juoppoon, joutuu – kiinnyttyään tähän viimein – todistamaan tämän kuoleman varhaisaamuisessa sairaalassa. Kokonainen päivä kiertyy umpeen, mutta mitään ei oikeastaan opita, eikä mikään näytä muuttuvan ainakaan positiiviseen suuntaan.
Jonkinlaisena koomisena motiivina, eli toistuvana asiana – joka ei tosin ole niin koominen – käsikirjoituksessa toimii päähenkilön, Niko Fischerin (Tom Schilling) epäonnistuneet yritykset hommata normaalia kahvia, jota ei tunnu kaupungista enää löytyvän, tai jos löytyykin, niin sitä tarjoavat laitteet ovat jostain, kenties ilmestyskirjamaisesta, syystä rikki.
Huonot sattumat tuntuvat vainoavan muutenkin Oh Boyn päähenkilöä Niko Fischeria. Jos jokin karma on olemassa, se ilmiselvästi kostaa Nikolle hänen laiskuutensa ja aikaisemmat syntinsä, sen että hän on jättänyt melkein kaiken kesken. Tie helvettiin on ilman muuta alkanut. Eikö T. S Eliotkin sanonut joskus, että pahin mitä voi tehdä, on jättää mitään puolitiehen? Kuten olette aiemmin lukeneet, Niko menettää ajokorttinsa, syynä lievä rattijuopumus, sen lisäksi hänen isänsä lakkaa tukemasta häntä rahallisesti saadessaan tietää – ehkä tarkoituksellisesti melko puuduttavan golf-kohtauksen jälkeen – että tämä on lopettanut lakiopintonsa jo kaksi vuotta sitten.
Metrossa Niko törmää kahteen sadistiseen lipuntarkastajaan ja saa toisen heistä peräänsä piruiltuaan tälle, viitaten tämän muistuttavan R2D2:sta. Kohtaus tuntuu muuten hieman irralliselta koko elokuvan kannalta; toisaalta Oh Boyn voi katsoa koostuvan tämän tapaisista ikävistä ja osin absurdeista sattumista vuorokauden varrella, hieman jonkin Martin Scorsesen Illasta aamuun (After Hours, 1985) tapaan, joskin nyt ei liikuta yhtä surrealistisissa sfääreissä.
Baarissa Niko tapaa ex-luokkakaverinsa, Julika Hoffmannin (Friederike Kempter) jota oli lapsena kiusannut, ja joka nolossa kohtauksessa tunnustaa tämän teinirakkaudekseen, ja päätyy kutsumaan Nikon ja hänen näyttelijäystävänsä Matzen (Marc Hosemann) tanssiperformanssiin, josta he lopulta myöhästyvät ja joutuvat sen ohjaajan kanssa noloon väittelyyn. Huumori on mustaa ja katsojalle kiusallista: se jättää katsojan tilanteeseen (muun muassa natsiviittaukset ja omituinen tanssiperformanssi), jossa hän ei tiedä enää nauraako vai olla nauramatta. Toisin sanoen tragedian ja huumorin raja on niin häilyvä, että katsoja ei ehkä uskalla enää nauraa katsomossa muiden katsojien seurassa.
Jotkut kriitikot ovat nostaneet Woody Allenin Oh Boyn yhteydessä esille, ja ilman muuta jo heti alkuteksteistä, jotka tulevat valkoisilla fonteilla mustaa taustaa vasten jazzin soidessa, tulee mieleen Allenin elokuvat. Ansioksi voi lukea sen, että kuvaaja Philipp Krisamer on onnistunut luomaan uuskapitalistisesta, ostoskeskuksien ja junien täyttämästä Berliinistä yllättävän kauniin kaupungin, juuri hieman Manhattanin (1979) tapaan romantisoiden, kuvaten digitaalisesti hyvin kauniisti, joskin samanlaista koskettavaa tasoa ihmissuhteista kun Manhattanissa ei elokuvasta löydy. Yhtäläisyydet loppuvat muutenkin lyhyeen, esimerkiksi dialogi Oh Boyssa ei ole läheskään Allenin kirjoittaman tasoista.
Ulkoisilta lähtökohdiltaan on toisaalta helppo nähdä miksi kriitikot nostavat esiin näitä nimiä, mutta en silti näe, että tällä olisi sisäisesti tai temaattisesti paljon yhteistä esimerkiksi Manhattanin, jonkun Jim Jarmuschin työn tai Eric Rohmerin Leijonan merkin (Le signe du Lion, 1959) kanssa. Edes Wim Wendersin varhaiset rock & roll- vaelteluelokuvat tai loistava Wings of Desire (Der Himmel über Berlin, 1987) eivät tulleet mieleeni, kun vasta muiden kritiikkejä lukiessani. Puhumattakaan sitten laadullisista eroista. Frances Han (2012) kanssa yhteistä tällä voi olla valmistusvuoden ja mustavalkokuvauksen lisäksi se, että kummankin päähenkilö tuntuu olevan jollakin tavalla eksyksissä itsensä ja maailman kanssa edustaen jonkinlaista urbaania ja – Oh Boyn kohdalla – laiskaa ihmistyyppiä. Muuten kyseessä on aivan eri elokuvat, jotka ammentavat aivan eri maailmoista.
Jos kaunis mustavalkokuvaus olisi jokin ilmeinen merkki vaikutteista, olisi lähes jokainen kauniisti kuvattu mustavalkoinen elokuva ottanut vaikutteita jokaiselta kauniisti mustavalkoisena kuvatulta elokuvalta. Hieman samaan tapaan jotkin kriitikot halusivat nostaa esimerkiksi Béla Tarrin yhteydessä Andrei Tarkovskin nimen esiin, koska kummatkin käyttivät pitkiä otoksia ja kummankin elokuvat ovat kohtalaisen pitkiä, ja taiteellisia. Joskin kummankin elokuvat ovat temaattisesti hyvin eri maailmoista, enkä näe niissä paljon mitään yhteistä.
Samoin en näe Woody Allenin 70-luvun elokuvien, tai Wim Wendersin elokuvien ja Oh Boyn kanssa paljon mitään yhteistä, kun Allenin tapauksessa joitakin ulkoisia seikkoja – kuten yksinkertaisia alkutekstejä mustaa taustaa vasten ja jazzmusiikin käyttöä – ei lasketa. Oh Boy liikkuu omassa sarjassa. Sen tekijältä Jan Ole Gersteristä voi odottaa jatkossa jotakin, ehkä keskinkertaisuudesta parempaa, vaikka hänen ensimmäinen hipsterivaellustyönsä ei mikään kypsä elokuva temaattisesti olekaan.
Elokuvan esitysajat Orionissa: ti 1.4, su 13.4, ke 16.4 ja pe 25.4
