Helsingissä toista kertaa järjestetyn Season Film Festivalin antiin tutustuivat Jens Hattuniemi ja Mikko Lamberg.

Mademoiselle C (2013)

Carine Roitfeldia, Pariisin Voguen entistä päätoimittajaa voi kuvailla ikiliikkujaksi. Hän on ollut kansainvälisen huippumuodin merkittävimpiä nimiä useita vuosikymmeniä ja hän on mittavan kokoisen fanilauman jumalatar. Dokumentti Mademoiselle C seuraa Roitfeldin elämää Voguesta lähdön jälkeen, kun hän päätti perustaa oman muotilehden nimeltä CR ja millaisia kommelluksia tästä seurasi.

Muotiin vihkiytymättömälle miehelle Mademoiselle C on samalla tapaa vetoava kuin on friikkisirkus miekannielijöineen ja hummeripoikineen. Roitfeld on 60-vuotias nainen, joka näyttää paremmalta kuin useimmat 40-vuotiaat ja hän hieroo olkapäitään yhteen mitä hämmentävimpien mallien ja muotikuvaajien kanssa, jotka näyttävät enemmän eksoottisilta linnuilta kuin ihmisiltä. Roitfeld on selkeästi niin palvotussa asemassa ja niin merkittävä nimi, että uusi lehti ei voi millään tapaa epäonnistua, vaikka luomistyö onkin stressaavaa. Kyse ei ole tietenkään vain statuksen tuomasta varmuudesta, vaan vuosikymmenet ovat opettaneet hänelle millaiset valokuvat ja asukokonaisuudet toimivat yleisölle. Tiukan paikan tullen voi siis turvautua esimerkiksi kikkaan 33B vuodelta 1997. Kyse on vanhan myymisestä uutena, vanhan rouvan myymisestä nuorekkaana.

Parhaimmillaan Mademoiselle C on muotikuvauskohtauksissa, jotka ovat koko touhun estetiikkaa vieroksuvalle ihmiselle täyttä absurdismia. Malli kävelee hautausmaalla yläosattomissa purppuraisen harson verhotessa kehoa ja häntä seuraa kolme mustiin pukeutunutta mallia. Nännit pistävät harson läpi. Kaunista? Toisessa kohtauksessa malli konttaa peilin päällä nuollen omaa kuvaansa ja kuvaaja toteaa tämä olevan kuin ”porvarishuora”, mutta ei loukkauksena, vaan “porvarishuora” on just hyvä. Muotikuvaukset myös alleviivaavat kuinka muotibisnes on suurilta osin vanhan kierrätystä ja kitschiä. Kate Upton esiintyy Liisana Ihmemaasta ja monet muut nykyajan mallit muutetaan menneisyyden suuriksi nimiksi kuten Anna Karinaksi Roitfeldin uuden lehden kuvastoa varten.

Mademoiselle C toimii kivana kuriositeettina suurilta osin työkeskeisen asenteensa vuoksi, joka tuo dokumenttiin oikein kivaa maanläheisyyttä, vaikka karsiikin pois mallibisneksen raadollisuuden. Tavalliselle pulliaiselle Carine Roitfeld voi vaikuttaa luontaisesti täydelliseltä jumalattarelta, joka on menestyksekkäimpiä ammattilaisia omalla alallaan, sekä äiti ja isoäiti, joka 60-vuotiaana taipuu spagaattiin. Mutta tuon täydellisen imagon takana on ikuisen säädön maailma, jossa ei ole hengähdystaukoja. (JH)

Ain’t Them Bodies Saints (2013)

Bob Muldoon pakenee vankilasta, jossa hän istuu 25 vuoden tuomiota paikallisen sheriffin ampumisesta. Sheriffi ei kuollut ammuttuihin luoteihin, eikä Bob oikeasti ampunut häntä, vaan ampuja oli Bobin vaimo Ruth. Suuren rakkautensa tähden Bob otti syyn niskoilleen, jotta raskaana ollut Ruth ei joutuisi vankilaan. Sana Bobin paosta kiirii hänen kotiseudulleen, missä ammuttu sheriffi osoittaa hyvin huomaavaista huolenpitoa Ruthia ja tämän tytärtä kohtaan.

Ain’t Them Bodies Saints on kivan näköinen, rustiikkinen tuulahdus yhdysvaltalaiselta maaseudulta, mutta valitettavasti miespääosa Casey Affleck onnistui pilaamaan minulta kaiken nautinnon, mitä elokuva olisi voinut tarjota. En yksinkertaisesti voinut sietää Caseyn kähisevää ja narisevaa Kimi Räikkösen mallista tapaa puhua. Hänessä ei yksinkertaisesti ole minkään sortin rahkeita minkäänlaiseksi lainsuojattomaksi tai yhtään uhkaavaa ominaisuutta edes pöyhkeileväksi venkulaksi. Yhtä vaikeaa häntä on ottaa vakavasti lastaan ja vaimoaan kaipaavana miehenä, joka tarmokkaasti uhraa elämänsä näiden vuoksi.

Tämä on suuren suuri harmi, sillä elokuva näyttää kivalta nostalgiatripiltä 70-lukulaiseen maaseutujenkkilään, missä naiset poikkeuksetta käyttivät kukkamekkoja ja sheriffeillä oli komeat viikset. Ilmapiiri huokuu kiireettömyyttä, merkiksi että maaseutu kuihtuu ja tätä flegmaattista miljöötä edustaa oikein oivasti harmaa Keith Carradine perheensä jättämänä pikkukylän kauppiaana. Elokuva pelaa ovelasti keltaisen värin sävyillä muistuttaen katsojaa vanhoista valokuvista, jotka aika on muuttanut ja jollaiseksi me useimmiten miellämme 70-luvun: keltaisen eri sävyiksi. (JH)

In a World… (2013)

In a World… on sen päätähden, Lake Bellin, debyyttiohjaus. Se kertoo miesäänien valtaamasta trailerispiikkaajien maailmasta. Yksi suurista alan legendoista (myös fyysisesti) on Sam (Fred Melamed), jonka tytär Carol (Bell) on filmin päähenkilö. Sam, Carol ja nokkava macho Gustav (Ken Marino) alkavat kisata keskenään siitä kuka saa traileriäänipaikan tulevassa fantasiakirjasarjaan perustuvassa amatsonitoimintaelokuvassa. Kunnian ja rahan lisäksi miehet haluavat näyttää Carolille, ettei nainen voi spiikata trailereita vakuuttavasti, ja Carol vuorostaan aikoo näyttää vanhoille sovinisteille kaapin paikan. Seuraa perhedraamaa ja hepsankeikkamaisen Carolin “mä en pysty tähän – pystynpä sittenkin” -pyörittelyä. Sivujuonessa käydään lävitse Carolin siskon (Michaela Watkins) toilailuja parisuhteen ihmeellisessä maailmassa, kun oma, hupsutteleva ukko kotona ei jaksakaan enää kiinnostaa niin paljoa kuin eroottinen työpaikalla kohdattu satunnaistuttavuus. Kokonaisuus muistuttaa jonkin rennosta ja koko ajan vauhti päällä olevasta sinkkunaisesta kertovan komediallisen TV-sarjan pilottia, jolle on lätkäisty jonkinlainen loppu ja puoli tuntia lisää aikaa, koska pilotti ei ole myynyt, mutta jostainhan on rahaa tahkottava.

Agenda on tietysti selkeän feministinen ja hyvä niin. Ongelmia aiheuttaa lähinnä aiheen käsittelytapa. Ensinnäkin In a World… yrittää olla hauska jotenkin äärimmäisen tuskaisesti. Sen luotto hauskuuteen perustuu ennen kaikkea komedian rytmiin ja ennen kaikkea puherytmiin, jota on yritetty soveltaa jonkinlaiseksi turboahdetuksi versioksi screwballia tai sitten takavuosina suosittua TV-sarjaa Ally McBeal (1997-2002). Gagit sinänsä eivät yritä olla järin lennokkaita, vaan filmi luottaa siihen millaisella vauhdilla ja ryöpsähdyksellä ne lentelevät katsojan silmille. In a Worldin huumori perustuukin lähes yksinomaan sanailuun ja huumorin nopeuteen, ei visuaalisuuteen.

Toisin sanoen vitsien ydin on siinä, että hieman omalaatuiset (quirkyt) hahmot vastaavat tai ainakin reagoivat toisilleen erilaisiin läppiin yliluonnollisen nopeasti ja täydellisesti näpäyttäen, niinkin nopeasti ettei se tunnu enää luonnolliselta. Sanojaan hakevia, mutta silti aina huumorin kukan löytäviä hössöttäjiä on hahmokaartissa mukana useampiakin (päähenkilö, hänen love interestinsä ja hänen lankonsa) ja jokainen hahmo tuntuu käsikirjoittajan samasta puusta veistämältä. Sympaattiset hupsuttelijat ovat sympaattisia hupsuttelijoita, miessiat miessikoja, tyhjäpäiset bimbot (joita niitäkin on elokuvassa ainakin kolme) tyhjäpäisiä bimboja ja välissä oli kai muutama muu, normaalimpi tapaus. Muutaman ensimmäisen kerran homma toimii ja vahva karrikointi huvittaa. Sitten se alkaa vaikuttaa lähinnä rasittavalta. Megafonin pitäminen katsojan naaman edessä ja siihen kiljuminen on hyvä tehokeino, mutta vain jos sitä ei tee koko elokuvan ajan. Rytmi ei pysähdy missään vaiheessa tai levähdä käyden ottamassa tauon aikana lisäkierroksia. Siitä johtuen mitään suoranaista hauskaa huipentumaakaan ei ole eikä tule. Toisaalta se on ymmärrettävää. Konekivääritulella tykyttävä tahti on elokuvan pelastus, sillä pysähtyessään vitsien sisällöllinen heikkous voisi paljastua helpommin.

Suurempi ongelma sisällössä on kuitenkin agendan käsittely. In a World… menee siihen kategoriaan elokuvia, jotka päällisin puolin tarkoittavat hyvää, mutta jotka lähemmässä tarkastelussa muodostuvat problemaattisiksi. Ongelmaksi tulee ennen kaikkea elokuvan lopetus. On toki myönnettävä, että tekijät ovat olleet vaikean päätöksen edessä. Päähenkilön pitää antaa voittaa oma haasteensa ja näyttää sovinistipaskiaisille, jotta katsomossa ollaan tyytyväisiä, mutta samalla ei ole kuitenkaan haluttu viedä tarinan lopetusta naurettavan epäuskottavalle ja liiaksi Hollywood-filmeistä tutulle linjalle, tämähän on kuitenkin indietä. Lopussa on kuitenkin jo, ikään kuin myönnytyksenä suuremman budjetin elokuvanteolle, palkintogaala, oikeussalin lisäksi ehkä kliseisin draaman loppunäyttämö yhdysvaltalaisessa elokuvassa. Tämä ilmeisesti siksi koska viihdefilmeissä ihmisen teoilla on merkitys vasta sitten, kun ne saavat julkisen tunnustuksen ja palkinnon, siis kun yksilö on saanut yhteisöltä tai jonkin sortin eliittikerholta virallisen hyväksynnän (mikä on mielenkiintoista sinänsä, kun ottaa huomioon yleensä filmeissä nähtävän jokamiespopulismin). Pystejä jaetaan tai vapahduksia annetaan tuomarin kolauttaessa nuijaa pöytään. Aamen.

Jotta liialta kliseesuossa tarpomiselta vältyttäisiin, lopulta paljastetaan, että tässä filmissä nähty voitto ja julkinen tunnustus ei olekaan oikea voitto, vaan voitoksi naamioitu kompromissi. Sukupuolten välinen sota on käynnissä ja naisten on tuettava toisiaan. Toisin sanoen sankarittaremme voittaa kisan vain siksi, että on nainen. Aluksi harmistuneena ja ristiriitaisin tuntein asiaan suhtautuva henkilömme ottaa lopulta kohtalonsa vastaan kuin Jumalan antamana tehtävänä: hän mukautuu ajatukseen ja alkaa valmentaa naisille äänenkäyttöä, jotta tulevaisuudessa he voivat voittaa jo silkoilla taidoillaankin.

Tietysti tämä on alkeellisella tavalla symbolista (naisten on saatava miesten maailmassa äänensä kuuluviin, vaikka väkisin), mutta herättää se silti kysymyksen, että näinkö asiat lopulta saadaan alkuun; siis pakottamalla ammatteihin naiskiintiöitä? Nainen voi pärjätä siinä missä mies, mutta tarvitsee kuitenkin siskoilta apua? Ja miksi naisen paikan hakeminen maailmassa tiivistyy lopulta vain hyväksynnän hakemiseen toiselta ihmiseltä – tässä tapauksessa siis täysmulkerolta isältä? (ML)

Prince Avalanche (2013)

Kuten In a Worldissa, Prince Avalanchen hahmot ovat hieman quirky-smirky-osastolle meneviä indie-draamojen kansoittajia, joskin Prince Avalanche pääsee sen verran pidemmälle, ettei se epäröi näyttää hahmojaan myös selkeästi negatiivisessa valossa. Alvin (Paul Rudd) on itsetietoinen ja tärkeilevä päällepäsmäri, joka joutuu kuitenkin popsimaan mielialalääkkeitä. Useammalla kuin yhdellä tavalla Jack Blackin mieleen tuova Lance (Emile Hirsch) on juntti ja idiootti. Lance on myös Alvinin tyttöystävän, Madisonin, veli ja saanut töitä lähinnä Alvinin hellämielisyyden takia. Yhdessä miehet maalaavat asfalttiin viivoja tulipalon jäljiltä koruttomaksi jääneen metsän keskellä, seuranaan pääasiassa vain toisensa. Ajoittain lähistön kummallisen ystävällinen hillbilly (Lance LeGault) ajaa ohitse kuormurillaan ja tiputtaa herroille sopivissa kohdin itse tislaamaansa paloviinaa, joka saa toimia elokuvan tärkeillä hetkillä katalysaattorina, kun Alvinin ja hänen Madisonin välit alkavat rakoilla ja Alvin purkaa pahan olonsa viattomaan Lanceen.

Kieltämättä mainiota Explosions in the Sky -yhtyeen musiikkia varten periaatteessa luotu elokuva perustuu islantilaiseen Either Way -filmiin (2011), ilmeisesti lähes yksi yhteen. En ole alkuperäistä elokuvaa nähnyt. Ohjaaja David Gordon Greenin mukaan Prince Avalanche syntyi hyvin nopeassa ja tiivissä muutaman kuukauden tahdissa – siis paljon nopeammassa kuin indie-elokuvat nykyään. Jos se pitää paikkansa, tämä on sinänsä ilahduttava tieto. Olisi mukavaa saada enemmänkin normaalia pienemmällä budjetilla ja kiireisemmällä aikataululla tehtyjä, nopeasti kasattuja elokuvia tarkkaan huolitellun viilaamisen sijasta.

Tällaiset elokuvat ikään kuin kompastuvat joskus vahingossa totuuteen ja niin on käynyt Prince Avalanchenkin kohdalla. Filmissä esiintyy pienessä sivuroolissa tulipalossa oikeasti kotinsa menettänyt nainen (Joyce Payne), jonka vaeltelu kotitalon raunioilla saa huolimatta fiktiivisestä elokuvakehyksestään aivan toisenlaista todistusvoimaa ja kohoaa sellaiseen väkevyyteen välittömyydessään, johon pitkiä markkinakampanjointeja ja tarkkoja etukäteissuunnitteluja lävitse käyneet elokuvat eivät yksinkertaisesti yletä.

Toisinaan muuten mustana komediana pyörivä elokuva unohtuu kuvaamaan tuhoutunutta ja karua maisemaa, jonka lävitse elämä kuitenkin alkaa puskea. Se saa katsojan hetkeksi unohtamaan, että tässä on taas kerran kyse vain ihmiskohtaloista äärimmäisissä ympäristöissä – siitä miten ihmiset voivat käydä toistensa hermoille joistain syistä ja toisista (jopa samoista) syistä taas olla toisilleen pelastavia enkeleitä. Ehkä maisemien kuvaaminen on vain hämäävää esteettistä kikkailua, jolla yritetään tehdä perustarinaa (ytimessä on rakkaus, mikä muukaan) jotenkin muka-syvällisemmäksi, mutta mieluummin sitäkin katsoo kuin turpaansa ottaa.

Tällaisista pienistä ilonpilkahduksista huolimatta Prince Avalanche ei siis ole mitään erikoista. Siinä ovat kaikki indie-draaman kliseet hidastetusta musiikkivideomaisesta kohtauksesta lempeisiin elämänopetuksiin, jotka vain tarjotaan hieman mustemman tai ironisemman maailmankatsomuksen lävitse. Lyhyt kesto ja muutamat hauskat henkilökemioihin perustuvat oivallukset pitävät paketin kasassa. (ML)

Us (2013)

Kristerin ja Idan katseet kohtaavat työpaikalla, molemminpuolinen viehtymys on ilmiselvää. Suhde etenee nopeasti treffeistä yhteisen asuntoon. Kaikki vaikuttaa olevan päällisin puolin kunnossa, mutta pian parisuhde eskaloituu valtapeleihin, manipulointiin ja riitoihin. Kristerin kivan miehen kuoren alta paljastuu toivottoman epävarma ihminen, kontrollifriikki, joka kokee sietämättömäksi, että Idan elämään kuuluu muitakin ihmisiä kuin hän. Hissukkamainen, yhtä epävarma Ida puolestaan yrittää parhaansa mukaan sopeutua tilanteeseen samalla kun hänen oma persoonallisuutensa – jos sellaista alunperin on ollutkaan – häviää Kristerin taakse.

Us on onnistunut elokuva pitkälti erinomaisten näyttelijöiden vuoksi. Idaa esittävän Anna Åströmin lapsenpyöreät ja kerubimaiset kasvot ovat täydelliset kuvastamaan avuttomuutta henkisesti täysin voimattomana naisena. Hän on kuin pikkutyttö, joka kaipaa isiä. Gustaf Skarsgård täydentää Åströmin alistuvaa habitusta fyysisesti kookkaana, mutta ei missään nimessä avoimen uhkaavana Kristerinä. Hahmossa on samanlaista niljakasta ristiriitaisuutta kuin oikeissa sarjamurhaajissa, kuten Ted Bundyssa ja Jeffrey Dahmerissa, joita monet heidät tavanneet ihmiset kuvailivat mukaviksi nuoriksi miehiksi.

Ohjaaja Mani Maserrat Agah kertoi näytöksen jälkeen, että Ruotsissa vahvasti feministinen elokuva-arvostelija torppasi Usin täydellisesti kutsuen sitä vaaralliseksi elokuvaksi, mikä on aivan uskomatonta roskaa. Us ei missään nimessä esitä tapahtumia hyväksyttävinä, vaan elokuva on hyvin ahdistava kuvaus henkisestä väkivallasta parisuhteessa ja kuinka erilaisiin muotoihin rakkaus voi vääntyä ihmisten mielissä. Krister ja Ida ovat molemmat epävarmoja ihmisinä, mutta eri tavoin. Krister ahdistuu vallan menettämisestä elämässään ja hänelle rakkaus tarkoittaa täydellistä omistautumista toiselle ilman mitään parisuhteen ulkopuolista elämää. Hän tekee niin ja odottaa Idalta samaa. Ida ahdistuu ylipäänsä elämänsä hallitsemisesta ja alistuu kaikkien ihmisten, niin miesten kuin naisten, nuorien kuin vanhojen edessä. Hän kokee olonsa turvalliseksi, kun toinen määrää elämän tahdin ja näin tuntee myös seksuaalista vetoa dominoiviin miehiin.

Luonnollinen reaktio Usia katsoessa on ärsyyntyä ja viisastella, että minkä ihmeen takia nuo ihmiset eivät eroa, mutta elämä ja ennen kaikkea “rakkaus” eivät ole niin yksinkertaisia asioita. Sukupuolivietti nostaa ihmisessä esiin irrationaalisen puolen, vaikka osaamme kyllä järkeillä, että mitä kuuluu toimivaan parisuhteeseen, mutta toimimmeko me niin? Kaikki tietävät joko omasta kokemuksesta tai lähipiiristään parisuhteita, jotka ulospäinkin ovat näyttäneet tolkuttoman tuhoavilta joko toisen puolison tai molempien puolisoiden kannalta. Us vie katsojan tällaisen itsetuhoisen parisuhteen yksityisimmälle alueelle, pariskunnan omaan kotiin, mikä on hyvin ahdistavaa seurattavaa. (JH)

Tom at the Farm (2013)

Usin kaltaisia valtapelejä homoeroottisella vivahteella löytyy Xavier Dolanin elokuvasta Tom at the Farm. Päähenkilö Tom saapuu kuolleen poikaystävänsä kotiseudulle hautajaisiin. Kuolleen poikaystävän kotitilalta löytyy varsin töykeä, joskin jumalaisen seksikäs veli, Francis ja äiti, joka ei ilmeisesti tiedä kuolleen poikansa seksuaalista suuntautumista. Tomin ja veljen välille kehittyy Usin Kristerin ja Idan kaltainen valtapeli, missä veli käyttää hyväkseen Tomin ihastusta tähän, kun he yksissä tuumin yrittävät uskotella äidille, että kuollut veli oli hetero.

Tom at the Farm erottuu edukseen, koska valtapelien parissa kamppailee kaksi miestä miehen ja naisen sijaan, niin pinnalliselta kuin se kuulostaakin. Pääosaa esittävä ohjaaja Xavier Dolan on toisaalta korostetun feminiininen vaaleine kiharoineen ja kauniine kasvoineen ja hän näyttää elämässään ajelehtivalta surffaripojalta. Hänen vastapainonaan toimii Pierre-Yves Cardinalin esittämä Francis, jossa korostuu perinteinen työväenluokkainen maskuliinisuus raamikkaine vartaloineen ja jämäkköine luonteineen. Valta-asetelma tuo mieleen monet saksalaisen sarjakuvataiteilija Ralf Königin sarjakuvat, joissa König avoimesti esittelee fetissiään karvaisiin ja raamikkaisiin Tom of Finland -miehiin. Erityisesti albumit Itämaiden taikuri ja Itämaiden taikuri 2, Huntupakko synninpesässä käsittelevät Tom at the Farmin kaltaista ristiriitaista tilannetta, eli Königin omaa fyysistä viehtymystä arabimiehiin, mutta iljetystä islamilaista maailmankatsomusta kohtaan.

Oivaltavaa ratkaisua 24-vuotias ohjaaja Dolan ei kykene elokuvaansaluomaan. Tom haahuilee Franciksen kanssa maatilalla, auttaa lehmän poikimisessa, verta ja mutaa kaikkialla. Muutamassa kohtauksessa Dolan onnistuu säväyttämään mustalla huumorillaan. Homoeroottinen jännite pitää Tom at the Farmin pinnallisen mielenkiintoisena tapauksena, jonka katsoo kerran ja muistaa sinä yhtenä homoelokuvana, missä ne oli siellä maatilalla, ja se oli ihan kiva. (JH)