Pimeyden sydän, eli synkän ja markkinointikelpoisen Godzillan paluu
Hirmulisko Godzillaa ei voi vakavissaan kutsua realistiseksi. Tosielämässä hirviön olemassaoloa [...]
Noah (2014)
Mitä pitäisi ajatella, kun Darren Aronofsky (Pi, The Wrestler, The Black Swan) tekee elokuvan, jonka nimi on Noah, ja joka perustuu Vanhan testamentin apokalypsistooriin, kaikkien kuulemaan iltasatuun, jossa ihmissuku hävitetään maan päältä muutamaa autuasta lukuun ottamatta? Vielä kun sen pääosassa ovat Jennifer Connelly, Russell Crowe ja Anthony Hopkins. Vielä kun R. Crowe ei ole onnistunut urallaan ujuttautumaan kuin korkeintaan kahteen hyvään elokuvaan, eivätkä ne ole The Gladiator tai Kaunis mieli. Eikä tosin mikään muukaan niistä. Puhumattakaan Anthony Hopkinsin urasta, josta – tosin myönnettäköön – en ole nähnyt kuin noin kaksi elokuvaa. Entä sitten Emma Watson? Voimmeko antaa hänelle anteeksi sitä, että hän näytteli Harry Potter ja Azkabanin vangissa? Entä Logan Lerman? Kuka on tämä koululaispoika, ilman muuta koripallokentältä napattu, joka osaa pitää suutaan puoliksi auki päästämättä inahdustakaan. Oli miten oli, meidän on turha hirttäytyä menneisyyteen (turhaa, koska se ei poista mitään: ei edes hirttäytynyttä), ja toisaalta on palattava tähän elokuvaa, tähän hetkeen. Noin. Se kävi helposti.
The Grand Budapest Hotel (2014)
Jälleen kerran nähdessään Wes Andersonin uusimman elokuvan The Grand Budapest Hotellin voi todeta katsovansa ehtaa Wes Anderson -elokuvaa; kenenkään toisen elokuva se ei voisi missään tapauksessa olla, siitä olen melkein varma, ja se näkyy kaikessa siinä. Episodimainen rakenne on tyypillistä Wes Andersonin filmeille. Samoin kuin Steve Zissoun vedenalaisessa maailmassa (2004), jossa jaksot jaetaan keltaisilla fonteilla eri tapahtumapaikkoihin tai -aikoihin, niin myös The Grand Budapest Hotellissa jaetaan elokuva osiin tyylitellysti kuvan päälle ilmestyvällä teksteillä. The Grand Budapest Hotel sijoittuu fiktiiviseen Zubrowkan alppikaupunkiin harmaine vuoristomaisemineen, saksalaisen ekspressionismista muistuttavine siluettimaisine kuvineen ja jatkuvina lumisateineen (jopa vankilan sisätiloissa sataa lunta). Suurin osa siitä on takauman takaumaa; tapahtumat ovat ensiksi pienen tytön muistopatsaan juurella lukemia, ja toiseksi kirjassa hotellin omistajan Mr. Mustafan (F. Murray Abraham) kertomaa tarinaa kirjailijalle (Jude Law).
Tampere Film Festival 2014
Kanadalaisen näyttelijättären Monia Chokrin (Kangastuksia) esikoisohjaus An Extraordinary Person on sangen lupaava taidonnäyte lyhytelokuvan saralla, ja se nappasikin kansainvälisen kilpailun parhaan fiktion palkinnon. Elokuva alkaa päähenkilön, 30-vuotiaan Sarahin (Magalie Lépine Blondeau), herätessä vieraasta sängystä muistamatta mitään edellisestä illasta. Hän hiippailee tyhjän talon keittiöön soittamaan kyytiä kaverilta ja pian tämän jälkeen paikalle saapuu talon emäntä, joka alkaa tivata edellisillan juhlista ja Sarahille selviää, että hän on todennäköisesti viettänyt yön sängyssä lukiopojan kanssa. Päivä ei ainakaan parane kun hätiin saapuva ystävätär päättääkin raahata hänet puoliväkisin tuttavapiirin kokoontumiseen, polttareihin, ja krapulainen Sarah päätyy polttamaan sillat takanaan.
Need for Speed (2014)
Sallikaa hetki, arvon lukijat, sillä aion nostalgisoida hävyttömästi 1990-lukua. Eräällä lapsuudenystävälläni oli, vastoin yleistä järkeä, 3DO. Siis mikä? Kyseessä oli Electronic Artsin perustajan luoma konsoli, joka sisälsi huipputehoa - huippuhintaan tietysti. Alle 700 dollarilla sitä ei ilmestymisen aikoihin saanut. Ainoa peli, jonka hän omisti, oli The Need for Speed. Muistan pelistä vain sen alkuvalikon, joka oli hämmentävä kuvakollaasi. Sen ainoa opaste oli kuva aurinkolasipäisestä miehestä, jota painaessa hän selitti tavattoman suttuisessa videopätkässä, että voisit kilpailla häntä vastaan “mano a mano”. Mies myös painotti, että tiedät mitä tehdä, vaikka se oli ainoa asia, mitä emme tienneet.
The Monuments Men (2014)
Hämmentävää kyllä, sotaelokuvat löytävät vuodesta toiseen rintamanpätkiä, joiden edesottamuksia ei ole vielä valkokankailla kuvattu. Runsaasta rintamaelämän seuraamisesta huolimatta sotaelokuvissa nousevat harvoin esille itse sotimisen syyt.
Kummeli V (2014)
Allekirjoittaneella on oma historiansa Kummeli–huumorin kannattajana. Nuoremmalla iällä ja etenkin koulukavereiden kanssa ryhmän sketseille ja huumorille tuli naurettua. Välitunneilla televisiosarjan uusi jakso oli jokaviikkoinen puheenaihe. Yritän ehkä hieman puolustella näkemystäni Kummelia kohtaan nostalgialla. Eikö nostalgia kuitenkin ole asia, jolle pitää antaa arvoa? Lapsuudesta tulee olla hyviä muistoja, joita voi ruokkia. Aika on puolustelustani huolimatta tehnyt tehtävänsä, eikä komediaryhmän lapsekas asenne enää jaksa tyydyttää nostalgianälkääni täysin
RoboCop (2014)
RoboCop pettää monet katsojansa. Jos olet yksi niistä, joka toivoo tältä Paul Verhoevenin elokuvan uusintaversiolta samanlaista kokemusta kuin kyseinen klassikko oli, sinun ei pitäisi katsoa sitä. Jos sen sijaan haluat nähdä pitkästä aikaa vahvasti filosofisesti latautunutta sci-fiä ja pystyt tekemään sen miettimättä jatkuvasti, ettei tämä ole yhtään alkuperäisen kaltainen, nouse penkiltäsi ja mene katsomaan elokuva. Älä ainakaan lue tätä juttua, koska aion selostaa koko kupletin puhki.