Maa: Yhdysvallat
Genre: Eepos
Ohjaus: Darren Aronofsky
Käsikirjoitus: Ari Handel, Darren Aronofsky
Kuvaus: Matthew Libatique
Leikkaus: Andrew Weisblum
Sävellys: Clint Mansell
Näyttelijät: Russell Crowe, Jennifer Connelly, Ray Winstone, Anthony Hopkins, Emma Watson, Logan Lerman, Douglas Booth, Nick Nolte, Leo McHugh Carroll
Erään elokuvasuuntauksen kritiikki
”Tämä on kertomus Nooan suvusta. Nooa oli aikalaistensa keskuudessa hurskas ja nuhteeton mies ja vaelsi Jumalan yhteydessä.” – Raamattu
”Mitä elokuvan taiteelliseen ilmaisuun tulee, niin tulisiko kuiskauksen kuulua kovinkin voimakkaasti elokuvan hahmon suusta katsojalle? Tulisiko linnun lentoonlähdön sattua korvaan? Entäpä miekan sivalluksen? Massiivinen räjähdys elokuvassa voisi todellisuudessa läheltä tarkkailtuna heittää kuuloluut simpukan seinään, mutta onko tämäkään oikeastaan tarkoituksenmukaista?” – muuan jonkin verran melun teoriaa opiskellut elokuvissakävijä
”Hyvä ja pahan tiedon puun alla makaava käärme olikin Jumala itse.” – Friedrich Nietzsche
Mitä pitäisi ajatella, kun Darren Aronofsky (Pi, The Wrestler, The Black Swan) tekee elokuvan, jonka nimi on Noah, ja joka perustuu Vanhan testamentin apokalypsistooriin, kaikkien kuulemaan iltasatuun, jossa ihmissuku hävitetään maan päältä muutamaa autuasta lukuun ottamatta? Vielä kun sen pääosassa ovat Jennifer Connelly, Russell Crowe ja Anthony Hopkins. Vielä kun R. Crowe ei ole onnistunut urallaan ujuttautumaan kuin korkeintaan kahteen hyvään elokuvaan, eivätkä ne ole The Gladiator tai Kaunis mieli. Eikä tosin mikään muukaan niistä. Puhumattakaan Anthony Hopkinsin urasta, josta – tosin myönnettäköön – en ole nähnyt kuin noin kaksi elokuvaa. Entä sitten Emma Watson? Voimmeko antaa hänelle anteeksi sitä, että hän näytteli Harry Potter ja Azkabanin vangissa? Entä Logan Lerman? Kuka on tämä koululaispoika, ilman muuta koripallokentältä napattu, joka osaa pitää suutaan puoliksi auki päästämättä inahdustakaan. Oli miten oli, meidän on turha hirttäytyä menneisyyteen (turhaa, koska se ei poista mitään: ei edes hirttäytynyttä), ja toisaalta on palattava tähän elokuvaa, tähän hetkeen. Noin. Se kävi helposti.
Kaikki alkaa siitä, kun Eeva puraisee omenaa… Pahuus päästetään valloilleen, salamat välkkyvät, maa järisee ja Jumala huutaa: ”Eeva!… Puraisit omenaa!… KIELLETYSTÄ PUUSTA!… Ja tarjosit siitä vielä Aatamille! Teidät karkotetaan paratiisista, koska olette pureskelleet OMENAA!” Äkkiä he alkavat tuntea olonsa kiusallisiksi ja pukeutuvat vaatteisiin. He yhtyvät ja syntyy kaksi kakaraa, Kain ja Aabel. Kain tappaa Aabelin ja hänet merkitään. Kainin merkki. Melko kova juttu. Hänet karkotetaan puolestaan vainiolta. Monien sukupolvien ja naimapuuhien jälkeen syntyy Nooa. Luoja antaa Nooalle merkin unessa, ja Nooa rakentaa arkin. Tässä elokuvassa häntä siinä auttavat rautajättiä ja suklaamoussen synteettistä kombinaatiota muistuttavat oliot (tuomitut enkelit), joilta tulee käsiä niskoista ja vatsoista. Eläimet ryntäävät arkkiin – myös käärmeet, jota kaikki ihmettelevät, kunnes Nooa, jos muistan oikein, sanoo: ”käärmeetkin ovat eläimiä,” ja ne nukutetaan (”…ja kaikki linnut lajiensa mukaan, kaikki lintuset, kaikki mikä siivekästä on”). Mutta ihmiset! Ihmiset eivät ole tervetulleita arkkiin… He ovat langenneet syntiin ja Nooan tehtävä on auttaa Luojaa hävittämään ihmisrotu maan päältä. Hurskas kun on, Nooa ei voi muuta kuin täyttää Luojan tehtävää.
Tubal-Kain, raudantakoja, Kainin jälkeläinen, moukka ja kuningas, poltinmerkkiä ja käärmeennahkaa kantava pahis johtaa syntisten ulvovaa armeijaa. He kiljuvat ja riuhtovat päästäkseen arkkiin sisälle. Maankamara puhkeaa. Alkaa syöksyä geysirin lailla vettä, virrat voimistuvat, sade yltyy! Tubal-Kain karjuu ja riuhtoo päästäkseen arkin sisälle, mutta ex-enkelit, mutamöykyt estävät ihmisiä, kunnes ne räjähtävät kasaan ja sinkoutuvat alas taivaaseen. Vapauteen! Luojan valtakuntaan! Tuulen tuiverrukseen! Tulvat voimistuvat, aallot syöksyvät ja nappaavat ihmiskasoja mennessään. Arkki alkaa kellua veden päällä, se kohoaa ja alkaa ajelehtia, ja se ajelehtii, kunnes Luoja leppyy ja muistaa Nooaa ja maata ilmestyy näkyviin, ja Nooan jälkeläiset lisääntyvät kuin kanit ja uljas uusi maailma saa alkunsa. Oh, taivaan parfyymit ja hikiset hajut! Mutta tarina ei mennyt aivan näin…
Elokuvasta tehtiin varmaan kuusi käsikirjoitusta, ja vaikka kritiikki olikin Pariisin uusaaltolaisille jo yhdenlaista elokuvan tekemistä, missä määrin paperityöt ovat koskaan todella edesauttaneet minkään elokuvan valmistumista? Yhdestä puolikkaasta sivusta juutalaisten katekismusta rakennettiin satoja, ellei tuhansia sivuja tieteellisesti kelvollisia ohjeistuksia. Labyrinttimainen paperipino, johon Minotaurus vangittiin. Missä kulkee selväjärkisyyden raja?
Maailmanloppuelokuvat ovat olleet viime aikoina jostain syystä suosiossa. Maailman tilanne on ollut horjuva. Lars von Trier teki depressiota käsittelevän filmin Melancholia, jossa maahan törmää toinen planeetta. Se on ollut Trier-sedän siihen astisista pläjäyksistä tuottoisin (noin 12 miljoonaa rahaa – lasketaan dollareissa tästä lähtien – maailmalla). 2012, näkemättä huono elokuva, tuotti peräti 769 679 473 dollaria, siinäkin keskeisenä teemana jonkinlainen apokalypsi, maapallon lysähtäminen kasaan, ihmiskunnan päätepysäkki, loppu Linnunradalle, homo sapiensin sammuminen, THE END. Auringon kuolemaa käsittelevä Sunshine tuotti maailmalla vain 25 miljoonaa dollaria, maailman tuhoutumista ekokatastrofeihin kuvaava The Day After Tomorrow noin 528 miljoonaa dollaria, kasvien kapinointia ja sen vaikutusta ihmiskuntaan tarkasteleva The Happening noin 161 miljoonaa dollaria, ja sitä rataa ja niin pois päin.
Aina siitä lähtien kun rahaa on voitu heittää mahdollisimman paljon menemään ohjaajien ja tuottajien fantasioihin maailmanlopusta, sivilisaation tuhosta, planeettamme murskaantumisesta; siitä lähtien kun planeetta on kyetty ohjelmoimaan muistuttamaan edes jokseenkin planeettaa, joka osuu meidän maahamme, ja tietokoneella on voitu luoda avaruusalus, joka syöksyy kuin ahne ihminen päin helvettiä, ovat maailmanloppuelokuvat vetäneet massaa lippuluukuille. Miksi ihmiset haluavat nähdä suurelta kankaalta, kuinka maailma loppuu – tai ainakin melkein loppuu? Onko syy sössityn taloustilanteen, kylmän sodan jättämien traumojen, oikeiden luonnonkatastrofien, ylipopulaation, massan silmittömän juoksemisen kohti vääjäämätöntä loppua, piilokasvaimien, pikaruuan, huulileikkausten, ontuvien voimalaitosten, neurastenian, patenttilääkebisneksen, yleisen degeneraation, kapitalismissa vellovan kuolettavan tyhjyyden, kooman, huutavan epätietoisuuden, silikoonimainosten, Hodgkinin taudin, alati jylläävien markkinavoimien, hyvä veli -järjestelmien ja ihmismielen ajoittaisen haurauden, tuon sairaalloisen taipumuksen hirvittävyyksiin ja julmuuteen? Tietävät kertokoot. Tutkimuksia käyntiin. Filosofia nouskoot haudastaan!
Noah yhdistää kaksi viime aikoina suosiossa ollutta massakulttuuritrendiä: maailmanlopun ja eeppisyyden. Jo se, että massat ovat valinneet nämä aiheet itselleen läheiseksi, on jotenkin hälyttävää. Voidaan tietenkin myös miettiä, että mikä noihin valintoihin on ohjannut. Ehkä vaihtoehtojen eliminointi valtaa pitäviltä tahoilta tai ainakin niiden kanavien vähentäminen, joissa niitä on saatavilla? Jopa vessoihin ulottuva mainonta? Tai yksinkertaisesti se, että suuren tuotannon elokuvilta, kun ne tulevat Hollywoodista, ei voi enää odottaa muuta kuin älyttömyyttä ja pitkää kestoa, ja suuri joukko edustaa tuota älyttömyyttä, tai niin ainakin oletetaan tuottajien palaverihuoneissa? Tosiasiassa on mahdoton tietää tarkalleen mitä kulloikin anonyymi suuri joukko edustaa.
Jossakin haastattelussa, en muista missä, jonka vahingossa luin, en muista mistä, joku suomalainen ohjaaja, en muista kuka, valitteli sitä, että Suomessa on syntynyt piirejä, jotka tuntuvat automaattisesti olettavan, että hyvin menestyvät elokuvat olisivat jotenkin huonoja. Omalta kohdaltani voin sanoa, että en kuulu mihinkään piiriin, enkä edusta ketään, enkä mitään. Mutta pidän terveellisenä pitää etäisyyttä tiettyihin massan valitsemiin kohteisiin. Jo pelkkä suuri määrä ihmisiä levittää tietynlaisen hajun ympärilleen ja saa aikaan pahoinvointia. Entä massan valitsemat elokuvat? Avatar, Jurassic Park, Pirates of the Caribian, The Dark Knight, James Bond -elokuvat, Transformers, jossa urheiluautot muuttuvat jättiläisroboteiksi ja taistelevat pahuuden voimia vastaan. En tiedä ovatko nuo elokuvat edes huonoja, mutta paskaa ne ovat, enkä tiedä, onko kovin rakentavaa katsella jätöksiä lillumassa suuressa pöntössä ennen vetämistä. Tärkein sääntö: älä jää katsomaan, mitä olet juuri vetämässä alas.
Toisaalta voi myös miettiä, että mihin ovat kadonneet Hollywoodista Intolerancen kulta-ajat, jolloin elokuvissa näytettiin vielä oikeita eläimiä sen sijaan, että ne tehtäisiin tietokoneilla, ja että niiden yksityiskohtaiseen luomiseen palkattaisiin joukko korkeasti kouluttuneita, tosin siihen asti opiskeluasunnoissa työttöminä viruneita tieteilijöitä? On eläinystävällisempää ja turvallisempaa luoda leijona tietokoneella kuin käyttää oikeaa leijonaa, mutta kaikesta autenttisuudesta se on jo pois. Mitään siitä poeettisuudesta, joka esimerkiksi Hatarin! villieläimiin sisältyy, kömpelö ja epäuskottava tietokone-efekti ei voi tavoittaa. Jopa Cecil B. DeMillen mestarillisessa The Sign of the Crossissa nähty ”leijona”, joka leppyy, ja päättääkin olla syömättä Marcusta, kun sen kynnet viilataan (ja joka, ohimennen sanoen, on selvästi näyttelijä pukeutuneena leijonaksi), on parempi kuin kymmenentuhatta cgi-karhua.
Tai milloin viimeksi olette nähneet fiktioelokuvassa, jos se tulee Hollywoodista, oikeata raskaan työn kuvaamista? Tuntuu, että jokainen näistä näyttelijöistä – ja sitä he nimenomaan ovat: näyttelijöitä – olisi vieraantunut kokonaan työnteosta. Ja tässä puhun tietenkin työstä, jota elokuvan olettaisi myös kuvaavan: puiden kaatamista, arkin rakentamisesta, en kaikesta siitä, mikä liittyy näyttelijöiden työhön. En suinkaan ihannoi mitään raskaan työn muotoja, saati mitään raskasta, mutta jos sitä kuvataan, täytyykö se välttämättä tehdä yhtä epäaidosti kuin pornoelokuvien ähkymiset? Sivumennen sanoen arkin rakentavat tuhon enkelit, ne tuomitut moussekasat, joista oli aiemmin puhetta, yhdessä Nooan kanssa. Tuota rakentamista ei tosin näytetä, vaan nämä oliot poistuvat joksikin aikaa tarinasta ja ilmestyvät jälleen takaisin kuin muistuttaen, että ne ylipäätään olivat koko jutussa mukana.
Olkoonkin samantekevää, mitä Russell Crowe tekee elokuvien ulkopuolella saadakseen lihaksensa näyttämään kiinteämmiltä. Elokuva saa ainakin työnteon näyttämään joltain hanskaan heiluttelemiselta. Russell Crowe rakentaa arkin nostamalla yhden painavan oven. Thät’s it. Let’s go! Jopa Tubal-Kain takoo rautaa kuin silittelisi siiamlilaista kissaa varovasti hännästä. Ei siinä huolta, rehellisestihän tämä filmi pitää kiinni erikoisalastaan: ihmissuhdedraamasta puoli- ja puolilähikuvassa, eeppisistä taisteluista par cgi, tahattoman koomisesta dialogista. Vielä kun tämän elokuvan yleisimmät kuvat ovat: a) Haam katsomassa tyhjyyteen suu puoliksi auki, b) puolilähikuva Russell Crowesta huolestunut ilme kasvoillaan, c) Jennifer Connely nousemasta jostakin suu puoliksi auki ja katsoen – huolestunut ilme kasvoillaan – tyhjyyteen…
Kerrattakoon Russell Crowen reaktiot, kun hän kuulee, että hänestä on tulossa isoisä:
a) Jennifer Connellyn mennessä – varovasti – kertomaan tätä uutista puuhissaan olevalle Crowelle (Nooa), Crowe kääntyy, huolestunut ilme kasvoillaan – Connellyyn, joka lähestyy tätä. Crowe, joka on aavistavinaan jotakin, kysyy:
”Mitä? Mitä on tapahtunut?” Tässä vaiheessa Jennifer Connelly on purskahtaa itkuun.
”Mitä on tapahtunut? Kertokaa?” Russell Crowe melkein huutaa. Nyt kuvaan astuu Emma Watson – hän ikään kuin kiilautuu Douglas Boothin (Shem) ohitse, ja yrittää – hän yrittää… saada ääntään kuuluviin! Se nousee, mutta syvältä – se on takertua kurkkuun! Se on kiinni kurkussa, kiinni kuin voileipäkimpale! Miten sen sanoisi? Miten sen kertoisi? Miten kertoisi, että hänestä tulee… ISOISÄ! (Samaan aikaan Russell Crowe katsoo Emma Watsonia huolestunut ilme kasvoillaan)
”Shem ja minä…”
”Mitä?! Mitä on TAPAHTUNUT!”
”Shem ja minä saamme… jälkeläisen.”
b) Russell Crowe: ”Sinun piti olla hedelmätön!”
“Mutta…”
c) Crowe ryntää raivoissaan ulos arkista ja rukoilee Luojaa. Sataa vettä.
d) Crowe saa vastauksen Luojalta. Hän palaa takaisin odottavan luokse. ”Jos -”, hän sanoo, ”lapsesta tulee poika… hän saakoon elää… mutta jos… jos hänestä syntyy tyttö… hän KUOLKOON!”
Mikä ei kuulu joukkoon?
Itse asiassa tietyssä määrin arvostusta nauttiva Unelmien sielunmessukaan ei ole mielestäni sekään mikään kaksinen teos; esimerkiksi huumeiden vastaisena elokuvana Pedro Costan Ossos, Joonas Neuvosen Reindeerspotting tai Uli Edelin Christiane F. toimivat paljon paremmin, vaikka ovatkin yhteensä vähemmän moralisoivia kuin ensiksi mainittu. Moralisointi pyrkimällä järkyttämään katsojaa on sitä paitsi ei pelkästään halpamaista, mutta usein myös vähiten toimivaa. The Wrestleria ylläpiti Mickey Rourken henkilö. Kun samanlainen hahmo puuttuu The Fountainista, Pista, Noahista ja Unelmien sielunmessusta, eikä niistä mikään ole mielestäni kovin hyvä elokuva, voi yhtälössä nähdä jotakin merkkejä ohjaajan kyvyistä tehdä sellaista. Taiteilijan syväuppoutumista rooliin käsittelevä Black Swan on kenties – tältä viinikannulta katsoen – miehen paras teos, hieman The Wrestleria parempi.
Näistä elokuvista voi nähdä ohjaajan pyrkimykset mahdollisimman vahvaan kokemukseen ja myös sen, että usein huumori puuttuu kokonaan; Aronofskyn elokuva pyrkii kaikin tavoin murskaamaan sielun katharsiksessa. Siinä hän ei onnistu Unelmien sielunmesullaan yhtä hyvin kuin Christiane F., ei Pilla yhtä hyvin kuin Clean, Shaven, eikä The Wrestlerillä yhtä hyvin kuin Yksin kaikkia vastaan. Noahissa hän asettaa keskushenkilöt tavallisuudesta poikkeavaan tapahtumaan, ihmiskunnan lopun kynnykselle, jotta voisi tarkastella heitä absoluuttisessa tilanteessa, ja mahdollisesti paljastaa siten heidän aidon minuutensa. Black Swanissa ja Unelmien sielunmessussa hän tuhoaa henkilöhahmonsa, ja tarkastelee tuota tuhoutumista. Ennen sitä hän varmistaa, että katsoja samaistuu heihin, jotta katsoja voi, tavallaan, kokea oman tuhoutumisensa ja jälleensyntymän. Siinä mielessä Noah, joka ei edes pyri mihinkään vastaavaan, eroaa Aronofskyn muista töistä, ja on selvästi sen takana (Paramount) ja edessä (Russell Crowe) olleiden tahojen vaikutuksesta sitä mitä se on.
Voi olla, että D. Aronofskylla oli vain liikaa rahaa tämän elokuvan parissa (elokuvan budjetti oli 125 000 000 dollaria), niinpä panostettiin enemmän ulkokuoreen ja hankittiin maailman kalleimpia ja hienoimpia näyttelijöitä. Hieman samoin kuin kallein ruoka on aina kaikista huonoiten ja välinpitämättömimmin valmistettua, ja kallis vesi vain kalkkiintunutta kraanavettä, jota myydään luksushotelleissa 30 punnalla, niin myös kalleimmat näyttelijät hoitavat hommansa usein huonommin kuin halvemmalla saadut. Enemmän panostettiin myös surkeisiin erikoistehosteisiin kuin elokuvan muihin osiin: enemmän siihen, kuinka hienolta kuva näyttää, kuinka efektit toimivat ja kuinka etäälle huuto kuuluu. Kun taas dialogi ja kaikki sellainen, mikä voisi tuoda sisältöä tähän elokuvaan, menee alta nollan. Mutta Aronofsky ei ole – nähdäkseni – koskaan missään elokuvassaan tuonut mitään erityisen merkittävää sisältöä esille; en odottanut, että tämäkään olisi poikkeus. Kuten aiemmin tuli ilmi, hän ei olekaan ohjaaja, jolta voisi odottaa suurta sisältöä enemmän kuin suurta kokemusta. Ongelma tämän elokuvan kohdalla on se, että se ei tarjoa kumpaakaan. Usein suuri sisältö on myös suuri kokemus, ja kun toinen mitätöidään, kuolee toinenkin.
Sattumalta puhuin juuri tästä elokuvasta, vaikka näyttää, että se voisi olla melkein mikä tahansa muu Hollywoodissa tänä päivänä tehty elokuva.