Need for Speed (2014)

Hypätään vuoteen 2005. Need for Speed: Most Wanted ilmestyi ja hämmästytti maailman kenties parhaalla ja täten pöhköimmällä tarinalla, joka oli siihen asti autopeliä siunannut läsnäolollaan. Hieman vähemmän suttuisissa videopätkissä kyseenalaistettavilla taidoilla esiintyvät näyttelijät roikkuivat huonosti rotoskoopattuina CGI-taustojen edessä ja puhuivat suoraan kameralle (pelaajalle) hillittömiä repliikkejä ja ehdottelivat kilpa-ajoja, joissa panoksina toimivat kisaajien autojen vaaleanpunaiset laput, joilla auton sai itselleen. Näistä jannuista ehdottomasti kovin oli Razor Callahan, joka yhdessä aurinkolasipäisten jengiläistensä kanssa kutsui röyhkeän sovinistisesti pelaajan naisystävää sokeriluumuksi.

Nyt, vuonna 2014, ilmestyy stunttimiehenä parhaiten tunnetun Scott Waughin ohjaama Need for Speed. Elokuvassa Aaron Paulin esittämä mekaanikko joutuu vankilaan katukisan lopputuloksena, ja vapauduttuaan hän aikoo kostaa hänelle vääryyttä tehneelle, Dominic Cooperin esittämälle pahalle kisakumppanille. Tätä varten hänen pitää ajaa halki Yhdysvaltojen Imogen Pootsin esittämän koomisen nais-sidekickin kanssa ehtiäkseen ajoissa Michael Keatonin järjestämään superkisaan, jossa palkintona on paitsi jokaisen kilpailijan vaaleanpunainen lappu, myös toivo siitä, että hän saa passitettua sen avulla Cooperin pahulin vankilaan.

Mitään muuta ei elokuvalta mielestäni voi odottaa kuin hölmöyttä. Tämä ei johdu pelkästään yllä ladelluista esimerkeistä sen pohjana toimivan videopelisarjan elokuvallisista anneista, vaan myös siitä, että urheiluautoelokuvat ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana kokeneet jonkinlaisen vallankumouksen; The Fast and Furious -elokuvasarja on noussut osa osalta oudompiin mittasuhteisiin. Viidennen osan kliimaksissa kaksi autoa raahasi perässään useita tonneja painavaa pankkiholvia pitkin Rio de Janeiron katuja, tuhoten enemmän köyhien asumuksia kuin Will Smith hummerillaan Bad Boys II:ssa. Kuudennen osan kliimaksissa urheiluautot repivät ilmasta alas kokonaisen rahtilentokoneen ja eräässä kohtauksessa Vin Diesel hyppäsi liikkuvasta autosta tankin päälle. Siis tankin! Lienee sanomattakin selvää, että kilpailu tässä genressä on tällä hetkellä sitä, että kuka tekee hölmöimmät ja hulluimmat stuntit. Se on minusta ihan hyväkin juttu, koska osaan asettua pariksi tunniksi kerrallaan tarpeeksi lapsenomaiseen tilaan, jossa moisesta voi nauttia.

Siksi Waughin valitsema suunta Need for Speedille on yllättävä. Mies on päättänyt palata koko genren juurille. Elokuvassa nähdään hyvin vähän CGI:tä, mutta stuntteja senkin edestä. Valitettavasti tietokoneilla luotujen tehosteiden puuttuessa tilalla on hieman tylsiä kohtauksia, jotka toki sisältävät aitoa ja kallista autotuhoa, mutta niissä ei ammuta tankilla moottoritiellä ajavia autoja. Rima yleisessä hulluudessa ja kaaoksessa lasketaan alemmas tietyn asteisen aitouden nimissä. Minä en valitettavasti nauti tästä muutoksesta. Minulle on aivan yhdentekevää, ovatko tuhansiksi kappaleiksi hajoavat autot aitoja. Tärkeämpää on viihtyminen, ja viimeistään tämän elokuvan myötä huomasin, että ilman korkeita panoksia, joihin tämä kehno tarina ei yllä, pelkkien nokkakolareiden ja kisojen katsominen, vaikka ne kuinka teknistä tietotaitoa sisältäisivätkin, on varsin tylsää. En minä koskaan ole penkkiurheilua muutenkaan tajunnut. Need for Speed on hieman siedettävämpää sellaista, koska siinä sentään ringin kiertämisen sijaan autot joskus räjähtävätkin.

En voi silti sanoa olleeni täysin tuskissani tätä turhan vakavaa teosta seuratessani. Need for Speedin ja aiemmin tänä vuonna ilmestyneen RoboCopin myötä Michael Keaton tuntuu olevan nykyään parhaassa vedossaan sitten 80-luvun, ja vaikka miehen rooli tässä on selvästi kuvattu jossain homeisessa toimistossa täysin irrallaan muista näyttelijöistä, lähentelee miehen energia sopivan maanisia tasoja pitääkseen elokuvassa nähtävien kisojen selostuksen mielenkiintoisena. Myönnän myös, että vaikken ymmärrä varsinaisen kisaamisen viehätystä, onhan se nyt aika siistiä, kun voin sieluni korvin erään toiseen franchiseen liittyvän videopeliviittauksen turvin kuulla erään räppärin toteamassa Aaron Paulille “Yo Fiddy jump dat big ass ramp” ja sitten hypätään juuri tästä isosta rampista.

Muuten minulle Need for Speedillä ei sitten ollutkaan tarjottavaa. Sen esittämä suunta autoiluelokuvalle on mielestäni väärä, koska se pakittaa selvästi enemmän ensimmäisen Fast and Furious -elokuvan meininkiin, jossa auto on jumala ja hullut tapahtumat korkeintaan autopalvonnan sivutuote. Minulle kelpaisi mieluummin autojen ryöstäminen liikkuvasta junasta ajamalla ne sieltä ulos. Yleisön Need for Speed löytää joka tapauksessa, joko taidokkaan leikkauksen ja vakaan kameratyön tai autoille innokkaasti onanoivien yksilöiden seurasta.