Hirmulisko Godzillaa ei voi vakavissaan kutsua realistiseksi. Tosielämässä hirviön olemassaoloa ei selittäisi uskottavasti mikään, eikä kukaan edes yrittäisi perustella sen syntyä ja toimintaa tosissaan. Elokuvien ihmeellisessä maailmassa tämäkin on mahdollista.

Japanilaisen hirviöviihteen eli kaiju-tuotantojen kuuluisimpana edustajana Godzilla rymisteli ensimmäisen kerran valkokankaalle 60 vuotta sitten enemmän allegoriana ydinaseaikaan astuneelle maailmalle kuin omana uskottavana hahmonaan. Sittemmin se on elokuva toisensa jälkeen palannut mittelemään muiden kaijujen kanssa ihmisasutuksen keskellä. Mittava tuhovoima on muuttunut kauhistuksesta viihteeksi. Juuristaan huolimatta selkeästi suurin osa Godzillan perinnöstä määrittyykin vauhdikkaan efekti-ilottelun kautta.

Godzillan luulisi siis sopivan vaivatta nyky-Hollywoodille tyypillisen, scifi- tai fantasia-aiheisen blockbuster-perheen keskiöön. Gareth Edwardsin ohjaama uusi amerikkalaissovitus, nimeltään pelkästään Godzilla, haluaa kuitenkin samalla viedä nimihirviötä tyylillisesti juurilleen. Elokuva alleviivaa monstereiden yhteyttä ydinaseisiin ja – Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden varjossa – ennen kaikkea atomivoimaloihin. Monsterien keskinäisiä painimatseja on mukana tasan yksi, ja sekin vasta aivan lopussa. Ensimmäinen hirviökin nähdään elokuvassa vasta kolmen vartin jälkeen. Sen sijaan huomiota saavat ihmishahmot, jotka juoksentelevat jättihirviöiden jaloissa kuin katastrofielokuvassa konsanaan.

Näkökulmassa itsessään ei tietenkään ole teoriassa mitään vikaa – mitä nyt käytännössä hahmot tasapainoilevat unettavan ja unohdettavan välillä. Se kuitenkin saa ihmettelemään, miksi tekijät, mukaan lukien Godzilla-elokuvien faniksi julistautunut Edwards, välttelevät elokuvasarjan ydinideaa. Vauhdikkaan ja mielikuvituksellisen toiminnan eli Hollywoodin kesäviihteen perusajatuksen sijaan elokuva on kartoittanut synkkää, vakavaa ja realistista tulkintaa nimihahmosta.

Saman pohjamateriaalin erilaiset tulkinnat toki virkistävät, erityisesti kun Hollywood tuntuu kierrättävän samat aiheet uusiokäyttöön yhä ripeämmällä tahdilla. Tässä prosessissa ”synkän ja realistisen” elokuvan ihanne tuntuu kuitenkin lähinnä pohjamateriaalin häpeämiseltä. Kesäleffojahan dominoivat nykyään scifi ja fantasia, joilta erityisesti odottaisi mielikuvituksellisuutta ryppyotsaisuuden sijaan. Hirviöiden lisäksi näissä elokuvissa vilahtelevat nostalgiavoimalla markkinoitavat supersankarit, lelut ja satuhahmotkin. Niissä matkataan vieraissa maailmoissa, kohdataan yliluonnollisia olioita ja käytetään toinen toistaan kummallisempia apuvälineitä.

Synkässä ja realistisessa elokuvassa sen sijaan nämä eskapistiset tieteis- ja fantasiaelementit pyritään järkeistämään yliselittämällä niiden alkuperät ja toimintamekaniikat. Yhdessä yleisen huumorintajuttomuuden kanssa tätä on erehdytty pitämään aikuismaisuuden, fiksuuden ja uskottavuuden merkkinä. Käytännössä selittäminen on kuitenkin painolastia, joka saa elokuvat tuntumaan päämäärättömältä prologilta. Uuden Godzillan ensimmäistä puoliskoa dominoi jatkuva ekspositio, joka rinnastaa maapallon muinaiset myrkylliset elinolosuhteet ydinvoimaan. Kymmeniä miljoonia vuosia vanhojen hirmuolentojen syntyä ja selviytymistä se ei tosin tee yhtään vakuuttavammaksi.

Tosiasiassa vastaaminen kysymyksiin, joita kukaan ei koskaan esittänyt, herättää lähinnä lisäkysymyksiä. Vähemmän yllättäen ne eivät ole elokuvan uskottavuudelle eduksi. Järkiperäisyyden nimissä selitetään, että Godzillan kahdelle vastustajalle annettava nimi muto on lyhenne ilmaisusta Massive Unidentified Terrestrial Organism. Harmi vaan, että kukaan ei koskaan tavaa, miten itse Godzilla sitten on saanut nimensä – lukuun ottamatta laiskaa viittausta jumalan englanninkieliseen kirjoitusasuun.

Vaille tulkintaa jää myös se, miten ihmeessä esihistorialliset mutot kykenevät lähettämään sähkömagneettisia pulsseja, jotka kätevästi jättävät modernin ihmisyhteisön avuttomiksi. Polttavimmin vaille vastausta jää se, millä logiikalla Ken Watanaben esittämä tiedemies päättelee Godzillan toimivan esihistoriallisena poliisivoimana, joka tulee pysäyttämään luonnon tasapainoa horjuttavat mutot, mutta jättää hyökkäämättä ihmiskunnan kimppuun. Tietenkin tulkitsematta jää sekin, mikä on luonnon tasapaino ja miten mutot sitä tarkkaan ottaen häiritsevät.

Suuren skaalan scifiin ja fantasiaan nurinkurisesti sopiva maanläheisyys luokin vaikutelman epävarmuudesta ja uskon puutteesta omaa aihetta kohtaan. Uusi Godzilla on kuin julistus arvostusta vaativalta fanipojalta, jonka harrastus näyttäytyy tämän lähipiirille pinnallisena viihteenä. Niinpä Edwards palaa sarjan juurille vähentämällä monsteritoimintaa sekä korostamalla ihmiskärsimystä ja elokuvan yhteyksiä tosimaailmaan. Elokuvan laatu ei siitä hyödy, mutta leffan tuottanut studio kylläkin. Synkkyydestä uskottavan julkisuuskuvan luonut uusi Godzilla on muotoutumassa jättimenestykseksi, joka keräsi avausviikonloppunaan pelkästään Yhdysvalloissa lipputuloja yli 100 miljoonan dollarin edestä.

Synkistelyn ärsyttävin puoli onkin, että sen luoma illuusio kohdistuu enemmän elokuvan imagoon kuin sen varsinaiseen sisältöön. Vakavuus onkin muotisana leikkimielisistä lähtökohdista ponnahtaville blockbustereille. Tällä vuosikymmenellä julkaistut jättileffat Transformers: Dark of the Moon, Star Trek Into Darkness, The Dark Knight Rises ja Thor: The Dark World julistavat tätä nimessään ja markkinoinnissaan. Synkkyys on niille imagokysymys, jolla elokuva myydään.

Blockbusterien legitimointiprosessi muistuttaa vastaavaa, jonka supersankarisarjakuvat käynnistivät 1980-luvun lopulla ja videopelit 2000-luvulla. Supersankarit innostuivat lapselliseen ylisynkistelyyn Alan Mooren Vartijoiden ja Frank Millerin Yön ritarin hengessä aikeenaan osoittaa, että nekin pystyisivät tuottamaan luettavaa aikuiseen makuun. Videopelit ovat taas pyrkivät puolustamaan paikkaansa taiteenmuotona poistamalla väriskaalastaan kaiken paitsi harmaan ja ruskean. Molemmat rajanvedot syntyivät siitä, että kyseisiä aloja pidettiin ennen halpa-arvoisina kulutustuotteina lapsille tai lapsenmielisille.

Tarve scifi- ja fantasiahenkisten lelu- ja sarjiselokuvien legitimoinnille on kasvanut niiden vallatessa alaa. Kuten 1980-luvun sarjakuvissa, myös 2000-luvun toimintaelokuvissa yksi prosessin ydinhahmoja on ollut Batman. Christopher Nolanin ohjaamassa ja kirjoittamassa Batman Beginsissä nimihahmon myytti purettiin auki elementti kerrallaan. Sankarin varusteiden käyttöönotto ja alkuperä selitettiin yksi kerrallaan, oli kyse sitten taivaalle heijastettavasta symbolista, tankkimaisesta menopelistä tai itse lepakkoteemasta. Nolanin Batman-visiitti paisui ylistetyksi trilogiaksi, jonka ydinosaamisena hehkutettiin realistisuutta – ilman, että termin sisältöä on edes kunnolla määritelty.

Maanläheistä esittävälle Lepakkomiehelle oli kuitenkin tilausta, sillä hahmon edellinen elokuvasovitus, camp-henkisyydestä vaikutteita ottanut Batman & Robin (1997) päätyi katastrofiin. Samoin kävi Roland Emmerichin ohjaamalle ensimmäiselle amerikkalaistulkinnalle Godzillasta, joka ilmestyi seuraavana vuonna. Todelliset syyt elokuvien kaameaan laatuun olivat muualla kuin niiden yleisilmeessä, joka oli toisaalta petollisen helppo muistaa ja nostaa syntipukiksi. Niinpä uusi Godzillakin ilmeisesti näkee kepeyden olevan pahasta. 1960-luvun itsetietoinen tv-Batman ei toteutuisi nykyilmapiirissä edes vahingossa – saati sitten saman vuosikymmenen Casino Royale ja Modesty Blaise –filmatisoinnit, jotka olivat oman pohjamateriaalinsa parodiaa.

Salonkikelpoistamisen yhteydessä hirviöiden kuningas on pudonnut synkän realismin ansaan: elokuvan väkinäinen vakavuus on sen epäkypsin elementti. Tympeä totisuus ei tosin varmaan yllätä aikakaudella, jolla Star Trekistä on poistettu optimismi, Teräsmiehestä on hävitetty partiopoikaidealismi, ja Casino Royale onkin yksi kaikkien aikojen yrmyimmistä 007-seikkailuista.

Uusi Godzilla pyrkii olemaan merkittävä ja kunnioitettu kömpelöimmällä mahdollisella tavalla. Synkistelyn turvin katsojat osaavat tehdä välittömän pesäeron hahmon edelliseen valkokangasseikkailuun. Samalla tekijät voivat tuntea lapsuudensankarinsa kasvaneen heidän mukanaan. Vakavuutta ei nähdä enää lähestymistapana, jolla on muiden tyylien tavoin omat hyvät ja huonot puolensa. Se on pikemminkin ihmelääke, joka legitimoi hupsut aiheet tärkeileviksi keskustelunaiheeksi. Blockbusterit, jotka eivät halunneet olla fiksuja vahingossakaan, ovat vaihtuneet niihin, jotka haluavat vaikuttaa tulla otetuiksi vakavasti näkemättä aitoa vaivaa.

Toinen Godzilla-tekstimme löytyy täältä.