Lähi-itä on versonut aikamme noteeratuimpia ja arvostetuimpia elokuvantekijöitä voimakkaalla tempolla: Iranista ovat tulleet kansainvälisesti tunnetuiksi Abbas Kiarostami, Mohsen Makhmalbaf, hänen elokuvantekijälapsensa, Sodankylässäkin vieraillut Samira Makhmalbaf sekä Hana ja Maysam Makhmalbaf ja liuta muita nimiä, kuten Bahman Ghobadi, Ramin Bahrani ja Amir Naredi. Libanonilainen Alia Arasoughly, nasaretilainen Elia Suleiman… Listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Elokuva, josta tekijä on yrittänyt saada kaikella tahdolla positiivisen, vaikka tietää, että olisi voinut kuvata asiat paljon, paljon pessimistisemmiksi. Sellaisiksi, mitä ne usein tuppaa olemaan – ja kuitenkin tässä kuvataan elämää ilman, että sitä yritettäisiin erityisesti manipuloida näyttämään joltain muulta kuin mitä se on, vaikka toive yrittää kaivaa elämästä jotakin positiivista, on ollut ilmeinen lähtökohta tälle teokselle.
Pauline on erilainen nuori. Hän ei huolla karvoitustaan, maalaa naamaansa tai käytä värikkäitä vaatteita, kuten suurin osa koulunsa tytöistä. Sen sijaan hän on kiinnostunut kirurgin ammatista, ihmiskehon toiminnasta ja uppoutuu haavemaailmaan, jossa hän on puolijumalallinen ihmisen osien ja veren kanssa läträävä Josefiina Mengele. Paulinen poikkeava habitus aiheuttaa kitkaa hänen ja koulutovereiden, opettajien ja perheen välille. Erityisesti kristillisiin arvoihin pitkälti nojaava keskiluokkainen äiti ei voi ymmärtää, mitä tytön päässä liikkuu.
Yann Martelin kirja Piin elämä teki minuun aikanaan suuren vaikutuksen. Opus tarttui mukaan bangkokilaisesta kirjakaupasta ollessani rundaamassa Kaakkois-Aasiassa ja kirjan ekumeeninen tematiikka kolahti jotenkin erityisellä tavalla herännäiskristillisissä piireissä varttuneen miehen kuljeskellessa oranssikaapuisten buddhalaismunkkien kansoittamilla kaduilla. Juuri tuolloin olin herännyt pohtimaan eri uskontojen pohjimmaista samankaltaisuutta ja päähenkilö Pii Patelin kolmiyhteys – hindulaisuus, kristinusko ja islam – yläkertaan tuntui mielenkiintoiselta ajatustavalta. Nuoren intialaispojan sielusta kilpailevien brahminin, piispan ja imaamin tiukatessa Piiltä, mitä uskontoa hän haluaa tunnustaa, hän vastaa hämmentyneenä vain haluavansa palvella Jumalaa. Niinpä – miksi kenenkään pitäisi valita yksi nimenomainen uskonto jota seurata, semminkin kun fundamentalistinen tapa uskoa tuntuu aina johtavan veren ja kyynelten vuodatukseen?
Ennen Tom Hooperin uusimman elokuvan, Les Misérablesin, syvällisempää käsittelyä on hyvä käydä läpi teoksen historia. Elokuva perustuu 80-luvulla tehtyyn musikaaliin, joka perustuu puolestaan Victor Hugon vuonna 1862 julkaistuun samannimiseen kirjaan. Elokuva ei liiemmin muuta musikaalia, mitä nyt elokuvaan sovitettaessa on jouduttu säveltämään hieman täytemusiikkia suvantohetkiksi. Juoni on sama, narratiivin rakenne on identtinen ja yhtä lukuun ottamatta laulutkin ovat suoraan musikaalista. Elokuvassa ei täten ole lähes yhtään ns. perinteistä dialogia, vaan kaikki vuorosanat lauletaan vaikka ne olisivat pelkkiä sivukommentteja. Päältä katsottuna näyttää kuitenkin hyvin vahvasti siltä, että Hooperin elokuvasta paistaisi läpi nykyiselle studiojärjestelmälle joissain tapauksissa kliseeksi muodostunut laiskuus. Mutta onko tässä elokuvassa tarpeeksi omia ansioita oikeuttaakseen olemassaolonsa lukemattomien muiden adaptaatioiden joukossa?
Onko ihminen taantunut eläin vai korkeampi henki matkalla eläimen ruumiissa kohti ylevämpää tarkoitusta? Kummassa muodossaan ihminen toteuttaa itseään paremmin?
Toki jo kysymyksenasettelu jälkimmäisessä kysymyksessä itsessään on väärä, mutta paremman elämän tavoittelu tuntuu olevan jatkuva tauti. Kaikki haluavat elää paremmin, olla onnellisia, löytää oman taivaansa. Sitä varten on self-help-oppaita, jotka raiskaavat psykologiaa miten tahtovat; uskontoja yhdistellään new age -mallilla toisiinsa surutta tyydyttämään niitä sisäisiä tarpeita jotka kokee parhaiten omikseen; monet selaavat tuntitolkulla filosofisia ympäripyöreyksiä jaettavaksi Facebookiin miettimättä koskaan millainen ajatuksen rakenne yksittäisen lauseen takana on.
Quentin Tarantino tarvitsisi käsikirjoittajakumppanin. Django Unchained on teos, jossa edes jotenkin yhteen kursitut elementit ohjaajan käsikirjoittamisessa tulevat yhteen kaoottisena mössönä. Lopputulos viihdyttää koko kestonsa, mutta siitä olisi voinut olla enempäänkin.
Tommy Lee Jones (No Country for Old Men, Lonesome Dove) yllätti varmasti suuren määrän elokuvaharrastajia vuonna 2005 esikoisohjauksellaan The Three Burials of Melquiades Estrada. Revisionistinen western kertoi menetyksen surusta ja teki sen aikakaudelleen epätyypillisen haikeasti, onnistuen tuomaan visuaalisella annillaan esille paitsi suuria tunteita myös pienimuotoisimpia eleitä.
