2016-03-02T14:05:27+02:00By Tuomas Porttila|
Gregg Arakin elokuvia katsovat jakautuvat hyvin voimakkaasti useampiin eri leireihin. Osa pitää häntä nerona, toiset pitävät häntä vain rasittavana homostelijana. Kolmannet saattavat pitää hänen elokuvistaan, mutta eivät sanoisi häntä neroksi. En ole itse aivan varma mihin lokerikkoon itseni laittaisin. Minulle saattaa olla olemassa neljäs lokero, sillä allekirjoitan nämä kaikki aiemmat kolme väittämää. Ehkä kyseessä on nerokas homostelija?
2018-09-19T12:19:15+03:00By Joonas Nykänen|
Kirjailijan blokista, valkoisen paperin kauhusta on tehty lukuisia elokuvia ja kirjoitettu läjäpäin kirjoja, mutta Salmenperän teos ei vastaa mitään aikaisemmin näkemääni.
2016-03-02T14:22:38+02:00By Jens Hattuniemi|
Thaimaassa asuva Julian (Ryan Gosling) elättää itsensä järjestämällä nyrkkeilyotteluita ja myymällä huumeita. Julianin veli, Billy (Tom Burke) on naisiin vihamielisesti ja halveksuen suhtautuva nuoriherra, joka murhaa lopulta alaikäisen prostituoidun. Kostoksi Billy murhataan ja surman pääarkkitehti on paikallinen poliisi Chang (Vithaya Pansirngram). Crystal (Kristin Scott Thomas), poikien äiti, saapuu pääkallopaikalle noutamaan lapsensa ruumista ja vaatimaan Julianilta kostoa veljensä murhasta. Julian on kuitenkin enemmän kuin vastentahtoinen noudattamaan äitinsä käskyä.
2022-10-10T09:52:33+03:00By Miikka Kaitila|
Cormac McCarthy. Nimi herättää itsessään kunnioitusta miehen kirjallisuutta tuntevien keskuudessa. Ei pelkästään siksi, että kirjat itsessään ovat yleensä mainioita tai vähintään mielenkiintoisia epäonnistumisia, vaan myös siksi, että hän on yksi eniten yksityisyyttään suojelleista kirjailijoista. Siksi McCarthyn hyppyä Hollywoodin tuotantokoneistoon The Counselorilla, miehen ensimmäisellä alkuperäiskäsikirjoituksella sitten vuoden 1976, voisi pitää merkittävänä tapahtumana. Merkit olivat kuitenkin synkät, kun ohjaajan pallille nousi Ridley “Ripuli” Scott, mies joka ei ole tehnyt mitään merkittävää sitten Blade Runnerin.
2016-03-02T17:26:39+02:00By Jaakko Kuitunen|
Amerikkalainen elokuva miehestä ja vanhenemisesta ei oikein lupaa hyvää, ellei pidä tarinoista, jotka muistuttavat, kuinka miehellä on tunteet (esimerkiksi Crazy Heart), kuinka Stallone näytti vielä muutama vuosi takaperin prahalaista gettoa suojelemaan herätetyltä golemilta (esimerkiksi Rambo) tai kuinka Death Wish 3 kelpaa myös vakavaksi tarkoitetun elokuvan perustaksi (esimerkiksi Clint Eastwoodin Gran Torino).
2022-10-10T10:30:25+03:00By Miikka Kaitila|
James Grayn uusimmassa maskuliinisuustutkielmassa päädytään hieman turhan suoraviivaisiin johtopäätöksiin.
2014-10-06T20:15:32+03:00By Mikko Lamberg|
Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Annamari Sipilä kertoi lehden sunnuntaikolumnissaan kuinka eurooppalainen [...]
2016-03-02T19:30:44+02:00By Jaakko Kuitunen|
Median satiirina Nightcrawler ei ole niin vahva esitys, koska yleisestä voimattomuudesta kertova (ja samalla paranoidia suhtautumista ruokkiva) klangi on aika tuttu. Saa pohtia, onko elokuvassa esimerkiksi huomioita, joita ei jo olisi esitetty jossain Ihanassa elämässä.
2022-10-10T09:42:58+03:00By Miikka Kaitila|
Vuosi 1995. Coolio soi radiossa ja elokuvamaailmassa kuhisee. Kesän kuumimmat hitit ovat ilmestymäisillään. Casper, Congo ja Batman Forever. Jokainen elokuva saa osakseen suuria odotuksia niin taloudellisesti kuin taiteellisestikin. Casper ja Batman osoittautuvat hiteiksi, mutta ovat taiteellisesti täyttä kuonaa. Kun Bruce Campbell kuolee apinoiden kynsissä ja se on parempaa kuin uusin Batman-elokuvasi, olet vaikeuksissa. Edellisenä vuonna samoihin aikoihin teattereihin oli ilmaantunut esimerkiksi Leijonakuningas, yliarvostettu mutta kiitelty Forrest Gump, James Cameronin paras elokuva True Lies, ja Jim Carreyn kerralla supertähteyteen työntänyt The Mask. Laadussa on selvä ero. Seuraavana vuonna tulikin jo sellaisia hittejä kuten Shaquille O’Nealin tähdittämä Kazaam ja ainoa huomionarvoinen kesäelokuva oli Roland Emmerichin Independence Day. Vuotta myöhemmin olimmekin jo Batman & Robinin kohdalla, ja kesän hittielokuva koki hetkellisen katatonisen kuoleman.
2016-03-02T15:58:05+02:00By Tuomas Porttila|
Clive Barker on nimi, jonka jokainen kauhusta vähänkin enemmän kiinnostunut tietää. Stephen King julisti tämän Hellraiserin isän kauhun tulevaisuudeksi 80-luvun lopussa.Tämä Barkerin bodyhorror-teos olikin yksi aikakautensa merkittävimpiä kauhuelokuvia. Sen groteski kuvasto ja tehosteet toimivat tienviittana modernille kauhulle. Ennen tätä kirjailijan uralla oli kaksi merkillistä ja vähälle huomiolle jäänyttä yhteistyötä ohjaaja George Pavloun kanssa. Näistä ensimmäinen oli vuonna 1985 valmistunut Underworld. Vuotta myöhemmin päivänvalon näki Raakalainen, jonka kannessa irvisteli rujon näköinen kuminaamahirviö. Kyseessä oli tietysti Rawhead Rex, joka perustuu Barkerin Veren kirjat 3 novellikokoelmassa julkaistuun kirjoitelmaan.
