Maa: Yhdysvallat
Genre: Komedia, road movie, trilleri
Ohjaus: Gregg Araki
Käsikirjoitus: Gregg Araki
Kuvaus: Gregg Araki
Leikkaus: Gregg Araki
Sävellys: Cole Coonce
Näyttelijät: Scot Goetz, Mike Dytri, Craig Gilmore, Mary Woronov, Darcy Marta
Gregg Arakin elokuvia katsovat jakautuvat hyvin voimakkaasti useampiin eri leireihin. Osa pitää häntä nerona, toiset pitävät häntä vain rasittavana homostelijana. Kolmannet saattavat pitää hänen elokuvistaan, mutta eivät sanoisi häntä neroksi. En ole itse aivan varma mihin lokerikkoon itseni laittaisin. Minulle saattaa olla olemassa neljäs lokero, sillä allekirjoitan nämä kaikki aiemmat kolme väittämää. Ehkä kyseessä on nerokas homostelija?
Oli mitä mieltä tahansa, Arakista näkee jo varhaisessa vaiheessa, ettei hän piittaa siitä, mitä muut ajattelevat hänen elokuvistaan. Hänelle on tärkeintä saada tehdä elokuvia omalla tyylillään. Häntä tulisi kunnioittaa rajoja rikkovana pioneerina, joka uskaltaa tehdä omanlaisiaan elokuvia häpeilemättä laisinkaan. Arakin pohjaton pessimismi ja pahaenteinen maanisuus ovat hänen tavaramerkkinsä. Nämä asiat leimaavat hänen koko tuotantoaan, aina tympeään Smiley Faceen asti, joka on liian puhtoisen oloinen stoner-komedia.
Mainoslause, ” An Irresponsible Movie by Gregg Araki”, on huvittava ja mielikuvituksellinen. Tuollaisen lauseen perusteella elokuvalta on lupa odottaa aivan mitä tahansa. Itselleni tuli ajoittain mieleen homoversio Thelma & Louisesta, joka ei ole ollenkaan kaukaa haettua, sillä elokuvan pakenemisteema nojaa hyvin pitkälti samoihin asioihin. Siinä missä Ridley Scott käsitteli aihetta hollywoodmaisella hienovaraisuudella, käsittelee Araki omaa pakenemistaan indiemäisen ronskilla otteella.
Tästä päästäänkin siihen, että tämä Arakin ensimmäinen isompi elokuva on hänen selkeimpiä teoksia. Sen keskiössä on kaksi HIV-positiivista homoa, jotka haistattavat paskan yhteiskunnalle, maailmalle ja aivan kaikelle. Heidän mottonsa on ”Fuck the World!”.
Luke (Mike Dytri) on narsistinen raikulipoika, joka ei piittaa mistään, paitsi ehkä itsestään. Hän tappaa homofobisen poliisin ja ajautuu syvemmälle piittaamattomuuteensa. Sattumalta hän tapaa Jonin (Craig Gilmoren), writer’s blockista kärsivän pessimistisen elokuvakriitikon. Luken elämänasenne tarttuu hyvin nopeasti Joniin, koska hän on juuri saanut kuulla olevansa HIV-positiivinen. Heti heidän ensimmäisestä kohtaamisesta eteenpäin Araki heittää nämä kaksi hylättyä sielua matkalle maaniseen masennukseen. Luken voimakas narsismi vie pessimististä Jonia kuin koiraa talutushihnassa. Samoin katsojan on hyvä antautua tälle valitsemalleen tielle.
Araki todistaa osaavansa provosoida yleisöä. Hän vetelee juuri oikeista naruista, jotta heteroseksuaalit miehet saadaan tuntemaan mahdollisimman paljon epämukavuutta. Olipa tämä tarkoituksellista tai tahatonta, niin sen toimivuutta ei voi kiistää. Epämukavat vihjailut muuttuvat elokuvan edetessä epämukaviksi seksikohtauksiksi.
En kuitenkaan lähde sanomaan, etteivätkö elokuvan roolisuoritukset olisi onnistuneita. Päähenkilöiden välillä on kemiaa, jollaista ei nähdä Hollywood-elokuvissa. Roolit varmasti vihastuttavat ja ihastuttavat, mutta kummassakin tapauksessa ne ovat onnistuneita.
Araki viljelee pieniä populaarikulttuuriviittauksia jatkuvasti. Nämä viittaukset ovat osittain elokuvan tärkeintä antia, koska niiden avulla katsojan huomio saadaan pidettyä yllä vähän tylsempinäkin hetkinä. Arakin pojat mm. syövät Barbie-muroja sekä juovat Turtles-mukista pillillä limpparia.
Pienessä roolissa alkupuolella nähdään eksploitaatiokuningatar Mary Woronov, jonka rooli jää vähäiseksi, mutta muistettavaksi. Arakin taito valita elokuviinsa kulttikasvoja on oivallinen tyylikeino koukuttaa katsojia yli genrerajojen. The Living Endissä ei ole samanlaista cameo-kimaraa, mitä ohjaajan myöhemmissä elokuvissa on nähty, mutta oikeastaan se ei jää edes sellaista kaipaamaan.
Näyttelijät pitävät elokuvan myös jotenkin maanläheisempänä, eikä homma missään vaiheessa lähde keulimaan kunnolla. The Living End on melko puhdas road-movie, jossa on komediapiirteitä. Huumori ei kuitenkaan ole tyypillistä, ja se onnistuukin naurattamaan juuri silloin kuin sitä vähiten uskaltaa odottaa. Alati rivot ja masentavat päähenkilöiden keskustelut naurattavat parhaimmillaan mielettömästi, mutta heikoimmillaan niiden toivoisi vain loppuvan.
Kuvauksen puolesta The Living End on törkeä. Se on eksploitatiivinen kokemus, joka repii katsojaansa palasiksi. Kuvakulmat ovat hämmentäviä ja pitkät dialogikohtaukset automatkojen aikana on kuvattu melkein aina ensimmäisestä persoonasta, joka antaa katsojalle tunteen olla paremmin mukana päähenkilöiden kropassa. Rosoisen ulkokuorensa lisäksi elokuva tarjoilee myös Arakille tyypillisiä surrealistisia pieniä otoksia, joissa on tarkkaan harkittuja yksityiskohtia. Araki ei siis pelkästään tyydy hyväksikäyttämään katsojiaan, vaan antaa heille oikeasti erikoista ja kiehtovaa silmäkarkkia.
Musiikkivalintojensa kanssa Araki noudattaa itselleen tuttua kaavaa, jossa soundtrack koostuu lähinnä industrial-mättämisestä. Tästäkin joko pitää tai ei pidä. Itselleni kyseinen genre on hyvin läheinen ja nautinkin elokuvan musiikkitarjonnasta. Kokonaisuutena nämä valinnat ovat Arakille todella tyypillisiä, mutta ne tuovat elokuvaan lisämausteensa, jolla katsojat erkanevat entistä enemmän aiemmin mainitsemiini leireihin. On kuitenkin turhaa kiistää, etteivätkö musiikit ja kuva yhdessä olisi loistava sekoitus todellisuutta ja siitä irtautumista.
Lopulta koko homman voi kuitata Arakin vittuilevana kannanottona homovihaan ja ennakkoluuloihin. Omaperäisen tyylinsä vuoksi sitä on mahdoton olla noteeraamatta. The Living End huomioitiin Sundancen elokuvafestivaaleilla Grand Jury Prize –ehdokkuudella ilmestymisvuotenaan. Se on loistava läpimurtoelokuva, vaikkei se ohjaajansa suurimpiin teoksiin kuulukaan.