Amerikkalainen elokuva miehestä ja vanhenemisesta ei oikein lupaa hyvää, ellei pidä tarinoista, jotka muistuttavat, kuinka miehellä on tunteet (esimerkiksi Crazy Heart), kuinka Stallone näytti vielä muutama vuosi takaperin prahalaista gettoa suojelemaan herätetyltä golemilta (esimerkiksi Rambo) tai kuinka Death Wish 3 kelpaa myös vakavaksi tarkoitetun elokuvan perustaksi (esimerkiksi Clint Eastwoodin Gran Torino).
Sitten ohjaajana on Alexander Payne, joka minulle on ollut aina jonkinlainen korviketuote ja melko hampaaton amerikkalaisen elämän satiirikko – ei ehkä yhtä yksinkertainen (American Beauty) kuin Alan Ball, mutta ei ainakaan yhtä hauska (Six Feet Under, True Blood).
Hänen edellinen ohjaustyönsä The Descendants on niin sietämättömän keskinkertainen, että jätin suosiolla väliin jälkimmäisen tunnin. Sideways on kelpo komedia, mutta se ärsytti ulkoelokuvallisista ansioista: jokainen muuttui viiniasiantuntijaksi. About Schmidt? Istutetaan Jack Nicholson, majesteetillisesti vanhentunut konkari, kameran eteen.
Paynen 90-luvun teinikomediat Election ja Citizen Ruth ovat 80-luvun terävämpien teinikomedioiden jälkilöylyjä: Fast Times at Ridgemont High ja Heathers, ja aika kaukana Todd Solondzin Welcome to the Dollhousesta, aikalaisteoksesta.
Painolastista huolimatta – enkä edes maininnut mustavalkoisuutta – pidin Paynen uudesta elokuvasta Nebraska, jonka korotan hänen parhaakseen.
Bruce Dernin esittämä Woody saa postissa mainoslapun, jolla hän kuvittelee voittaneensa miljoonan. Vanha mies ei ymmärrä mainoksen olevan mainos eikä lupaus. Kerta toisensa jälkeen hän lähtee hortoilemaan palkinnon vetämänä kohti satojen kilometrien päässä olevaa konttoria Nebraskan Lincolnissa. Lopulta aikuinen poika antaa periksi.
Nyt Nebraska muuttuu road movieksi, Paris, Texasiksi, Paluuksi tulevaisuuteen ja Errol Morrisin Vernon, Floridan kaltaiseksi ”maalaistollojen” esittelykierrokseksi – ilman varmuutta siitä, että ratissa olisi motiiveiltaan puhdas outo heppu itsekin, niin kuin Morris, Amerikan Werner Herzog. Onneksi missään vaiheessa Woodysta ei tehdä sattuvasti leiskauttavaa mielensäpahoittajaa, joka aina kaivaisi kaskun mielensä raunioista.
Läpikulkumatkalla he jumittuvat sukulaisten luokse. Vanhoilla kotikulmilla ihmisten keski-ikä lähestyy kansallista elinajanodotetta. Jälleen istutaan samassa olohuoneessa samojen sukulaisten kanssa jauhamassa samoja tyhjänpäiväisyyksiä kuin vuosikymmeniä sitten. Poika ja hänen veljensä, nyt niin kuin lapsuudessa, ovat jälleen vaikeiden ihmisten vankeina. Paluu on aluksi regressiivinen paluu limboon, sitten katkeran lääkkeen sivuoireita ja lopulta taudin kukistus.
Huhu Woodysta miljonäärinä leviää, ja se vaikuttaa kuin zombivirus. Kaikki lähtevät jahtiin. Huhuun halutaan uskoa ehkä iltaruskon seudun viimeisenä oljenkortena: jollakin on pakko olla rahaa, jotta sen voisi viedä tai jotta joku täältä olisi menestynyt. Aluksi raha näyttää myrkyttävän ihmissuhteet, mutta Marty McFlyn kaluttua vanhempiensa taustoja asioiden todellinen luonne alkaa hahmottua.
Bruce Dernin suoritusta hauraana unissakävelevänä vanhuksena on kehuttu, mutta melkein yhtä hyvä on June Squibb, joka esittää hänen vaimoaan. Hän on todella paha suustaan. Hän on kuin korotetumpi versio Kaikki rakastavat Raymondia -sarjan anopista, joka on psykologisen sodankäynnin mestari. Sitä alkaa osin ymmärtää Woodyn ongelmien syventymisen syyn. Hän on kokenut tuhannen naljailun kuoleman.
Nebraska muistuttaa aavemaisesti Arto Salmisen vuosikymmenen takaista romaania Ei-kuori, joka kylläkin on teoksena edellä: tappavan hauska, groteski, analyysissaan armoton. Salminen oli kirjailijana kuin lordi Byron John Dolanin kuvauksessa Byronin taiteellisesta kaavasta, jolla hän runnoi pikkumaiset kilpailijansa. Pidä tyylisi alhaisena ja hauskana. Älä koskaan säpsähdä. Äläkä koskaan lakkaa potkimasta niin kovaa kuin pystyt.
Kirjailijan kuolinvuonna 2005 Putte Wilhelmsson kirjoitti Salmisen viimeiseksi jääneen romaanin Kalavaleen kritiikissä: “Arto Salminen on viimeistään Ei-kuoresta (2003) lähtien kirjoittanut katkeamatonta mestariteosten sarjaa. Siitä kohistaisiin julkisuudessa kuin Linnan Pohjantähti -trilogiasta, mikäli kehnompien kirjailijoiden näkemykset tv-ohjelmien tasosta tai omasta rakkauselämästään eivät veisi niin kohtuuttomasti palstatilaa.”
Molemmissa banaali mainos avaa tarinaa, hahmoja ja maailman totuuksia. Ei-kuoressa se on Hymyn mainos. Osallistuminen lehden tuotearvontaan ei vaadi tilausta. Vastauksen voi lähettää ”kyllä”-kuoren sijaan ”ei”-kuoressa. Nebraskan mainoksen lottonumeron voi käydä tarkistamassa lehtimyyjän konttorista – ja palauttaa tilauksen.
Mutta ”ei”-kuoren valitseminen on samalla merkki, että sinulla ei ole varaa lehteen. Markkinatalous ei palvele köyhiä; köyhät palvelevat markkinataloutta. Siksi ”ei”-kuori ei voi koskaan voittaa, päättelee kirjan hahmo. Woody luottaa mainokseen, niin kuin hän sinisilmäisesti luottaa ihmisiin.
Lopulta määränpäässä konttorin nainen kohauttelee olkiaan ikään kuin surullista olisi se, että Woody ei ymmärrä sosiaalisia pelisääntöjä mainonnan pohjautumisesta luottamuksen väärinkäyttöön, eikä se, että roskapostilla manattu pienen präntin uhri nähdään höynäytettyjen marginaalina, jonka toivotaan voitelevan liiketoiminnan rattaat mieluiten edunsaajien katseilta piilossa.
Kansalaiset ”ei”– ja ”kyllä”-kuoriin sulkeva markkinoiden näkymätön käsi ohjaa Ei-kuoren Kyreniuksen veljekset ajamaan taksia myös pimeästi, samalla kun Woodyn veljenpojat sylkevät kattoon laman seisauttamilla kotikulmilla. Alttius väkivaltaan ja seksuaaliseen hyväksikäyttöön löytyy molemmista veljespareista.
Ikääntyminen on murenemista muiden niskaan, ja alle jäävien tapa reagoida on teoksissa vastakkainen. Nebraskassa pojat kestävät ja ymmärtävät vanhempiensa oikkuja, koska perhe on amerikkalaisen tilannekomedian vaikeaan asentoon lukkiutunut dysfunktionaalinen perhe, hauska tarinankerronnallinen aihio ja sisällön luoja; Ei-kuoressa jo valmiiksi kynityn isoäidin kuolemaa odotetaan rullauksen viimeistelemiseksi, mikä ei tarkoita, etteivätkö lapsi ja lapsenlapsi jatkaisi omaa sotaansa.
Nebraska, toisin kuin painosmääriltään pieni huippukirjallisuus, ei asetelmastaan huolimatta voi antaa kylmää kyytiä. Nähtyyn suhteutettuna se olisi enemmän kuin odotettua. Se vain vähän puhkoo märkäpaiseita ja valelee balsamia, ei liioin analysoi.
Tarina vanhenemisen myötä katoavasta omanarvontunnosta, otteesta maailmaan ja omaan kohtaloon sekä matalan intensiteetin parisuhdesodasta loppuu hetkiin saavutetusta itsenäisyydestä, joka on seurausta paikatuista väleistä. Matka jatkuu kohti horisonttia kameran odottaessa kärsivällisesti. Aurinko paistaa ainakin henkisesti, tuntuu hyvältä, ei jää kaivelemaan. En valita.
Mutta miten Salminen sen tekisi, myöntäisi tulitauon tai vapautuksen? Ehkä näyttämällä matkaa, ei sovintoa, joka on vaikea rasti hyväksikäyttöön pohjautuvassa maailmassa: ”Asfaltin jälkeen hiekkatie tuntuu pehmeältä. Se oli kuin runo jonka sora oli kirjoittanut taivaan luettavaksi. Auton valot paljastivat tienvarren pajut ja aidanseipäät, jotka pitivät yötä pystyssä.”