The Diary of a Big Man (1988)
Tsui Harkin tuottama The Diary of a Big Man on yksi kautta aikain hienoimpia Hongkong-elokuvia ja vahva ehdokas parhaaksi Hongkong-komediaksi.
Tsui Harkin tuottama The Diary of a Big Man on yksi kautta aikain hienoimpia Hongkong-elokuvia ja vahva ehdokas parhaaksi Hongkong-komediaksi.
Ironinen tapa tarkastella nykyistä massaviihdekulttuuria on varsin yleistä. Se, missä spektaakkelinhakuisuus on useissa viihde-elokuvissa viety paikoitellen silmiinpistävän suurieleiseksi ja räväkäksi, on ironia tarjonnut monille nykykatsojille tavan jatkaa nykyisestä massaviihteen nauttimisesta. Ironia kuitenkin itsessään toimii samalla etäännyttämisen välineenä, jolla katsoja saattaa omaksua suoraeleisesti kuluttamaansa viihdettä ylevämmän aseman.
Nostalgianhuuruista tyylikkyyttä huokuvien kostoelokuvien aikakausi on tässä ja nyt. Tällä vuosikymmenellä. Sen kuninkaaksi nostettiin harrastajien keskuudessa jo lähes yksimielisesti pari vuotta sitten ilmestynyt Nicolas Winding Refnin Drive. Sen lisäksi William Friedkinin vuosiksi unohdettu Elää ja kuolla L.A.:ssa (1985) on yhtäkkiä taas kovinta ikinä.
Uudelleen syttynyt rakkaus 80-luvun neonväreihin, huipputyylikkyyteen ja väkivaltaan väkivallan vuoksi on ollut jo vuosia nousemassa yhdeksi isoimmista trendeistä, elokuvissa, videopeleissä ja musiikissa, ja näiden yhdistelmissä.
Tositarina. Teinilauma murtautui vuoden aikana useiden julkkisten asuntoihin ja varasteli heidän arvotavaroitaan, koska ilmeisesti Hollywoodin ökyalueilla ei uskota ovien lukitsemiseen, varashälyttimiin ynnä muuhun varautumiseen. Murtojen motiivina ei ollut rahan puute ja sen hankkiminen, vaan he olivat vain normaaleja faneja, jotka sattuivat ihailemaan Paris Hiltonia, Lindsay Lohania, Megan Foxia ynnä muita. He ihailivat näitä ihmisiä ja heidän elämiään niin paljon, että halusivat saada itselleen siivun tuota upeaa glamour-elämäntyyliä vaatteineen ja koruineen vaikka väkisin.
Terrence Malick, tuo nykyisen edes hieman valtavirtaa liippaavan elokuvan oman tiensä kulkija ja auteur on tehtaillut jälleen uuden filmin. Tämä on sinänsä jo todella poikkeavaa ohjaajalle, joka on uransa aikana tottunut pitämään jopa vuosikymmenen taukoja teostensa välillä. Nyt vuoden 2011 Tree of Life filmin jälkeen tehtailtu To the Wonder on loppujen lopuksi yllättävänkin selkeää jatkumoa Malickin Elämän puu –eepokselle.
Vuosi 1995. Coolio soi radiossa ja elokuvamaailmassa kuhisee. Kesän kuumimmat hitit ovat ilmestymäisillään. Casper, Congo ja Batman Forever. Jokainen elokuva saa osakseen suuria odotuksia niin taloudellisesti kuin taiteellisestikin. Casper ja Batman osoittautuvat hiteiksi, mutta ovat taiteellisesti täyttä kuonaa. Kun Bruce Campbell kuolee apinoiden kynsissä ja se on parempaa kuin uusin Batman-elokuvasi, olet vaikeuksissa. Edellisenä vuonna samoihin aikoihin teattereihin oli ilmaantunut esimerkiksi Leijonakuningas, yliarvostettu mutta kiitelty Forrest Gump, James Cameronin paras elokuva True Lies, ja Jim Carreyn kerralla supertähteyteen työntänyt The Mask. Laadussa on selvä ero. Seuraavana vuonna tulikin jo sellaisia hittejä kuten Shaquille O’Nealin tähdittämä Kazaam ja ainoa huomionarvoinen kesäelokuva oli Roland Emmerichin Independence Day. Vuotta myöhemmin olimmekin jo Batman & Robinin kohdalla, ja kesän hittielokuva koki hetkellisen katatonisen kuoleman.
Thaimaassa asuva Julian (Ryan Gosling) elättää itsensä järjestämällä nyrkkeilyotteluita ja myymällä huumeita. Julianin veli, Billy (Tom Burke) on naisiin vihamielisesti ja halveksuen suhtautuva nuoriherra, joka murhaa lopulta alaikäisen prostituoidun. Kostoksi Billy murhataan ja surman pääarkkitehti on paikallinen poliisi Chang (Vithaya Pansirngram). Crystal (Kristin Scott Thomas), poikien äiti, saapuu pääkallopaikalle noutamaan lapsensa ruumista ja vaatimaan Julianilta kostoa veljensä murhasta. Julian on kuitenkin enemmän kuin vastentahtoinen noudattamaan äitinsä käskyä.
Sallikaa minulle pieni yleistys useiden elokuvaharrastajien puolesta: luulemme elokuvankatsojina olevamme usein vaihtoehtoisia maultamme, koska olemme tottuneet pitämään jotenkin kokeellisina kameratekniikoiltaan hurjia elokuvia, joiden dramaturgia on kuitenkin perinteistä järjestystä noudattava. Esimerkiksi Unelmien sielunmessu: hurja musiikkivideomainen estetiikka tukee erittäin saarnaavaa ja kylmän vanhatestamentillista tarinaa, jossa noususta ja ansaitsemattomasta gloriasta seuraa aina tiputus helvettiin, vapautus tuskan kautta.