Pidin nelisen vuotta sitten ilmestynyttä Grönlannin ensimmäistä elokuvaa mielenkiintoisena tapauksena, mutta Nuummioqin olemassaolo on todellisuudessa vain leikisti kiinnostavaa. Wadjda on jotain aivan muuta. Se on ensimmäinen kokonaan Saudi-Arabiassa kuvattu pitkä fiktioelokuva, ja sen on ohjannut nainen, Haifaa al Mansour.
Slovakialainen kauhuelokuva on ehdottomasti kuriositeetti, mutta kykeneekö pienen slaavilaisen valtion elokuvateollisuus tarjoamaan oikeasti hyytävän ja pelottavan kokemuksen? Evil ei ole kovinkaan kunnianhimoinen yritys, koska kyseessä on mukadokkari. Tämä kauhugenren ehdoton muotivillitys on viime vuosina saanut edustajia ympäri maailmaa. Blair Witch Projectin jälkeen valkokankaalla on nähty espanjalaisia hyperaktiivisia zombeja [Rec] –elokuvasarjassa, peikkoja norjalaisten Troll Hunterissa ja tänä vuonna Espoo Cinén ohjelmistossa olleita dinosauruksia The Dinosaur Projectin merkeissä. Parhaimmillaan dokumentaarinen tyyli voi tuoda elokuvaan ripauksen arkista realismia ja siten myös aitouden tuntua kauhun hetkiin. Pahimmillaan se voi olla hyvin lähellä Eviliä.
Ihmisen aivotoiminta on monimutkainen asia ja me koemme asiat omalla tavallamme. Meillä kaikilla on omat pelkomme. Toiset pelkotilat ovat tietysti toisia yleisempiä. Klaustrofobia on varmaankin yksi yleisimmistä kammoista, joita pystyn kuvittelemaan. Ahtaassa paikassa vietetty aika saattaa olla traumaattista ja varmasti monet kokevat ahtaanpaikan kammoa esimerkiksi ollessaan jumissa hississä. Mitä tapahtuu silloin, jos tämän fobian käänteinen versio, eli aukioiden pelko ottaa vallan koko yhteiskunnasta? Ohjaaja/käsikirjoittajaveljekset David ja Àlex Pastor kertovat sen meille The Last Daysissa, jonka idea on valitettavan debiili.
un kaikkihyvän, kaikkitietävän ja kaikkivoivan Jumalaa kohtaan tunnettua rakkautta yrittää hakea ihmiseltä, joissa useimmiten on vakavia puutteita, tulee takuuvarmasti pettymään. Ulrich Seidlin upea Paradise-trilogia, uskon, toivon ja rakkauden osista koostuva kokonaisuus käsittelee ennen kaikkea juuri tätä varauksetonta ja ehdotonta rakkautta, jota me ihmiset niin kipeästi kaipaamme.
Yhteistyönä Norjassa, Saksassa ja Irakissa tehty maailmanmatkaava toimintadraama Before Snowfall kertoo irakilaisesta teinipoika Siyarista, jonka sisko Nermin aiotaan pakkonaittaa paikallisen pohatan pojalle. Sisko ei tätä hyväksy, vaan lähtee rakastamansa naapurin pojan kanssa maapakoon kohti Eurooppaa. Siyar jahtaa siskoaan Irakista Istanbuliin, Saksaan ja lopulta Norjaan, aikeenaan tappaa hänet perheen kunnian säilyttämiseksi. Suurin yksittäinen aikaväli kulutetaan Istanbulissa, jossa Siyar tapaa Evinin, katujen kasvattaman rosvotytön. Kahden välille muodostuu tunnetasolle jäävä romanssi, joka varmasti katkeaisi, jos Evin saisi heti kättelyssä tietää, miksi Siyar siskoaan etsii.
Turkiksen tukahduttava karva puskee jokaisesta hikirauhasesta lävitse. Sormukset kiiltelevät ja hiuslakan etova tuoksu lipuu ilmassa. Poliisiaseman sininen loisteputki valaisee karua maisemaa, jossa seinät ovat joko lian peitossa tai reikien koristamia. Koko huoneen tuntuu täyttävän eräällä seinustalla istuvat kaksi hahmoa, joille kaikki edellä mainitut maalliset omaisuudet kuuluvat. Cornelia (Luminiţa Gheorghiu) ja hänen siskonsa. Cornelian poika istuu pöydän ääressä poliisien kuulusteltavana. Hän on juuri ajanut 12-vuotiaan lapsen päältä ja joutunut lynkkaustilanteesta suoraan poliisin takapenkille. Nyt hänen äitinsä ja tätinsä ovat saapuneet pelastamaan tilanteen, ja jos he eivät ole puhelimessa, ahdistelevat he kuulustelijoita pikkuseikoista, joita lakimiehet puhelimessa kehottivat painottamaan. Pojan lausuntoa muutetaan heittämällä ja veren alkoholitason kokeet tehdään perheen valitsemalla lääkärillä.
Tämän vuoden Espoo Cinén yksi ennakkoon mielenkiintoisimmista nimikkeistä oli Salvo. Cannesin elokuvajuhlien kriitikoiden viikolla palkintopöydän putsannut Tukholma-syndroomasta ideansa ammentava italialainen rikoselokuva jätti silti melko kylmäksi. Tarinan protagonisti ja elokuvan nimikkohenkilö Salvo (Saleh Bakri) on mafian palkkalistoilla toimiva kovan luokan ammattitappaja ja vähäpuheinen mies. Alussa paukutellaan kovaan ääneen, kun kahden eri rikollisjärjestön konnat ottavat yhteen. Tilanne päättyy tyylikkääseen takaa-ajoon, jonka seurauksena Salvo päätyy listimään kilpailevan bisneksen rikollisia. Hän ei kuitenkaan pysty päättämään erään mafioson sokean Rita-siskon (Sara Serraiocco) päiviä ja ottaa naispolon vangiksi hylättyyn tehdasrakennukseen. Salvon ja Ritan välille alkaa muodostua epätodennäköinen suhde.
Legendan mukaan ensimmäisenä päivänä, kun Satyajit Ray käveli ensimmäisen elokuvansa, Pather Panchalin, kuvauspaikalle, hän ei ollut koskaan aikaisemmin ohjannut yhtäkään otosta elokuvaan. Siitä huolimatta hän oli päättänyt tehdä elokuvat Intiassa hyvin tunnetusta kirjasarjasta. Hänen lapsinäyttelijänsä eivät puolestaan olleet koskaan ennen näytelleet eikä edes kameramies ollut koskaan aikaisemmin kuvannut mitään filmikameralla, joskin oli toiminut aiemmin still-kuvaajana. Jopa elokuvaan palkattu musiikintekijä oli täysin noviisi. Joka tapauksessa ja tästä kaikesta huolimatta elokuvassa on todella suurenmoiset roolisuoritukset, jotka perustuvat siihen neorealistiseen oivallukseen, että elokuvassa ihmisten ei täydy esittää muuta kuin itseään, ja sen musiikki on lumoavaa ja kameratyöskentelystä näkyy johdonmukaisuus: kamera ei suinkaan liiku kovin paljon, mutta jokainen kulma, josta kamera kuvaa, näyttäisi olevan ainoa oikea. Samalla liike mukailee hienovaraisesti näyttelijöiden toimintaa.
