Tunnetaan myös nimellä: Los últimos días
Maa: Espanja
Genre: jännitys, seikkailu, scifi
Ohjaus: David Pastor, Àlex Pastor
Käsikirjoitus: David Pastor, Àlex Pastor
Kuvaus: Daniel Aranyó
Leikkaus: Martí Roca
Sävellys: Fernando Velázquez
Näyttelijät: Quim Gutiérrez, José Coronado, Marta Etura, Leticia Dolera
Ihmisen aivotoiminta on monimutkainen asia ja me koemme asiat omalla tavallamme. Meillä kaikilla on omat pelkomme. Toiset pelkotilat ovat tietysti toisia yleisempiä. Klaustrofobia on varmaankin yksi yleisimmistä kammoista, joita pystyn kuvittelemaan. Ahtaassa paikassa vietetty aika saattaa olla traumaattista ja varmasti monet kokevat ahtaanpaikan kammoa esimerkiksi ollessaan jumissa hississä. Mitä tapahtuu silloin, jos tämän fobian käänteinen versio, eli aukioiden pelko ottaa vallan koko yhteiskunnasta? Ohjaaja/käsikirjoittajaveljekset David ja Àlex Pastor kertovat sen meille The Last Daysissa, jonka idea on valitettavan debiili.
Agorafobia leviää Barcelonassa epidemian lailla. Ihmiset eivät uskalla poistua taloistaan. Jotkut ovat jääneet jumiin töihin, toiset kauppakeskuksiin ja kolmannet koteihinsa. Yksi asia on kuitenkin varmaa, ulos ei voi mennä. Se on kuolemaksi. Tarina keskittyy Marc Delgadon (Quim Gutiérrez) tuskaiseen matkaan, jossa hän koettaa kaiken kaaoksen keskellä löytää raskaana olevan vaimonsa. Apunaan hänellä on hänen ilkeähkö esimiehensä Enrique (José Coronado). Reissu suoritetaan metrotunneleita pitkin navigaattorin avulla. Narratiivi kulkee kahdessa tasossa, joissa kuvataan aikaa ennen katastrofia ja aikaa jälkeen sen puhkeamisen. Takaumien kautta kerrotaan pieniä hetkiä Marcin ja vaimon riidoista, jotka koskevat lapsen hankkimista.
Elokuvan tarinan kannalta on parasta, ettei se lähde turhaan selittelemään, minkä takia ihmiset alkavat yhtäkkiä kärsiä agorafobiasta. Ratkaisu tuo mieleen Fernando Meirellesin muutaman vuoden takaisen Blindnessin. Torikammon aiheuttajan selvittämättä jättäminen antaa elokuvalle hitusen mysteerisemmän ja samalla pelottavamman kuvan. Aiheena maailmaa ravisteleva agorafobia on kiinnostava sen psykologisen näkökulman kannalta. Miten ihmiset pystyisivät elämään suljetuissa tiloissa ja välttämään kaikki isommat torit ja aukiot? Ajatus kuulostaa mahdottomalta ja juuri siksi ainekset kiinnostavaan jännityselokuvaan olivat olemassa. Toisaalta koko idea tuntuu typerältä. Elokuvan uppoutuessa katastrofiin, unohtaa se täysin, että hahmot voisivat vetää isot pahvilaatikot ylleen ja kävellä aukeilla paikoilla. Lisäksi autolla matkustamisen ei pitäisi tuottaa tuskaa, koska onhan henkilöauto melko ahdas tila.
Kehnosta ideastaan huolimatta Barcelonan kadut on saatu näyttämään hyvin autioilta. Kaduilla on paljon kolaroituja autoja, ja eläimet juoksentelevat vapaina. Kuvauksensa puolesta elokuva onkin onnistunut teos, mutta se ei pelasta mitään, koska taustatarinat eivät ole kiinnostavia. The Last Days ei kuitenkaan noudata mitään tiettyä logiikkaa, vaan se on enemmänkin henkilöhahmoihinsa painottuva sekametelisoppa. Hädässä painivien hahmojen henkistä kasvua kuvataan tyypillisen geneerisesti. Totta kai Marc oppii kaaoksessa elämän tärkeitä asioita, mutta tämä kasvutarina muodostuu pelkäksi kliseiseksi kiiltokuvaksi. Pomon roolissa nähtävä Coronado on hyvin sopiva rooliinsa, jolla on varsin vittumaiset katseet ja eleet, vaikka hänenkin hahmonsa muuttuu kiltimmäksi loppua kohden. Roolissa ei varsinaisesti ole mitään vikaa, mutta loppupuolen ”kaveria ei jätetä” –asenne alkaa muodostua elokuvan riippakiveksi. Hahmot kasvat ja kehittyvät juuri elokuvan sallimien kliseiden verran.
Jännityskohtausten luominen ei myöskään ole järin onnistunutta. Eräässä kohtauksessa Marc ja Enrique pitävät majaa kirkossa, jonne eksyy eläintarhasta karannut valtava karhu. Jättimäisen karhun kohtaaminen on enemmän hilpeää kuin uskottavalla tavalla jännittävää. Myöhemmin elokuva yrittää vieläpä tuoda tarinaan ripauksen post-apocalypsea, näyttämällä ostoskeskuksessa majaansa pitävän joukkion, joka tuo hyvin vahvasti mieleen 80-luvun eksploitaatioelokuvien kovisjengit. Nämä kohtaukset summaavat osittain sen, että elokuva suurimmaksi osaksi päätöntä paikasta toiseen juoksemista.
Loppupeleissä The Last Days ei ole jännittävä, pelottava tai viihdyttävä. Se yrittää kovasti olla ajatuksia herättävä filmi. Todellinen elokuvallinen katastrofi saavutetaan lopussa, jota voi kuvailla Pikku G:n lyriikoita lainaten: ” Me ollaan nuoriso, me ollaan tulevaisuus.” Älytön loppuratkaisu vie leffalta loputkin uskottavuuden rippeet. Se vain takaa, ettei tässä oikeasti ollut mitään järkeä, ja Pastorin veljesten visio menee sieltä missä aita on matalin.