Kategoria:

Trilogy of Terror (1975)

Kauhuelokuva on mahdollisesti genreistä sopivin antologiaelokuvaksi. Kauhu on useimmiten nopeasti kulutettavaa viihdykettä, joka pitää katsojansa jännittyneenä kestonsa ajan, mutta harvemmin jättää mietittävää. Komedian kanssa sitä voisi melkein kuvailla elokuvien vastineeksi pikaruoalle. Poikkeuksia löytyy molemmista lajityypeistä, mutta harvemmin niiden pohjalle tehdyistä antologiaelokuvista. Antologia on muotona sellainen, että viimeistä tarinaa lukuun ottamatta katsoja ei varsinaisesti saa aikaa sulatella mitään näkemäänsä kunnolla. Tappajakissasta siirrytään suoraan tappajamuumioon, kuin ranskalaisesta seuraavaan ikään. Siksi raskaampi materiaali jätetään usein pelkkien lyhytelokuvien tai kokopitkien filmien muotoon.

Julkaistu: Kirjoittaja: Miikka Kaitila
Kategoria:

Jäähyväiset presidentille (1987)

Väkivalta säväyttää ja kiehtoo, erityisesti viihteessä. Vaikka tosimaailma täyttyisi millaisesta kärsimyksestä tahansa, siitä tulee erityisen tuomittavaa usein eskapismina nähtävässä viihteessä. Mikäli seksi ja väkivalta, kaksi yhteiskunnasta toiseen virallisista tuomioista välittämättä siirtyvää julkista salaisuutta, livahtavat kulttuurin kuvastoon, avautuu moraalinvartijoita pidättelevä portti. Seksin vapaan ja paheksumattoman tai suorastaan kyynisiin mittapuitteisiin kohoavan väkivallan esittämisen nähdään romahduttavan pohjan idylliseltä kasvu- ja elinympäristöltä. Todennäköisempää kuitenkin on, että tosielämässä tapahtuvat henkiset ja fyysiset teot ovat saavuttaneet vastaavan jo aikoja sitten.

Julkaistu: Kirjoittaja: Ilkka Hemmilä
Kategoria:

Taiga (1992)

Aivan turhan usein tällaisia elokuvia pidetään maagisina matkoina. Tavallisesta arjesta tehdään eksotiikkaa silloin, kun se on edelleen aivan tavallista arkea.

Julkaistu: Kirjoittaja: Mikko Lamberg
Kategoria:

Meidän poikamme (1929)

Puolustusvoimat kiinnostaa. Mitä muutakaan voi odottaa maassa, jossa on runsaat 90 vuotta ollut voimassa erittäin halvan työvoiman hyödyntämiseen nojaava asevelvollisuuslaki. Armeija koskettaa lähes jokaista elossa olevaa suomalaista miestä ja heidän kauttaan kaikkia muitakin. Muusta yhteiskunnasta erillään niin fyysisesti kuin henkisesti oleva instituutio nousee herkästi otsikoihin pienenkin sattumuksen yhteydessä.

Julkaistu: Kirjoittaja: Ilkka Hemmilä
Kategoria:

Splendor (1999)

Apokalyptisen trilogiansa jälkeen Gregg Araki oli uusien haasteiden edessä. Uraa piti pystyä jatkamaan laadukkaasti ja vieläpä uudistumaan siinä sivussa. Katsojien huutaessa lisää surrealistisen seksikästä teiniangstia, päätti hän poiketa romanttisen komedian hämärälle puolelle. Tästä genrevalinnasta johtuen Splendor saattoi jäädä turhan vähälle huomiolle. Ennen kuvausten alkua Araki koki myös muutoksia identiteetissään. Aiemmin homoseksuaalina tunnettu ohjaaja huomasi olevansa biseksuaali ja alkoi seurustella Kathleen Robertsonin kanssa. Uusi suhde on selvästi vaikuttanut tarinan tyyliin, koska se käsittelee entistä voimakkaammin biseksuaalisuutta.

Julkaistu: Kirjoittaja: Tuomas Porttila
Kategoria:

Noah (2014)

Mitä pitäisi ajatella, kun Darren Aronofsky (Pi, The Wrestler, The Black Swan) tekee elokuvan, jonka nimi on Noah, ja joka perustuu Vanhan testamentin apokalypsistooriin, kaikkien kuulemaan iltasatuun, jossa ihmissuku hävitetään maan päältä muutamaa autuasta lukuun ottamatta? Vielä kun sen pääosassa ovat Jennifer Connelly, Russell Crowe ja Anthony Hopkins. Vielä kun R. Crowe ei ole onnistunut urallaan ujuttautumaan kuin korkeintaan kahteen hyvään elokuvaan, eivätkä ne ole The Gladiator tai Kaunis mieli. Eikä tosin mikään muukaan niistä. Puhumattakaan Anthony Hopkinsin urasta, josta – tosin myönnettäköön – en ole nähnyt kuin noin kaksi elokuvaa. Entä sitten Emma Watson? Voimmeko antaa hänelle anteeksi sitä, että hän näytteli Harry Potter ja Azkabanin vangissa? Entä Logan Lerman? Kuka on tämä koululaispoika, ilman muuta koripallokentältä napattu, joka osaa pitää suutaan puoliksi auki päästämättä inahdustakaan. Oli miten oli, meidän on turha hirttäytyä menneisyyteen (turhaa, koska se ei poista mitään: ei edes hirttäytynyttä), ja toisaalta on palattava tähän elokuvaa, tähän hetkeen. Noin. Se kävi helposti.

Julkaistu: Kirjoittaja: Joonas Nykänen
Kategoria:

The Grand Budapest Hotel (2014)

Jälleen kerran nähdessään Wes Andersonin uusimman elokuvan The Grand Budapest Hotellin voi todeta katsovansa ehtaa Wes Anderson -elokuvaa; kenenkään toisen elokuva se ei voisi missään tapauksessa olla, siitä olen melkein varma, ja se näkyy kaikessa siinä. Episodimainen rakenne on tyypillistä Wes Andersonin filmeille. Samoin kuin Steve Zissoun vedenalaisessa maailmassa (2004), jossa jaksot jaetaan keltaisilla fonteilla eri tapahtumapaikkoihin tai -aikoihin, niin myös The Grand Budapest Hotellissa jaetaan elokuva osiin tyylitellysti kuvan päälle ilmestyvällä teksteillä. The Grand Budapest Hotel sijoittuu fiktiiviseen Zubrowkan alppikaupunkiin harmaine vuoristomaisemineen, saksalaisen ekspressionismista muistuttavine siluettimaisine kuvineen ja jatkuvina lumisateineen (jopa vankilan sisätiloissa sataa lunta). Suurin osa siitä on takauman takaumaa; tapahtumat ovat ensiksi pienen tytön muistopatsaan juurella lukemia, ja toiseksi kirjassa hotellin omistajan Mr. Mustafan (F. Murray Abraham) kertomaa tarinaa kirjailijalle (Jude Law).

Julkaistu: Kirjoittaja: Joonas Nykänen
Kategoria:

Oh Boy (2012)

Jo ennen kuin Oh Boy ehti edes valmistua, on hänen tekijästään, Goodbye Leninin! (2003) ohjaaja-käsikirjoittaja Wolfgang Beckerin assistenttina toimineesta Jan Ole Gersteristä povattu jonkinlaista Attalusta Berliinin uudelle elokuvalle, joka on rämpinyt metaforallisesti likakaivoissa jo pidemmän aikaa, ehkä aina Wendersin, Herzogin ja Rainer W. Fassbinderin kultakausien lopusta lähtien. Valitettavasti tuskin koskaan yksi elokuva, jos edes yksi ihminen, voi pelastaa kokonaista kansakunnan elokuvaa. On myönnettävä, etteivät edes Kaurismäen veljekset yksin voineet elvyttää suomalaisen fiktioelokuvaa henkihieveristä 80-luvulla ja 90-luvun alussa, puhumattakaan tästä päivästä. Oh Boy on muutenkin liian tavanomainen, riskitön – joskin kauniisti kuvattu – mutta dramaturgialtaan yhtä tyhjän tekevä kuin finni korvakäytävässä, ja poliittisesti melko mitäänsanomaton ja menneisyyteen katsova, jotta se yksin voisi nostattaa jonkinlaista uutta aaltoa, tai edes toimia Saksan 400 kepposena (Les quatre cents coups, 1959) konsanaan.

Julkaistu: Kirjoittaja: Joonas Nykänen