Maa: Suomi
Genre: Mykkäelokuva
Ohjaus: Erkki Karu
Käsikirjoitus: Erkki Karu
Kuvaus: Eino Kari, Frans Ekebom, Erkki Karu
Leikkaus: Erkki Karu
Näyttelijät: Axel Slangus, Helge Ranin, Birgit Sergelius, Uuno Laakso, Reino Volanen


Puolustusvoimat kiinnostaa. Mitä muutakaan voi odottaa maassa, jossa on runsaat 90 vuotta ollut voimassa erittäin halvan työvoiman hyödyntämiseen nojaava asevelvollisuuslaki. Armeija koskettaa lähes jokaista elossa olevaa suomalaista miestä ja heidän kauttaan kaikkia muitakin. Muusta yhteiskunnasta erillään niin fyysisesti kuin henkisesti oleva instituutio nousee herkästi otsikoihin pienenkin sattumuksen yhteydessä.

Puolustusvoimien yleisösuhde on alusta alkaen ollut tasapainoilua maanpuolustustehtävän täyttämisen ja hyvän pr-kuvan saavuttamisen välillä. Vasta itsenäistyneessä Suomessa puolustusvoimien rooli oli jo sisällissodan vuoksi kovan kiistelyn kohteena, samoin kuin suojeluskuntien. Armeija nähtiin muusta yhteiskunnasta erillisenä laitoksena. Niinpä Suomi-Filmin voimamiehen Erkki Karun myötämielisesti armeijalaitokseemme suhtautuva hanke Meidän poikamme lienee otettu porttien takana avoimesti vastaan. Puolustusvoimat sallikin varuspalveluksen arkea kuvaavan yhteistyöelokuvan filmaamisen lukuisilla kasarmialueilla. Lisäksi joukkokohtauksissa nähdään runsaasti asevelvollisuuttaan suorittavia nuorukaisia.

Yksi heistä on torpparinpoika Matti, esittäjänään lähes 50-vuotias Axel Slangus. Edvin Laine ei siis suinkaan ollut ensimmäinen ohjaaja, joka palkkasi odotettuun suomalaiseen sotakuvaukseen reippaasti yli-ikäisiä varusmiehiä. Matin mukana samalle matkalle suuntaa kyseisen torpan isännän poika Pekka, näyttelijänä ”vain” 30-vuotias Helge Ranin.

Reissuun ei tosin lähde suurtalollisen vesa, punkero Otto, joka jää kotiin ja pyrkii epäonnisesti Matin rakastetun Kertun kanssa naimisiin. Mieskolmikon hierarkia on selvä – vaatimattomimmista oloista tulevat suoraselkäisimmät soturit ja ihailtavimmat hahmot. Matti matkaa kohti asepalvelusta jalan, kunnes Pekka tarjoaa hänelle paikkaa hevoskärryllä. Otto sen sijaan huristelee kotipitäjän raitteja pitkin autollaan, joka tietenkin osoittautuu epäluotettavaksi savukoneeksi.

Mikäli hahmojen kunnollisuus ei kulkumetodeista käy selväksi, mainittakoon vielä, että Otto syö elokuvan aikana yksinomaan leivoksia, kun taas Matti pakkaa matkaevääkseen ruisleipää. Matin ja Pekan saapuessa lomilleen Otto junailee kylän hämäräperäisen väen avulla joukkotappelun parivaljakkoa vastaan. Inttipojat tietenkin kukistavat kaksin kymmenen vastustajaansa kuin toimintaelokuvien sankarit ikään. Kerttukin odottaa kuuliaisesti Mattiaan tämän kotiutumiseen asti, jonka yhteydessä pariskunta saa oman tilan viljeltäväkseen. Nuoren tasavallan ihannekuvaa – tässä sitä on.

Palvelusajan elokuva seuraa pääosin maavoimiin matkaavaa Mattia, kun taas Pekka suuntaa laivastoon. Kenties maa-aukioilla oli helpompi kuvata kuin meriympäristössä – mene ja tiedä. Pekan vähäinen rooli saa joka tapauksessa ihmettelemään, miksi hänet on ylipäänsä sisällytetty elokuvaan.

Huolimatta yhteistyöstä puolustusvoimien kanssa Matin alokasaika on vaisua seurattavaa. Se ei täyty edes puolustusvoimien tehokkuutta alleviivaavalla ylistysmateriaalilla vaan kohelluskomedialla, joka muistuttaa tuskaisen paljon vuosikymmentä myöhemmin Suomen elokuvateollisuudessa ensi kertaa yleistyneitä sotilasfarsseja. Matin nähdäänkin sopeutuvan kankeasti niin asevoimien protokolliin kuin tupatoveri Santun kujeiluihin. Kommelluksien kasaantuessa palveltavan instituution tarkoitusperä painuukin kummasti taustalle. Mukana on esimerkiksi kohtaus, jossa kaupungilla naisia naurattaessaan Santtu hukkaa housunsa ja pinkoo takaisin varuskuntaan alushoususillaan.

Rento kuva sotilaskoulutuksesta toki varmasti palveli puolustusvoimia. Elokuvassa korostetaan tuskaisen itsestään selvästi koulutuksen suoranaista hyväntahtoisuutta aikana, jolloin puolustusvoimia arvosteltiin liian tiukasta kurista ja simputuksesta. Elokuva ilmestyi vain vuosi sen jälkeen, kun Pentti Haanpään novellikokoelma Kenttä ja kasarmi tarkasteli sotilaselämää negatiivisin sävyin. Julkisuudessa Karu ei haastanut Haanpään kuvauksen todenmukaisuutta suoraan, mutta luonnehti teosta kylläkin yksipuoliseksi. Meidän poikiemme taasen väitettiin kuvaavan totuutta täysvaltaisemmin. Elokuvassa mennään kylläkin suoraan toiseen äärilaitaan, sillä siinä koulutus jopa suopeampaa kuin millaiseksi se mielletään nykyään pullamössösukupolvien aikakaudella.

Elokuvan loppuhetkillä alkaa suuri sotaharjoitus, jolloin Karun yhteistyö puolustusvoimien kanssa kantaa viimein hedelmää. Joukkokohtaukset esittelevät yksinomaan niin maa-, meri- kuin ilmavoimien toimintakykyä tositilanteessa ja niiden huipennuksena järjestetään marssi Helsingissä.

Tämän osuuden lyhyt kesto on sääli sinänsä, sillä se on teknisesti näyttävämpi ja mielenkiintoisempi kuin sisätiloihin rajautuvat jaksot. Se on myös kokonaisuuden kiinnostavinta materiaalia. Kasarmielämästä samaan kykenevät lähinnä historian oppitunnit, joiden luonne yllättää. Niissä suomalaisen sotahistorian identiteetti johdetaan Ruotsin suurvalta-ajasta, jonka aseman on nykyään korvannut talvisodan korostaminen. Sen sijaan kokonaisuutta hallitseva vaatimaton komediasisältö ei ole vanhentunut arvokkaasti.

Pääosin elokuvaa hallitseva letkeys kuitenkin puri aikalaisyleisöön. Karu laatikin äänielokuvakaudella kaksi jatko-osaa, Meidän poikamme merellä (1933) ja Meidän poikamme ilmassa – me maassa (1934). Jos minun pitäisi kuitenkin eritellä, mikä ensimmäistä Meidän poikamme –elokuvaa katsoessa toimi parhaiten, joutuisin nimeämään elokuvan esityksessä kuullun live-musiikin. Kiitos siis Kari Mäkirannalle ryhmineen osaavasta esityksestä Suomalaisen elokuvan festivaalilla.

Meidän poikamme merellä –elokuvaan Suomi-Filmi jo tarjosikin musiikit omasta takaa. Elokuvan pääosassa nimittäin lauleskelee Georg Malmstén. Kansanomainen lähestymistapa hylättiin kolmatta osaa varten, jota jo aikalaisarvioissa luonnehdittiin suoraan propagandistiseksi sen valistaessa avoimesti ilma- ja kaasusodan vaaroista. Epäsuora mainonta puolustusvoimien puolesta puri paremmin myös yleisöön.

Ensimmäisen Meidän poikamme –elokuvan suurimmat myyntivaltit eivät olleetkaan sen autenttiset kuvausympäristöt tai suuret joukkokohtaukset vaan maalaisromantiikka ja huoleton suhtautuminen puolustusvoimiin. Oikeastaan elokuvan siivottu ilme armeijalaitoksestamme onkin kuin muutaman vuoden takaisesta tosi-tv-sarjasta Kasarmi, joka oli puolustusvoimien niinikään tervetulleeksi toivottama harmiton imagonkiillotusprojekti. Vuosikymmenet ovat vierineet, mutta huoli julkisuuskuvasta onkin yhä säilynyt.