Maa: Iso-Britannia, Yhdysvallat
Genre: Romanttinen komedia
Ohjaus: Gregg Araki
Käsikirjoitus: Gregg Araki, Jill Cargerman
Kuvaus: Jim Fealy
Leikkaus: Gregg Araki, Tatiana S. Riegel
Sävellys: Daniel Licht
Näyttelijät: Kathleen Robertson, Johnathon Schaech, Matt Keeslar, Kelly Macdonald, Eric Mabius
Apokalyptisen trilogiansa jälkeen Gregg Araki oli uusien haasteiden edessä. Uraa piti pystyä jatkamaan laadukkaasti ja vieläpä uudistumaan siinä sivussa. Katsojien huutaessa lisää surrealistisen seksikästä teiniangstia, päätti hän poiketa romanttisen komedian hämärälle puolelle. Tästä genrevalinnasta johtuen Splendor saattoi jäädä turhan vähälle huomiolle. Ennen kuvausten alkua Araki koki myös muutoksia identiteetissään. Aiemmin homoseksuaalina tunnettu ohjaaja huomasi olevansa biseksuaali ja alkoi seurustella Kathleen Robertsonin kanssa. Uusi suhde on selvästi vaikuttanut tarinan tyyliin, koska se käsittelee entistä voimakkaammin biseksuaalisuutta.
Parikymppisellä Veronicalla (Kathleen Robertson) on ongelma. Hän on rakastunut kahteen mieheen samaan aikaan. Abel (Johnathon Schaech) on sivistynyt kirjailijan urasta haaveileva mies, kun taas Zed (Matt Keeslar) on rockbändissä rumpuja soittava hiukan yksinkertainen kaveri. Heille Veronican ajatus kolmenkivasta tulee aluksi shokkina, mutta tutustuttuaan toisiinsa paremmin se tuntuu luontevalta ehdotukselta.
Kolmiosuhde on perin tyypillinen kuvio, joka tuo mieleen The Doom Generationin hahmot. Toki tarina on kepeämpi ja romanttisempi, mutta siitä huolimatta se yhdistelee elementtejä ohjaajan aiemmista elokuvista. Kerronnallisesti se etenee Veronican puhuessa suoraan kameralle elämästään ja huolistaan. Tästä tulee mieleen Totally F***ed Up, jossa teinit kertoivat kameralle asioita lähes dokumentaariseen malliin. Tyylillisesti nämä Splendorin kohtaukset eivät ole aivan samanlaisia, vaikka tiettyjä yhtäläisyyksiä onkin havaittavissa.
On mukavaa huomata, että Arakin visuaalinen silmä on hyvin esillä pitkin elokuvaa ja kuvauksessa on käytetty mielikuvitusta. Kirkkaat värit lavasteissa tukevat ohjaajan mielentiloja. Samoja värillisiä teemoja on myös havaittavissa hahmojen vaatetuksessa. Lavasteet ja puvut noudattavat hyväksi havaittua omituista linjaansa, jota on helppo kuvailla surrealistiseksi. Kokonaisuutena ulkoasu on jotain Nowheren ja The Living Endin välimaastossa olevaa outoa kuvastoa.
Näyttelijöistä etenkin Johnathon Schaech pääsee näyttämään kyntensä täysin erilaisessa roolissa, jos vertauskuvaksi ottaa esimerkiksi The Doom Generationin psykopaattisen Xavierin. Dialogi ei ole turhan imelää ja tästä kiitos kuuluu osittain Veronican lesboystävälle (Kelly Macdonald), joka sanoo ääneen sen, mitä katsoja ajattelee. Muutkin hahmot ovat hyvin kirjoitettuja ja keskustelu on paikoitellen todella ronskia, mutta ei se oikeastaan enää yllätä, kun ottaa huomioon ohjaajan toimintatavat. Vastapainona tarina noudattaa melko orjallisesti romanttisen komedian kliseitä, joihin kuuluvat ihmissuhdekonfliktit, viisastuminen ja lopulta sen oikean kanssa yhteen päätyminen. Näinpä meno menee lopussa lällyksi ja ylinäyttelemiseksi, mutta tämä ei pilaa muuten toimivaa pakettia.
Kyynisempään Arakiin tottuneet saattavatkin vihata Splendorin onnellista asennetta. Itselleni filmin hilpeys tuli pienoisena yllätyksenä, mutta onnistuin kääntämään sen voimavaraksi, koska onhan kyseessä eräänlainen ajanjakso ohjaajansa tuotannossa. Positiivisuuden sekaan on kuitenkin mahdutettu myös sisältöä, joka miellyttää varmasti kriittisempiä katsojia. Kolmikon romanssin voi tulkita kannanottona sateenkaariperheisiin kohdistuvaa arvostelua kohtaan. Eikä tarvitse kovin älykäs tajutakseen, että Abelin ja Zedin etukirjainten väliin mahtuvat kaikki loput aakkoset. Tämä viestii vahvasti sen puolesta, että rakkauden skaala on laaja. Araki onkin todennut, että elokuvan tarkoitus on näyttää, kuinka onnen voi luoda täysin omilla säännöillään, jotka poikkeavat yhteiskunnan meille antamista normeista.
Musiikkivalinnat paukkuvat suoraan tajuntaan. Ohjaamisen ja kirjoittamisen lisäksi Arakilla on poikkeuksellinen kyky kasata erinomaisia soundtrackja, jotka vahvistavat elokuvien tunnelmaa entisestään. Lopputeksteissä kuultava New Orderin Bizarre Love Triangle on loistava esimerkki biisistä, joka tukee hyvin elokuvan kepeämpää otetta.
En voi väittää Splendorin olevan ohjaajansa vahvin aikaansaannos, mutta sen perusasiat ovat kunnossa. Filmistä pystyy nauttimaan ja lopputekstien rullatessa ruudulla fiilis on kaikin puolin myönteinen. Tämähän tarkoittaa elokuvan onnistuneen siinä missä pitääkin. Harvemmin voin sanoa pitäneeni romanttisesta komediasta, mutta tällä kertaa teen poikkeuksen.
