Ihmistä on siunattu ainutlaatuisella kyvyllä hahmottaa aikaa kellontarkasti. Oli yö tai päivä, miehellä tai naisella on aina ymmärrys ainakin siitä, miten nopeasti aika kuluu. Mutta mitä tapahtuu, jos tämän taidon Lue lisää
Metallica. Siinä vasta yhtye, jonka elokuvallinen historia on lyhyt, mutta mielenkiintoinen. Ennen vuotta -96 heidän musiikkiaan ei suoranaisesti käytetty elokuvissa, mutta sitten Joe Berlingerin ja Bruce Sinofskyn ohjaama erinomainen dokumentti Paradise Lost: The Child Murders at Robin Hood Hills, joka seurasi kolmen näennäisesti syyttömän hevariteinin tietä teloitusta kohti rikoksista, joita he eivät suorittaneet, vakuutti yhtyeen siinä määrin, että elokuvaan saatiin ottaa teinien suuresti idolisoiman yhtyeen musiikkia. Tämän jälkeen soundtrackeilla Spawnista Zombielandiin on saatu nauttia toinen toistaan huonommin rummutetuista hevirällätyksistä. Berlinger ja Sinofsky ohjasivat myös vuonna 2004 modernin cinema verité -dokumentin merkkipaalun Metallica: Some Kind of Monsterin, jossa bändi esitettiin poikkeuksellisen rankassa ja suorastaan epäsuopeassa valossa.
Voi pojat! Olen syntynyt vuonna 1990, ja kuten varmasti kaikilla muinakin vuosina syntyneille (mikäli heitä on), myös minulle on aina esittäytynyt erittäin kiinnostavana aiheena ei minua edeltäneen sukupolven lapsuusaika, vaan kirjaimellisesti muutamaa vuotta minua vanhempien ihmisten lapsuus. Millaista olisikaan ollut olla koulussa vuonna 1993? Onneksi minun ei tarvitse vaivautua miettimään asiaa, sillä kyseisen vuoden kirkkaimpiin saavutuksiin kuuluva Only the Strong vastaa jokaiseen kysymykseeni ja tekee sen käyttäen apunaan yhtä aikansa kuumimmista taistelulajivillityksistä. Eri vänkää!
Ihan aluksi täytyy mainita, että festivaali näyttää itsekin myöntävän Tendernessin olevan keski-ikäisille hipsterinaisille suunnattu elokuva. Sillä katsojille jaettiin ennen saliin astumista kosteuttavaa kasvorasvaa. Luoja paratkoon, otin näytteen vastaan ja kävelin nopeasti saliin… Itse elokuvan alku piirtää valkokankaalle lumiset ja komeat alppimaisemat. Tarina potkaistaan käyntiin, kun nuori mies joutuu lasketteluonnettomuuteen Alpeilla. Hänen eronneet vanhempansa lähtevät Belgiasta käsin Ranskaan sairaalaan.
The Deflowering of Eva Van End lainaa kehystarinan Pier Paolo Pasolinin Teoreemasta: muukalainen saapuu keskiluokkaiseen perheeseen, jonka jäsenet hänen kauttaan tulevat huomaamaan sisäiset ja kätkettyinä pysyneet minänsä. Muuten näiden elokuvien yhteydet jäävät sitten vain teoreettisiksi, visuaalisesti ja sisällöltään kun on kyse täysin eri maailmoista tulevista teoksista; sellaista mieltä repivää, päätä puhdistavaa ja sielua murskaavaa vaikutusta kuin Teoreemalla on The Deflowering of Eva Van End ei yritäkään tarjota, vaan suoltaa kestonsa ajan mustaa huumoria ja pysyttelee visuaalisesti yhtä kamera-ajoa, sekin kovin tavanomainen, lukuunottamatta harmittomana; siispä näiden kahden elokuvan itselleni mahdoton vertailu loppukoon nyt. Tämä teksti spoilaa kaiken.
Yhteistyönä Norjassa, Saksassa ja Irakissa tehty maailmanmatkaava toimintadraama Before Snowfall kertoo irakilaisesta teinipoika Siyarista, jonka sisko Nermin aiotaan pakkonaittaa paikallisen pohatan pojalle. Sisko ei tätä hyväksy, vaan lähtee rakastamansa naapurin pojan kanssa maapakoon kohti Eurooppaa. Siyar jahtaa siskoaan Irakista Istanbuliin, Saksaan ja lopulta Norjaan, aikeenaan tappaa hänet perheen kunnian säilyttämiseksi. Suurin yksittäinen aikaväli kulutetaan Istanbulissa, jossa Siyar tapaa Evinin, katujen kasvattaman rosvotytön. Kahden välille muodostuu tunnetasolle jäävä romanssi, joka varmasti katkeaisi, jos Evin saisi heti kättelyssä tietää, miksi Siyar siskoaan etsii.
Italiasta kajahtaa Marco Bellocchion pöhköllä melodraamalla, jossa seurataan muutamaa ihmistä Italiassa vuoden 2009 helmikuussa kuuluisan koomapotilas Eluana Englaron viimeisinä päivinä. Tietääkseni puhtaan fiktiiviset hahmot joutuvat jokainen “sattumanvaraisesti” kohtaamaan ympärillä Englaron eutanasiamahdollisuudesta kuohuvan yhteiskunnan kautta omia eutanasiaan liittyviä kokemuksia. Lääkäri päättää pelastaa narkkarin, Englaron isän eutanasiapyynnöstä äänestävä senaattori pohtii meneekö puolueensa mukana asiassa vai ei, ja toisaalla näyttelijäperheen poika yrittää auttaa kauttaaltaan halvaantunutta vihannessiskoaan kuolemaan, jotta hänen äitinsä palaisi teatterin lavalle.
Turkiksen tukahduttava karva puskee jokaisesta hikirauhasesta lävitse. Sormukset kiiltelevät ja hiuslakan etova tuoksu lipuu ilmassa. Poliisiaseman sininen loisteputki valaisee karua maisemaa, jossa seinät ovat joko lian peitossa tai reikien koristamia. Koko huoneen tuntuu täyttävän eräällä seinustalla istuvat kaksi hahmoa, joille kaikki edellä mainitut maalliset omaisuudet kuuluvat. Cornelia (Luminiţa Gheorghiu) ja hänen siskonsa. Cornelian poika istuu pöydän ääressä poliisien kuulusteltavana. Hän on juuri ajanut 12-vuotiaan lapsen päältä ja joutunut lynkkaustilanteesta suoraan poliisin takapenkille. Nyt hänen äitinsä ja tätinsä ovat saapuneet pelastamaan tilanteen, ja jos he eivät ole puhelimessa, ahdistelevat he kuulustelijoita pikkuseikoista, joita lakimiehet puhelimessa kehottivat painottamaan. Pojan lausuntoa muutetaan heittämällä ja veren alkoholitason kokeet tehdään perheen valitsemalla lääkärillä.
