Tunnetaan myös nimellä: Capoeira – Tappamisen taito
Maa: Yhdysvallat
Genre: Toiminta, urheiluelokuva
Ohjaus: Sheldon Lettich, Stacey Travis, Paco Christian Prieto
Käsikirjoitus: Sheldon Lettich, Luis Esteban
Kuvaus: Edward J. Pei
Leikkaus: Donn Aron, Dennis Virkler
Sävellys: Harvey W. Mason
Näyttelijät: Mark Dacascos, Geoffrey Lewis
Voi pojat! Olen syntynyt vuonna 1990, ja kuten varmasti kaikilla muinakin vuosina syntyneille (mikäli heitä on), myös minulle on aina esittäytynyt erittäin kiinnostavana aiheena ei minua edeltäneen sukupolven lapsuusaika, vaan kirjaimellisesti muutamaa vuotta minua vanhempien ihmisten lapsuus. Millaista olisikaan ollut olla koulussa vuonna 1993? Onneksi minun ei tarvitse vaivautua miettimään asiaa, sillä kyseisen vuoden kirkkaimpiin saavutuksiin kuuluva Only the Strong vastaa jokaiseen kysymykseeni ja tekee sen käyttäen apunaan yhtä aikansa kuumimmista taistelulajivillityksistä. Eri vänkää!
Elokuva alkaa eksoottiselta Etelä-Amerikan saarelta, jossa Mark Dacascoksen tunteella tulkitsema erikoisjoukkojen sotilas Louis Stevens jostain syystä hengailee täydessä armeijapuvussa. Mies seuraa innostuneena, kun paikalliset villit suorittavat jonkinlaista mystistä tanssirituaalia, jossa he näyttävät melkein potkivan toisiaan kasvoihin mutta eivät sitten kuitenkaan, koska koreografia on niin täydellistä. Ohjaaja Sheldon Lettich tekee kuvaaja Edward J. Pein kanssa heti hyvin selväksi, että molemmat rakastavat aikansa musiikkivideoiden tavaramerkiksi kohonnutta kalansilmäobjektiivia. Ajalleen poikkeuksellisesti käytössä on myös frame skippingin kaltainen innovatiivinen tehoste, joka sittemmin esimerkiksi Gladiaattorissa raiskattiin tehokeinosta tehottomaksi. Stevens liittyy tanssijoiden rientoihin muiden alkuasukkaiden laulaessa kappaletta, joka tulee hyvin tutuksi jokaiselle elokuvan katsovalle erittäin nopeasti.
Hetken kuluttua Stevens onkin jo lähetetty kotiinsa palveluksestaan, ja hän suuntaa kohti vanhoja kotikulmiaan. Yllättäen hänen vanha high schoolinsa onkin graffitien, huumekauppiaiden ja mitä eriskummallisemmisten teinien peittämä. Oppilaat eivät kuuntele opettajiaan, jotka lähinnä luennoivat itselleen luokan edessä. Dacascos löytää keskeltä pihaa huumekauppiaiden johtajan – ilkeän rastafarin, jonka 1800-luvun silinterihattuisesta konnasta muistuttavia viiksiä ja modernia Pelle Hermanni -habitusta yhdistelevä ulkonäkö on vertaansa vailla. Sanottakoon tähän väliin hieman siitä, miten upean näköinen elokuva kokonaisuudessaan on. Ei visuaalisesti, vaan siksi, että siihen on onnistuttu tunkemaan ihan jokainen aivokuollut muotitrendi, joka vuoteen -93 mennessä oli vuosikymmenellä maailmaan tupsahtanut. Neon-värit, grungehtavat kauluspaidat ja ennen kaikkea metallihelmikaulanauhat, toiselta puolelta avoimet farkkuhaalarit, runsaat nahka-asusteet ja naurettavat suorakulmioaurinkolasit valtaavat kuvaruudun aina koulun oppilaiden siihen ilmestyessä, ja näky on suorastaan häkellyttävä ensimmäisellä kerralla.
Dacascos vetää siis huumekauppiasta turpaan käyttäen apunaan edellisellä komennuksellaan oppimaansa taistelulajia nimeltä capoeira. Hän myös potkii tilanteeseen sekaantuvia oppilaita suoraan naamaan. Tämän näkeminen saa Geoffrey Lewisin esittämän opettajan muuttumaan ilosta soikeaksi hänen hämmästellessään entisen oppilaansa tappotaitoja pihalla. Pian ollaankin opettajien hätäpalaverissa, jossa Lewis tippa munassa suostuttelee hetkessä kaikille, että Dacascoksen tulisi pitää koulun pahimmille oppilaille capoeira-tunteja jotta he oppisivat elämistään. Siis hetkinen. Väkivaltaisten ja huonokäytöksisten teinien kuntouttaminen tarkoittaa Only the Strongin mukaan sitä, että laitetaan heidät taistelulajikurssille, jotta he voivat mätkiä toisiaan turpiin. Väkivaltahan ei tunnetusti synnytä lisää väkivaltaa. Yksi opettajista huomauttaa asiasta, mutta hän onkin niljakas mulkku. Lewisin opettajahahmo listaa vakuuttaakseen Dacascoksen oppilaiden ahdingosta tilastoja heistä: 75% heistä kantaa asetta mukanaan, 45% ovat jatkuvasti pilvessä ja mikä pahinta, 81% heistä on kotoisin yksinhuoltajaperheistä! Only the Strong siis paitsi lietsoo nuorisoväkivaltaa, se myös yhdistää yksinhuoltajuuden huumeidenkäyttöön ja aserikoksiin. Kiitos tästä, käsikirjoittajat Lettich ja Luis Esteban.
Ja niinhän siinä käy, että Dacascos kunnostaa Lewisin kanssa läheisen hylätyn paloaseman uudeksi dojoksi, johon koulubussi päivittäin kärrää kaksitoista koulun kovinta kusipäätä oppimaan naamaanpotkimisen jaloa taitoa. Eräässä South Parkin jaksossa Eric Cartman kysyi itseltään miten hän saisi yhteyden opettamiinsa nuoriin. Dacascos tietää tähän vastauksen heti, nimittäin ensimmäinen tunti alkaa sillä, että yksi oppilaista uhkaa murhata opettajansa veitsellä, joten Dacascos potkii häntä kasvoihin kunnes hän luopuu aikeistaan. Seuraavana päivänä kaksi oppilasta tappelee keskenään, mutta Dacascoksen mielestä he eivät tappele kunnolla, joten hän päästää muun luokan kotiin ja jää valmentamaan toista riitapukareista, ja seuraavalla tunnilla hän vetääkin toista oppilasta onnistuneesti turpaan opettajan hymyillessä maireasti vieressä.
Muutaman päivän kuluttua kaikki ovatkin jo ylimpiä ystävyksiä ja taistelevat keskenään capoeira-otteluissa sulassa sopusoinnussa avustuksenaan yhden oppilaan käsittelemä Dacaskoksen alkuasukasbiisin sisältävä kasiraitanauha, jonka nokkela poika ajoi “MIDI-järjestelmän” lävitse täyttäen 16 raitaa tehdasvalmisteisilla ROM-näytteillä saadakseen aikaan rap-version biisistä, joka on tässä vaiheessa niin totaalisen hirvittävä korvamato että sen kuulee päässään vielä viikkoja jälkikäteen. Valitettavasti tätä autuutta tulee estämään yhden oppilaan serkku, piriä vetänyttä Antonio Banderasia muistuttava autovarasmaestro, joka taitaa myös capoeiran jalon taidon. Vähemmän yllättäen hän on liittäytynyt aiemmin mainitsemani rastafarihuumekauppiaan kanssa yhteen, ja he järjestävät vapaa-ajallaan muinaisia capoeira-alkuasukasrituaaleja, joihin liittyy lähinnä tulimeren äärellä seisominen valmistumisvuotensa vapaapainijoiden asuja muistuttavissa trikoissa.
Tässä vaiheessa sananen Mark Dacascoksesta. Havaijilta kotoisin olevan C-luokan toimintatähti on ulkoiselta olemukseltaan kuin yhdistelmä Keanu Reevesin pöljää “Whoa”-asennetta ja John Leguizamon pärstää, mutta hänellä ei ole ruutukarismaa edes yhtä paljon kuin Lorenzo Lamasilla. Fyysisesti vaativiin toimintakohtauksiin mies kuitenkin sopii kuin kengän kärki erityistä tukea tarvitsevan nuoren kasvoihin, sillä Markin jatkuvasti heittämät voltit ja kuperkeikat aiheuttavat suurta hilpeyttä, etenkin kun ne tehdään muuten kovin vakavahenkisten taisteluiden tuoksinassa. Valitettavasti kalansilmäobjektiivi ei ole ainoa kuvaaja Pein oudoista mieltymyksistä, sillä etenkin elokuvan lopputaistelua leimaavat jatkuvat POV-otokset, joissa joko Dacascos tai kokkeli-intoinen Antonio-wannabe heittävät voltteja kameraa kohti ja ukemeita siitä pois päin.
Dacascos vähemmän yllättäen onnistuu kukistamaan autovarkaan ja hänen autoryöstöimperiuminsa, jonka kunniaksi hänen oppilaansa pitävät hänelle voitokkaan capoeira-esityksen koulun päättäjäisjuhlassa. Kaikki hurraavat, elokuva loppuu. Moraalikäsitteiltään Only the Strong on siis melkoisen outo teos. Teinit rauhoittuvat väkivaltaisen toimen tuoman rytmin ja normaaliuden kautta, mutta silti kommunikoivat keskenään ja etenkin lopussa vastustajilleen puhtaasti väkivalloin. Mutta tämä ei välttämättä ole huono asia. Ei missään nimessä. Kutsuisin Only the Strongia elokuvana jonkinlaiseksi elokuvamaailman erityisluokan oppilaaksi. Se on niin herttaisen typerä, että hihityttää ja tekee mieli leikkiä sen kanssa. Ei sitä kotiin kutsuisi, mutta hei, ei tarvitsekaan. Muistomerkkinä 90-luvusta Only the Strong pärjää huomattavasti paremmin kuin esimerkiksi Michael Bayn kiiltokuvamainen Pain & Gain, vaikka sen todellisuus onkin enemmän tarua kuin totta.