Viisiosaisen Espoo Ciné 2013 -raporttimme ovat koonneet Jens Hattuniemi, Tuomas Porttila, Miikka Mononen ja Joonas Nykänen. Laajakuvan historiassa ensimmäistä kertaa käymme toimittajien elokuvajuhlilla näkemät filmit läpi esitysjärjestyksessä. Tämä neljäs osa käsittää festareiden torstain ja jälkimmäisen perjantain. Sivustolla on myös Tuomas Porttilan suurempi teksti Cinéssä esitetystä elokuvasta The Last Days sekä Jens Hattuniemen kattava arvio Ulrich Seidlin Paratiisi-trilogiasta.
Tenderness (2013)
Ihan aluksi täytyy mainita, että festivaali näyttää itsekin myöntävän Tendernessin olevan keski-ikäisille hipsterinaisille suunnattu elokuva. Sillä katsojille jaettiin ennen saliin astumista kosteuttavaa kasvorasvaa. Luoja paratkoon, otin näytteen vastaan ja kävelin nopeasti saliin… Itse elokuvan alku piirtää valkokankaalle lumiset ja komeat alppimaisemat. Tarina potkaistaan käyntiin, kun nuori mies joutuu lasketteluonnettomuuteen Alpeilla. Hänen eronneet vanhempansa lähtevät Belgiasta käsin Ranskaan sairaalaan.
Lämminhenkisenä komediana unholaan painuva Tenderness on kohdeyleisönsä summa. Sen tarina on hyvin mitäänsanomaton, eikä se missään vaiheessa ala tuntua kiinnostavalta. Hyvänä puolena kuitenkin voi pitää sen eheyttä ja suorasukaisuutta. Toisaalta elokuva ei halua ottaa mitään riskejä, joka jättää viileän tunteen. Roadtripiksi naamioidussa tarinassa olisi ollut mahdollisuuksia kunnolliseen tunteiden revittelyyn ja sitä kautta hyvään romanttiseen komediaan tai melodraamaan. Näyttelijät hoitavat omat tonttinsa kunniakkaasti, mutta komediana elokuva jää hyvin tylsäksi sekä epähauskaksi kokonaisuudeksi. Edes kosteusrasva ei kykene pelastamaan elokuvan huumoria, koska vitsit ovat kuivempia kuin Sahara. Etenkin perheen isän latelemat huumorittomat letkautukset alkavat rasittaa.
Pidemmän päälle filmin ”elämä on ihanaa” -asenne maistuu siirapilta, kun kaikki päähenkilöiden matkalla kohtaamat ihmiset ovat joku hyväsydämisiä tai muuten vain äärettömän mukavia ihmisiä. Useiden irrallisten kohtausten aikana katsojalle esitellään Norjaan kalastamaan menevä liftari, pojan laskettelua rakastava tyttöystävä ja lukuisia muita enemmän tai vähemmän turhia henkilöitä. Lopussa elokuvan hahmot ovat kokeneet pieniä muutoksia, mutta toisaalta elämästä ei juurikaan opita, onhan se valmiiksi jo täydellistä. Liirumlaarum ja diipadaapa! Muistakaa nauttia elämästä. (TP)
Soldier Jane (2013)
Keski-ikäinen porvarisrouva Fanni on totaalisen kyllästynyt. Uusi takki, joka vaatturin mukaan olisi kuuminta hottia seurapiireissä, paras sijoitus pitkiin aikoihin, tulee kyllä ostetuksi, mutta päätyy saman tien roskiin. Fanni käy hiljaista sotaa mukavaa, yläluokkaisten mukavuuksien täytteistä elämäänsä vastaan ja aloittaa paon kohti maaseutua, kauas pois entisistä kuvioista.
Soldier Janessa on jotain hyvin samanlaista kuin Ulrich Seidlin elokuvissa. Suurimmilta osin elokuva koostuu pitkähköistä staattisista otoksista, sillä erotuksella, että ohjaaja Hoesl suosii äärimmäisiä lähikuvia verrattuna Seidlin yleiskuviin. Pääosaa esittävän Johanna Orsini-Rosenbergin täydellinen kyllästyminen rikkaan elämän iloja varten välittyy hämmentävän hyvin näiden kuvien kautta, eivätkä lähikuvat merkkivaatteista, koruista tai edes palavasta rahasta herätä mitään liikkeitä katsojankaan sielussa, kun ne on riisuttu kaikenlaisesta hehkutuksesta.
Myöhemmin, kun Fanni on aloittanut amok-juoksunsa, hylännyt entisen elämänsä ja päätynyt maatilalle, lähikuvissa näkyy normaali maalaiselämä. Lehmän teurastus, syövät kanat ja niin edelleen. Kun teurastaja hakkaa lehmän ruhoa kirveellä kahtia, oli mielenkiintoista tarkkailla myös elokuvaa seuranneen yleisön reaktioita ja väkisinkin pystyi huomaamaan muutamaan pään kääntyvän poispäin. Kaikesta päätellen elottoman eläimen ruhon silpominen aiheuttaa suuremman tunnekuohun kuin arvokkaat esineet tai kymmeniä tuhansia palavaa rahaa, vaikka 9/10 meistä varmasti pitää niitä suuremmassa arvossa kuin kuollutta eläintä.
Valitettavasti Soldier Jane sortuu kuitenkin päämäärättömyyteen, eikä anna Fannin kapinalle mitään suurempaa syytä tai merkitystä. Kunhan vain nyt harmittaa ja se siitä. (JH)
Byzantium (2012)
The Company of Wolvesin ja Veren vankien kaltaisia kauhuelokuvia aiemmin tehtaillut Neil Jordan palasi genren pariin näytelmään perustuvalla Byzantiumilla. Juuria ei tosin elokuvasta heti arvaisi, arvon ohjaaja kun vyöryttää ruudulle toinen toistaan komeampia ja vakuuttavampia set piece -hetkiä verisistä vesiputouksista jylhään, näennäisesti kokonaista kaupunkia dominoivaan hotelliin. Tarina kertoo äidistä ja tyttärestä, jotka ovat molemmat vampyyreita. He saapuvat pikkukaupunkiin tarkoituksena löytää jälleen uusi paikka jossa tuhota kaikki ja lähteä seuraavaan. Tytär, jota esittää erinomaisesti jo Hannassa vakuuttanut Saoirse Ronan, ei kuitenkaan hyväksy täysin tätä tuhon kierrettä vaan kaipaa muutosta. Pakonomaisesti häntä suojeleva äiti, Gemma Arterton, ei kuitenkaan tätä hyväksy.
Jordanin elokuvassa viehättää paitsi sen komeus myös sen rytmi. Byzantium tuntuu usein suorastaan unenomaiselta ja lipuu eteenpäin kuin verivana purossa. Rauhallista tunnelmaa korostaa käsikirjoittajaMoira Buffinin tapa esittää vampyyrit enemmänkin lohdun ja rauhan tuojina, eräänlaisina kuoleman enkeleinä, vegetarististen teinien tai murhanhimoisten seksuaalisten petojen sijaan. Esimerkiksi tytär syö vain elämänsä päähän tulleita vanhuksia, jotka haluavat siirtyä seuraavaan elämään. Senkin hän tekee inho silmissään.
Loppupuolella kehiin tulee kieroja vastavampyyreja ja kokonaisuus alkaa ontua olan takaa, ja etenkin täyttä liibalaabaa oleva loppuhuipennus jättää pahan maun suuhun. Onneksi Byzantiumissa on silti niin paljon hyvää ja ennen kaikkea poikkeuksellista otetta verrattuna muihin nykypäivän kauhuelokuviin, että se ansaitsee paikkansa Brandon Cronenbergin Antiviralin ja Xan Cassavetesin Kiss of the Damnedin rinnalla yhtenä mielenkiintoisimmista, vaikkakaan ei onnistuneimmista, moderneista kauhuista. (MM)
Keep Smiling (2012)
Näennäisesti äidit ovat kaikissa yhteiskunnissa kaikkein arvostetuimpia ihmisiä ja haluaisimme uskoa, että äitiys on kaikkein positiivisimpia piirteitä, mitä ihmisessä voi olla. Todellisuus on kuitenkin paljon muutakin kuin auvoa ja ihanuutta, kuten käy ilmi Rusudan Chkonian elokuvassa Keep Smiling.
Kymmenen georgialaista äitiä osallistuu kauneuskilpailuun, jonka pääpalkintona on uusi asunto ja 25 000 Yhdysvaltain dollaria, joka olisi kenelle tahansa onnenpotku. Äidit painiskelevat yksityiselämässä monenlaisten inhimillisten ongelmien kanssa: yksi on leski, yhdellä on rahaongelmia, toisella on kelvoton mies, toinen tuntee äitiyden muuten vain epätyydyttäväksi ratkaisuksi ja niin edelleen.
Tästä ei ole kuitenkaan kyse äitikilpailussa, vaan tarkoituksena on esittää Georgian kansalle kymmenen hyvän äidin prototyyppiä, huolehtivia, iloisia, sopivasti kärsiviä roolimalleja, joilla on hyvä myydä myyttiä äitiyden upeudesta. Kilpailun edetessä oikean elämän ongelmat puskevat kuitenkin pinnan alta ulos tragikoomisin seurauksin.
Ensimmäisenä Keep Smilingista tulee mieleen Sydney Pollackin Ammutaanhan hevosiakin ja Miloš Formanin Palaa, palaa! Äitikilpailussa, kuten missään kilpailussa ei ole kyse ihmisen arvioinnista kokonaisuudessaan, vaan ainoastaan yhdestä, lyhyestä suorituksesta, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Chkonia huutaa elokuvallaan päin pinnallisuuden kasvoja, vastaan tätä järjettömyyttä, jota ilman äitien ei tarvitsisi esittää, vaan oikeisiin ongelmiin voisi saada sopivaa apua. (JH)
Everyday (2012)
Dokumentaarisella tyylillä kuvattu Everyday kertoo arkisen tarinan vahvasta ison lapsiperheen äidistä. Perheen isä on lusimassa kiven sisällä ja häntä käydään tervehtimässä usein. Tapaamiset ovat ajoittain ihanan lämpöisiä ja heikompina hetkinä ikävän raastavia kokemuksia. Henkilöhahmot tuntuvat inhottavan todellisilta. Maailma on ankea ja siellä elävillä ihmisillä on ahdistuneet olot. Harvinaisen hyvin näyttelevät lapset takaavat omalla panoksellaan, että tarina pysyy uskottavana. Lapsien onnistumiseen vaikuttaa suuresti ohjaaja Michael Winterbottomin hyvä idea valita oikeita sisaruksia rooleihin.
Tapaamisissa isä painottaa lapsia pysymään kaidalla tiellä, etteivät he kokisi hänen kohtaloaan. Pitkän kakkunsa aikana isä ei itse kuitenkaan kykene noudattamaan omia sääntöjään. Hän sortuu koevapauden aikana huumausainerikokseen, joka hiertää perheen välejä. Hahmojen tekemät virheet ynnätään luontevasti juonenkuljetukseen, joka lisää realistista tunnelmaa. Aikuisnäyttelijät tekevät mainiota duunia. Isää esittävä John Simm on hitusen masentuneena persoonana vaikuttava ja hän saa loistavaa tukea vaimoaan esittävältä Shirley Hendersonilta. Hahmojen kemia rakennetaan hienovaraisesti tapaamisten tahdissa.
Ilot sekä surut pystytään kaikista vastoinkäymisistä huolimatta jakamaan. Hyvänä esimerkkinä toimii äidin läheisyyden kaipuu, joka johtaa pienimuotoiseen petokseen. Perheen isä ottaa asian aluksi vastaan nihkeästi, mutta oppii ymmärtämään tilannetta ja sen inhimillisyyttä. Muutamissa kohdissa Everyday ottaa irtiottoja arjen kurjuudesta, jolloin katsojakin voi nähdä pientä valoa tunnelin päässä. Nämä ilahduttavat kohtaukset piristävät elokuvan yleisilmettä, vaikka Winterbottomin pohjimmainen tarkoitus on kertoa simppeli tarina yhden perheen hankaluuksista. Elämänmakuiset hetket tekevät siitä koskettavan kertomuksen odottamisesta ja anteeksiannosta. (TP)
————
Raportin muut osat luettavissa Laajakuvassa: