Viisiosaisen Espoo Ciné 2013 -raporttimme ovat koonneet Jens Hattuniemi, Tuomas Porttila, Miikka Mononen ja Joonas Nykänen. Laajakuvan historiassa ensimmäistä kertaa käymme toimittajien elokuvajuhlilla näkemät filmit läpi esitysjärjestyksessä. Tämä kolmas osa käsittää festareiden tiistain ja keskiviikon. Sivustolla on myös Miikka Monosen suurempi teksti Cinéssä suurta intoa aiheuttaneesta elokuvasta Before Snowfall.
The Deflowering of Eva Van End (2012)
The Deflowering of Eva Van End lainaa kehystarinan Pier Paolo Pasolinin Teoreemasta: muukalainen saapuu keskiluokkaiseen perheeseen, jonka jäsenet hänen kauttaan tulevat huomaamaan sisäiset ja kätkettyinä pysyneet minänsä. Muuten näiden elokuvien yhteydet jäävät sitten vain teoreettisiksi, visuaalisesti ja sisällöltään kun on kyse täysin eri maailmoista tulevista teoksista; sellaista mieltä repivää, päätä puhdistavaa ja sielua murskaavaa vaikutusta kuin Teoreemalla on The Deflowering of Eva Van End ei yritäkään tarjota, vaan suoltaa kestonsa ajan mustaa huumoria ja pysyttelee visuaalisesti yhtä kamera-ajoa, sekin kovin tavanomainen, lukuunottamatta harmittomana; siispä näiden kahden elokuvan itselleni mahdoton vertailu loppukoon nyt. Tämä teksti spoilaa kaiken.
Saksasta saapuu vaihto-oppilas, Veit, arjalaisen näköinen siloposki, Hannu Hanhen olemuksen omistava mielistelijä Endin perheeseen, jonka jäsenet esitellään metaforallisesti jo introkohtauksessa pyykkikasoiksi muuntuneina. Vähitellen Veitin pannukakkuhymy saa perheen nuorimman ja mykkyyteen vajonneen tytön rakastumaan häneen, lisäksi myös perheen partiopojassa alkaa heräämään uusia tunteita. Kärjistäen Veitin ansiosta nuorimmasta nörttitytöstä muuttuu hutsu; vanhin sisaruksista, partiopoika, tajuaa homoutensa; äidin kätketty suru puolestaan vapautuu plexuksen kautta ja Endin perheenisä ymmärtää epäitsekkyytensä, kun Veit tutustuttaa hänet afrikkalaiseen kummiin. Tehdastyöläinen alkaa lahjoittajaksi.
Kompleksisempi muutos tapahtuu Emanuelissa. Frikadelin ahmimiskilpailussa tämä hahshispääpoika sekoaa ja tulee huomaamaan sen, että hänen äitinsä on syöttänyt hänelle koko elämänsä ajan paskaa (frikadelleja, joita elokuva osaa mainostaa Hollannin herkkuna) – eikä ole piitannut siitä vähääkään. Samalla hänelle selviää, ettei hänen oikea nimensä alakaan e-kirjaimella, kuten muiden sisarusten. Näin hän päättelee, ettei hänen äidillään ole riittänyt rakkautta enää häneen, ja siten tajuaa ehkä oman kapinansa syyn, tai sitten ei. Lopputekstien tullessa jo kuvaan, elokuvan yhä jatkuessa, sisarusten vihamielisyydessä partiopoikaa kohtaan on jotakin ironista. Sanat ja tunteet eivät osu aina kohdalleen. (JN)
Fatal Assistance (2013)
Fatal Assistance on haitilaisen dokumentaristi Raoul Peckin dokumentti kotimaataan kohdanneen massiivisen maanjäristyksen jälkimainingeista. Vuoden 2010 Haitin maanjäristyksen jälkeen erinäiset tahot yksityisyrityksistä maiden hallituksiin lupasivat maalle yhteensä useita miljardeja avustusrahaa jotta maa palautuisi entiseen tilaansa. Peckin kamerat ja vaikuttava arkistomateriaalimäärä seuraavat tapahtumia paikan päällä avustuslupauksista nykyhetkeen saakka, jolloin näennäisesti mikään ei ole muuttunut. Luvatut rahat jäävät saamatta, koska uudelleenrakennustyön edellytys on maanjärjistyksen aiheuttamien tuhojen tieltä raivaaminen, mikä ei ole mediaseksikästä. Tämän vuoksi työtä tehdään pienissä ryhmissä olemattomilla budjeteilla. Dokumentissa käy myös ilmi, etteivät työhön osallistuvat tahot varsinaisesti tiedä toistensa tekemisistä mitään ja koko homma vaikuttaa yhtä hyvin organisoidulta kuin persujen poliittinen ohjelma.
Tämä kaikki on tavallaan hyvin kiinnostavaa, mutta mikään siitä ei ole Peckin itsensä ansiota. Koko dokumentti on kuin lukion yhteiskuntaopin tunneille tehty, kuiva ja täynnä asiaa. Objektiivisuutta tavoitellaan siihen täysin pääsemättä, sillä Peckin ainoa varsinainen tyylillinen tunnuspiirre tuntuu olevan avustajajulkkisten (etenkin Sean Pennin) läsnäolon avustusyrityksissä saattaminen jotenkin ironiseen valoon, vaikka todellisuudessa elokuvassa paljon ruutuaikaa saava maan presidentti tuntuu vähintään yhtä avuttomalta avustusjärjestöjen ja kriisin runtelemassa maassa kuin itse avustajat. Pohjimmaiseksi ongelmaksi nousee luottamuksen puute, sillä Haitille ei vain uskalleta antaa näin mittavia rahasummia ilman tiukkoja ohjenuoria.
Elokuvalla itsellään tuntuu kuitenkin olevan välillä punainen lanka hieman hukassa, sillä Peck taltioi pakonomaisesti ihan jokaisen tapahtuman kameralleen ja tuntuu jättäneen hieman liikaa asiaa reilusti alle kahden tunnin elokuvaksi. Jokainen kohtaus tuputtaa katsojan silmille finanssilukuja ja -käsitteitä sitä vauhtia, että heikompaa hirvittää. Ei sillä, ei tätä välttämättä jaksaisi katsoa paljoa tätä enempää, koska puhuvat päät ovat visuaalisesti hirmuisen tylsää materiaalia. Fatal Assistance on elokuvana kuin tiiliskivi, painava, punainen ja pelkkää muodotonta massaa. Erinomaista opiskelumateriaalia, kehnoa elokuvausta, mikä on sääli. Materiaalista kun olisi vaikka mihin. (MM)
Comrade Kim Goes Flying (2012)
Kim on kaivostyöläinen. Kim haluaa olla akrobaatti. Kim lähetetään Pjongjangiin rakennustyömaalle. Samalla Kim pyrkii Pohjois-Korean suurimpaan sirkukseen akrobaatiksi. Alkuun aina vaikeaa, mutta lopussa kiitos seisoo. Tällaista siellä on, Pohjois-Koreassa.
Eurooppalaisten ohjaajien ja Pohjois-Korean valtion kanssa yhteistyössä tuotettu Comrade Kim Goes Flying on yksi huikeimpia mindfuckeja, mitä olen koskaan joutunut todistamaan 25 elinvuoteni aikana. Kyseessä ei ole dokumentti, viranomaisilta salaa kuvattu paljastus Pohjois-Koreasta, vaan maan eliitille tehty kevyt ja iloinen elokuva nuoresta naisesta, joka todistaa, että Pohjois-Koreassa unelmat käyvät toteen, kun vain hieman yrittää ja luottaa lähimmäisiin.
Älyllisellä tasolla aivoni vetäytyivät sikiöasentoon itkemään ja oksentamaan, eikä camp-tasollakaan Comrade Kim Goes Flyingissa ole hurraamista. Kuvitelkaa pahinta mahdollista silotelluinta perheystävällisintä perseen paskaa, mitä Hollywood koskaan on tuottanut, lisätkää siihen Charles Chaplinin tylsää 1910-luvun slapstick-huumoria ja pääosaa esittävän Han Jong Simin raivostuttavan tekopirteä hymy, joka on niin leveä ja kirkas, että Burt Lancasterkin kavahtaisi sen voimaa.
Tietyssä mielessä Comrade Kim Goes Flying käy parodiasta millaista on massaviihde, jota meillekin markkinoidaan ja syötetään väkipakolla. Ohjaajien mukaan Comrade Kim Goes Flying oli oikein menestyksekäs Pohjois-Koreassa. Se on oikein ammattitaitoisesti tehty, eikä todellakaan mitään C-luokan röpelöä ja mikäli Kim vaihdettaisiin vaikkapa Jennifer Anistoniin, niin kyseessä voisi olla mikä romcom Amöriikän maalta. (JH)
Eraserhead (1977)
Kaikkien varmasti tuntema D. Lynchin debyyttirakennelma Eraserhead, kulttielokuva, joka on pyörinyt lukemattomissa mielenrunkkausbileissä, ja jota olisi varmasti liian helppo sanoa painajasmaiseksi tai synkäksi, nähtiin moitteettoman kauniilta printiltä livesäestyksellä, josta vastasi Cercueil -yhtiö. Juoksupoika käy kipaisemassa Henryn pään ja myy sen lyijykynätehtaalle, jossa se kierrätetään ja muutetaan lyijykynien päässä olevaksi kumiksi.
Jotakin pirullisen nerokasta ja osuvaa on siinä tavassa, jossa työpomo – yksityiskohtaisen kynätehtaan mekaniikkaa kuvaavan kohtauksen jälkeen, joka palautti itselleni tällä kertaa hieman mieleen Chaplinin Nykyajan parodiset tehdasmekaniikan kuvaukset tai jonkun A. Kaurismäen Tulitikkutehtaan tytön alkukohtauksen – vetäisee viivan ylhäältä alas, kuin vertauskuvana Henryn elämästä, ja kumittaa sen sitten.
Koomilliset ja synkät kuvat ovat jääneet piinaamaan useita katsojia. Häiritsevä äänimaailma, teollisuuskaupungin piinaavat tuulet, nyrkkitappelussa loukkaantuneen ja sitten kuolleen Jack Nancen, josta tuli Lynchin elokuvien vakiokasvo, näyttelemän Henryn ahdistuneet ilmeet ja kuin sähköshokeilla ylös hypännyt hiustyyli. Kerran yksi punkkari kiteytti hyvin aamuyöllä jälkihumalassa Henryn henkilön: ”Tos on kyl asioist totaalisen ulkopuolella oleva tyyppi.”
In Heaven -osuudet, jotka yleensä ovat kolahtaneet elokuvassa itselleni eniten, jäävät nyt – liveäänimaailman tunkeilevien ja kokeellisten efektien puskiessa elokuvan ääniraidan päälle ja hukuttaen lähestulkoon laulun – jotenkin epäkliimakseiksi, mutta toisaalta koko elokuvassa ei olekaan kyse mistään kliimakseista. Lynch sanoi itse joskus, varmasti kyllästyneenä rationalistien jatkuviin kysymyksiin, että Eraserheadin tarkoituksen voi löytää yhdestä Raamatun lauseesta. Kokonaisuudessa näytös oli varmasti elokuvanörteille visuaalisesti ja tunnelmaltaan suoraan verrannollinen hyvään panoon. (JN)
Bambi (2013)
Espoo Cinén sattumanvaraisempaa elokuvatarjontaa edusti Sébastien Lifshitzin uutuusdokumentti Bambi. Elokuvassa Bambi (oikealta nimeltään Marie-Pierre Pruvost), miehenä syntynyt, sittemmin sukupuolenvaihdosleikkauksessa käynyt nainen, kertoo suoraan kameralle elämäntarinansa juurta jaksain. Kasvolähikuvan ohella elokuvassa nähdään ilahduttavan elämäntäyteistä arkistomateriaalia naisen elämän varrelta, painottuen 50- ja 60-luvuille, jolloin hän toimi ennen leikkaustaan drag queenina Pariisissa.
Sinänsä herttainen teos ontuu suuresti siinä, että sen ensimmäisen tunnin ajan se käsittelee hyvin seikkaperäisesti ja yksityiskohtaisesti Bambin elämää vauvasta sukupuolenvaihdokseen, mutta sitten elokuva yllättäen loppuun naisen todetessa ryhtyneensä kolmikymppisenä opettajaksi ja eläneen onnellisena loppuun asti. Filmi menee kirjaimellisesti poikki elokuvan viimeisessä otoksessa, ja teos loppuu. Moinen kikkailu sopii Bambiin yhtä hyvin kuin niskalaukaus mafiosolle, eli ampuu totaalisen ohi olemattomasta maalistaan. Tämän vuoksi elokuvasta on hyvin vaikea lähteä kovin tyydyttynein fiiliksin pois, mikä latistaa jälkikatselussa koko kokemusta. Kyseessä ei ole edes se, että hyvää elokuvaa katsoisi mielellään enemmän, vaan se, että hyvälle elokuvalle katsoisi mielellään sen tarinan kolmannenkin näytöksen. (MM)
For Elise (2013)
For Elise on lyhyt rykäisy tylsää ja unohdettavaa espanjalaiskauhua. Ana (Ona Casamiquela) on lukiolainen tai yliopisto-opiskelija tai jotain, joka tarvitsee kipeästi rahaa jonkinlaista bailausretkeä varten. Sattumalta hän huomaa ilmoituksen, jossa etsitään lapsenlikkaa Elisa-nimistä tytön tylleröä varten ja hassuttelu voi alkaa.
Kuten sanottu, For Elise on unohdettava ja tylsä elokuva, sijoittuen pelkästään yhteen huoneistoon. On sinällään kunnioitettavaa, että ohjaaja Fernández ei ole lähtenyt rakentamaan suurempia taustatarinoita Elisan ja tämän äidin pahuudelle, mutta tyttöjen yksitoikkoiseen kirkumiseen ja silpomiseen kyllästyy nopeasti. (JH)
Raportin muut osat luettavissa Laajakuvassa: