Rakkautta & Anarkiaa 2014, osa 3
The Punk Singer, Life May Be, The Kingdom of Dreams and Madness, Ulvilan murhamysteeri, Virunga, We Come As Friends.
The Rover (2014)
The Rover alkaa johdannolla, tekstirivillä, kuin sotkuinen genre-elokuva, tai kesken jäänyt sotkuinen genre-elokuva, joka jälkeenpäin leikkauspöydällä on yritetty pelastaa antamalla sille selkeämmät raamit: ”Australia, kymmenen vuotta romahduksen jälkeen.”
Rakkautta & Anarkiaa 2014, osa 2
The Mole Song, Joe, The Fake, When Animals Dream, Cannibal, The Babadook.
Rakkautta & Anarkiaa 2014, osa 1
Entusiasmi, Chef, Girlhood, The Sleepwalker, Suzanne.
Boksitrollit (2014)
Animaatioelokuvilla on leimallinen maine lastenelokuvina. Koska niitä raahautuvat teattereihin katsomaan lasten lisäksi myös näiden vanhemmat, ryyditetään rainoja aikuiseen makuun tähdätyllä huumorilla. Nykyään esimerkiksi DreamWorks on rakentanut koko brändinsä joka suuntaan paisuilevasti säntäilevän digianimaation ja äkkiväärien viittausten tasapainottamisen varaan. Näiden elementtien yhdistelmästä syntyy markkinointinimitys "koko perheen elokuva", joka operoi enemmän tai vähemmän "jokaiselle jotakin" -periaatteella.
Rakkautta & Anarkiaa 2014 -ennakko: Musiikkia, musiikkia!
Skotlantiin sijoittuva musikaali sai rahoituksensa - ah, niin muodikkaasti - Kickstarterista, ja ohjaajana häärii Belle & Sebastian -yhtyeen toinen solisti, Stuart Murdoch. Yhtyeen musiikin tuntevat tietävät varmaankin jo, mitä on tiedossa; ylisuuria ja löysiä, mutta ei-niin-masentavan-harmaita-koska-tämä-ei-ole-grungea -tason villapaitoja, paksusankaisia Clark Kent -laseja ilman mitään varsinaista hyötykäyttöä sekä tanssimista, jolla ilmaistaan että hahmot ovat erittäin hip ja cool. Tämä tuntuu välillä hieman laiskalta, mutta räikeät, tosielämään kuulumattomat värit vakinaistivat paikkansa realistisia tunteita ja tapahtumia käsittelevissä elokuvissa viimeistään Jacques Demyn Cherbourgin Sateenvarjoissa.
Espoo Ciné 2014, osa 2
Yksikään leffafestari ei ole leffafestari ilman hyperlinkkielokuvaa - tiedätte kyllä, mitä tarkoitan; elokuvaa, jossa ihmiskohtalot törmäävät mullistavin seurauksin joko paikan tai teeman yhdistäminä. Paikka on näistä yleensä vaikeampi vaihtoehto, mutta teema tuo elokuvaan naurettavat määrät imelyyttä, kun useat hahmot pakotetaan kohtaamaan vaikka rasismia toinen toistaan melodramaattisemmissa yhteyksissä Paul Haggisin siirappipieru Crashin tapaan. Tämän vuoden Cinéssä tätä kyseenalaista pestiä edusti ainakin dokkareistaan paremmin tunnetun Claire Simonin Gare du Nord, jossa ihmisiä yhdistävänä tapahtumapaikkana toimii - kuten nimestä saattaa arvata - yksi Ranskan tunnetuimmista rautatieasemista. Kyseessä on fiktioelokuva, mutta festareilla saattoi nähdä myös Simonin dokumentin samasta asemasta, Human Geographyn. Valitettavasti oma sietokykyni yhden ihmisen juna-asemafetissiä kohtaan rajoittui tänä vuonna vain yhteen elokuvaan.
Fehér isten (2014)
White Godissa (tietysti myös anagrammi White Dogista) voisi olla potentiaalia kuulua maailman parhaimpien eläinelokuvien pyhään, hurjaan joukkoon (The Turin Horse, Balthazar, White Dog...) jos se ei kallistuisi jatkuvasti enemmän jonkin Disney Kotia kohti-rainan, Hopeanuolen ja Stephen King filmatisoinnin Cujo – kauhun silmät-elokuvan puuroutuvaan symbioosiin päin, samalla kun sitä haalistaa Espoo ciné -elokuville tänä vuonna niin tavanomainen harmaa valo ja lattea visuaalisuus muutamasta näyttävästä kohtauksesta huolimatta (hyvää kirjoitustakaan ei tee yksi tai kaksi hyvää ja todellista lausetta, jos kaikki muut lauseet ovat paskaa - sama pätee elokuvien kohtauksiin: lisäksi että tekee todellisia kohtauksia, täytyy osata laittaa ne oikeaan rytmiin).