On taas Rakkautta & Anarkiaa -festivaalien raportin aika. Tällä kertaa Laajiksen toimitus käy lävitse elokuvia viiden osan ja muutaman pidemmän kritiikin voimin. Mukana menossa ovat Jyri Majuri, Miikka Mononen, Tuomas Porttila, Jaakko Kuitunen ja Mikko Lamberg. Muut raportin osat ovat luettavissa täältä: toinen, kolmas, neljäs, viides.

Festivaaleilla esillä olleista elokuvista on lehdessä aiemmin käsitelty Of Horses and Men, Betoniyö ja Boyhood. Ennakkojutussamme vuorostaan käsiteltiin elokuvia God Help the Girl, Whiplash ja Frank. Erillisinä kritiikkeinä löytyvät Kelly Reichhardtin Night Moves, Paweł Pawlikowskin Ida ja David Michôdin The Rover.

Kinokonsertti: Entusiasmi (1930)

Vuoden 2014 Rakkautta & anarkiaa -festivaalin kinokonsertissa nähtiin Dziga Vertovin Entusiasmi Teho Majamäen ja Linda Fredrikssonin live-säestyksellä. Esityksessä kuultu musiikki on sävelletty sen tapahtumien mukaan eteneväksi, ja muusikoiden työnjako oli pääasiassa, mutta ei kokonaan, sellainen, että Majamäki vastasi lyömäsoittimista ja Fredriksson puhaltimista.

Elokuva itse kertoo kommunismia ylistäen viisivuotissuunnitelman toteuttamisesta. Siinä esitetään Vertoville tyypillisesti omalaatuisen kuvamateriaalin avulla mahtipontisesti, miten yhdessä työntekijät voivat saavuttaa suuria maansa hyväksi. Jos tuotantokiintiöt eivät tulleet täyteen, tuli ihmisten vain työskennellä innokkaammin ja haastaa toisiaan tekemään työtä kovempaa kuin koskaan aikaisemmin – olihan kyse kansallisesta ylpeydestä.

Entusiasmin parhaat kohtaukset nähdään sen alussa, kun massiiviset ihmisjoukot repivät kirkot maan tasalle ja takavarikoivat niiden omaisuuden. Tämän jälkeen nähtävät suuret ihmismassat ja lähestulkoon päätön kommunismin ylistäminen vaikuttavat nykykatsojan silmiin hieman ironisesti juuri uskonnolta, mikä tekee elokuvan sanomasta mukavan paradoksaalisen itsensä kanssa. Muuten elokuva onkin sitten juuri vanhaa neuvostopropagandaa, joka saattaa ärsyttää katsojaa hyvinkin paljon. Visuaalisesti se on kuitenkin todella komeaa katsottavaa, koska siinä on Vertoville ominaisesti paljon kokeellisia ratkaisuja: kuvaa kuvan päällä, salamaleikkausta, omituisia kuvakulmia sekä tekoaikaansa nähden erityisen paljon lähikuvia.

Vertovin elokuva heräsi toden teolla eloon live-säestyksen kanssa. Majamäen voimakas rummutus yhdistyi parhaimmillaan elokuvan hektiseen leikkaukseen täydellisesti, ja Fredrikssonin saksofonilla luomat äänitehosteet ja hieman mykkäelokuville ominaisemmat musisoinnit toimivat ruudulla nähdyn kuvan kanssa upeasti. Muusikot vaikuttivat itsekin olevan täysillä mukana tekemisessään, minkä seurauksena heidän kunnolla eläytyessään itse elokuvaan keskittyminen oli lähellä jäädä kokonaan taustalle. Parivaljakkoa oli ilo seurata, ja heidän musiikkinsa sopi elokuvaan lähes täydellisesti, mikä teki Kinokonsertista yhden vuoden 2014 R&A:n kohokohdista.

Elokuva on mahdollista nähdä samalla säestyksellä, mutta hieman eri kokoonpanolla, elokuvateatteri Orionissa myös 11.10. (JM)

Chef (2014)

R&A:n hyvän olon tunnetta kultivoivaa puolta johti tänä vuonna Boyhoodin ohella Jon Favreaun uutuuskomedia Chef, jossa ohjaaja-käsikirjoittaja esittää ravintolassa työskentelevää onnetonta kokkia, joka erinäisten sattumusten jälkeen päätyy road tripille etääntyneen poikansa kanssa. He perustavat liikkuvan ravintolan kulahtaneen tacoauton sisälle, ja yhdessä John Leguizamon esittämän hauskan sidekickin kanssa oppivat elämästä tehden samalla hyvää ruokaa.

Okei, jos olet koskaan kuullut jotain kliseisempää kuin tuon kappaleen sisältö, otan osaa aivojesi sulamisen johdosta, koska minun on hyvin vaikea kuvitella mitään tuota tekemällä tehdympää draaman ja komedian yhdistelmää. Hassuinta kuitenkin on, että vaikka Chefiä on mahdoton katsoa tiedostamatta sen tavallaan mätää, kliseistä tarinaa, juuri tämä kulahtanut, paperilla uskomattoman kuiva konsepti saadaan valkokankaalla henkiin – lähtökohdan huomioiden – hyvin. Favreau tuntuu kiinnostuneen enemmän päähahmonsa ruokien asiakkaille tuottamasta mielihyvästä kuin muusta, ja elokuva on lopulta pelkkää katsojan hyvää fiilistä pintaan tuovaa materiaalia. Masentuneiden alkukohtausten jälkeen iloiset hymyt ja kosteat lihasoossit valtaavat ruudun. Jos ei näe ideologisesti mitään erityisen paheksuttavaa siinä, että teos vain yrittää miellyttää sinua, on se hyvin nautinnollinen kokemus.

Pisteitä kuitenkin pitää antaa tämän pyrkimyksen rehellisyydestä. Favreau ja muu tekijäporukka varmasti tietävät, miten kliseistä työstettävä materiaali on ollut. Siihen yritetään silti puhaltaa pelkällä innolla ja teknisellä osaamisella eloa, ja tämä yritys – vaikkei se aina onnistuisikaan – on vilpittömyydessään ilahduttava. Jos sen sallii, Chef tuntuu ehdottomasti hyvältä ruokailukokemukselta elokuvan muodossa. Tosin toisin kuin ravintolaillan päätteeksi, jolloin raflasta poistutaan kaveriporukalla ruoasta ja toisten seurasta iloiten, elokuvan loputtua huomaat vain että istut elokuvateatterissa yksin, ja sitten voi taas miettiä mitä sitä elämällään tekeekään. Tässä mielessä gourmet-elämystä tavoitteleva elokuva voi muuttua katsojan silmissä pikaruoaksi; hetken eskapismiksi. Juuri siksi, mitä minä en elokuvalta haluaisi. (MM)

Girlhood (2014)

Céline Sciamman Girlhood kertoo teini-ikäisestä Mariemesta, joka joutuu kestämään sekä kotona että koulussa tiukkaa arvojärjestystä. Pikkusiskoilleen hän on suoranainen ihailun kohde, mutta hänen lähipiirissään miespuoliset hahmot ovat niitä, joilla on todellinen valta. Isoveljellä on täysi oikeus lyödä pikkusiskoaan ja viedä tältä pelikonsolin ohjain milloin huvittaa. Ulkona täytyy kestää joukkona ympärille kerääntyvien ja naamaansa aukovien poikien sikailu. Kaikesta tästä tekisi mieli päästä irti, mutta Mariemella ei ole ketään, jonka kanssa asettua normeja vastaan – yksin se on hänelle mahdotonta.

Asiaan vaikuttaisi tulevan muutos, kun Marieme tapaa lähiössä notkuvan kolmen tytön joukon. Joukkoa johtava Lady kutsuu Mariemen mukaan, mutta tämä empii. Marieme kuitenkin muuttaa mielensä huomatessaan poikajoukon ryhmää kohtaan osoittaman kiinnostuksen. Tästä alkaa Mariemen matka tyttöjoukon mukana. Lady täsmentää aina Mariemelle, että ryhmän tytöt elävät omilla ehdoillaan eivätkä ota vastaan käskyjä keneltäkään. Tästä huolimatta jo porukan sisällä on tiukka arvojärjestys, ja jokaisen pitää tehdä juuri samat asiat kuin mitä heiltä odotetaan. Marieme ei tunne oloaan luonnolliseksi tällaisessa ympäristössä, mutta joukossa kasvava suoranainen hysteria saa hänet unohtamaan epämukavuutensa hetkellisesti. Tämä on joka tapauksessa hänen maailmassaan paras vaihtoehto. Muiden hyväksikäytettävissä ollut tyttö oppii itse hyväksikäyttämään heikompiaan ja täten jatkamaan sitä kiertokulkua, josta hän haluaisi pois.

Vahvatkin tyttöjoukot ovat silti voimattomia vastaavien miespuolisten jengien edessä. Kaikkein äänekkäin ja eniten esillä oleva tyttöjoukon johtaja muuttuu yhtäkkiä armoa anelevaksi ja anteeksipyyteleväksi pikkutytöksi, jotta häntä ei satutettaisi. Kun Marieme loppua kohden ajautuu rikollisjoukon mukaan, huomaa hän vielä selvemmin ympärillään tapahtuvan suoranaisen naisten halveksumisen ja kohtelemisen alempina elämänmuotoina. Onko ainoa keino tulla hyväksytyksi syntyä miehenä?

Girlhood on hyvä kuvaus nuorten naisten kehityksestä maskuliinisuuden ehdoilla kulkevassa yhteiskunnassa. Se kuvastaa vakuuttavasti jengiytymistä, sen aiheuttamaa hysteriaa, ja oman itsensä etsimistä sekä sitä, miten vaikeaa on olla oma itsensä, kun muut odottavat sinulta aivan muuta. Pitkälti teinien kirkumisesta ja sikailusta koostuvan elokuvan pinnan alta löytyy hyvin paljon heidän ymmärtämisessään auttavia asioita. (JM)

The Sleepwalker (2014)

Kaia (Gitte Witt) ja hänen poikaystävänsä Andrew (Christopher Abbott) kunnostavat tulipalossa tuhoutunutta perintötaloa. Eräänä iltana Kaian maanisdepressiivinen sisarpuoli Christine (Stephanie Ellis) päättää ilmestyä maisemiin. Pian tämän jälkeen myös Christinen sulhanen Ira (Brady Corbet) saapuu huolestuneena paikalle. Hiukan vastahakoisesti nuoripari päättää ottaa sukulaiset yökylään. On aika käydä läpi menneitä, kun vähän turhankin kodikkaasti käyttäytyvät Christine ja Ira saavat pienessä ajassa revittyä vanhoja haavoja auki.

Norjalaisohjaaja Mona Fastvold ja näyttelijä Brady Corbet ovat kirjoittaneet todentuntuisen ja jännittävän elokuvan perhesiteiden merkityksestä. The Sleepwalker on niitä filmejä, jotka luovat jännityksensä täysin tyhjästä, mutta ovat silti tehokkaita. Kahden siskon välisestä suhteesta saadaan aikaiseksi toimiva draama hyvillä näyttelijöillä. Hahmoille annetaan paljon aikaa ja tilaa näyttää todelliset puolensa.

Kursailemattomat seksikohtaukset ja häpeilemätön alastomuus korostavat realistisuutta. Lisäksi musiikki tukee onnistuneesti hahmojen ajatuksenjuoksua, repien hyvässä mielessä katsojan tärykalvoja kappaleiksi. Visuaalinen ilme on pidetty tyylikkäänä, mutta tarvittavan rosoisena. Hitaasti etenevä tarina lipuu kohti vääjäämätöntä päätöstään. Loppupuoliskolla jännitteet ovat huipussaan ja viimeinen kuva syöpyy silmälinssiin pitkäksi aikaa teatterista poistumisen jälkeen. Näin ollen kyseessä on hyvä esikoisohjaus, vaikkei mistään täydellisyydestä voidakaan puhua. (TP)

Suzanne (2013)

Suzanne ja Maria ovat köyhän rekkakuskina työskentelevän leski-isän lapsia. Mariasta tulee ahkera työntekijä joka alkaa rakentaa vähittäistä nousua yhteiskuntaluokassa, Suzanne vuorostaan rakastuu rikolliseen ja hylkää teini-ikäisenä saadun poikansa Marian ja isänsä hoiviin seuratakseen rakastettuaan. Ennen pitkää kauan kadoksissa ollut Suzanne löytyy uudestaan jäätyään kiinni varkaudesta. Hänet passitetaan viideksi vuodeksi vankilaan, jota seuraavaa yhteiskuntaan palaamista siivittää pitkä paranemisprosessi ylä- ja alamäkineen.

Suzanne on vastapari Richard Linklaterin Boyhoodille, joka festareiden päättävänä elokuvana nähtiin. Tyylillisesti kumpikin kuvaa henkilön kasvua lapsesta aikuiseksi sen kummemmin aikahyppäyksiä selittelemättä, toki Suzanne tehden tämän konventionaalisemmin vaihtamalla päähenkilöitä esittäviä näyttelijöitä kesken kaiken heidän hahmojensa vanhetessa eikä odottamalla vuosien ajan heidän vanhenemistaan.

Kun asiaa tarkalleen miettii, eikö elokuvataiteen idea juuri ole saada meidät uskomaan tällaisiin outoihin aikahyppyihin tai näyttelijänvaihdoksiin eikä gimmickin lailla ratsastaa ulkoelokuvallisuudella?

Kun Linklaterin elokuvan keskeinen teema tuntuu olevan mieheksi kasvaminen keskiluokkaisessa ympäristössä, tarkoituksenaan ajankuvallaan vedota kaikkiin tietyn ikäluokan edustajiin, Suzanne on vahvasti työväenluokkaisuuteen ja rikolliseen kurjuuteen sidottu naisen kasvutarina, jossa on hyvin vähän mitään kaikille aukeavaa yhteistä hymisteltävää; päinvastoin päähenkilö menee ihastuttavasti juuri siihen suuntaan, johon katsoja ei haluaisi missään nimessä hänen menevän, tehden virheitä joita katsoja ei voisi kuvitella itse tekevänsä. Tämä on tietysti fantasiakuvaansa keskittyvän kaikkitietävän katsojan ylimielinen illuusio ja elokuvantekijöiltä tarkoituksellista vastakarvaan silittämistä.

Suzanne tekee kautta elokuvan ohimenevästä mielihalustaan typeriä ja vääriä päätöksiä puhtaasti tunteiden perusteella pilaten omaa elämäänsä ja aiheuttaen tolkuttomasti huolta muille, saaden kuitenkin vastalahjaksi muilta rakkautta ja hyväksyntää; ainoita asioita, joita todella rikki olevalle läheiselle voi yrittää antaa. On pääosaa esittävän Sara Forestierin ansiota, että hahmosta ei koskaan tule yksiulotteista tai helposti selitettävää edes silloin, kun elokuva on ehkä kuivakallakin tavalla ohjemallisimmillaan.

Seuraava on parasta jättää lukematta, jos filmin aikoo nähdä tuorein silmin; on mielestäni jopa epätyypillistä, että Suzanne loppuu verrattain onnellisesti, ja onnellisissakaan lopuissa ei ole mitään vikaa, jos ne tuntuvat oikeilta. Suzannen tapauksessa näin on. (ML)