R&A 2014 -raporttimme toisessa osassa käsittelemme väkivalta-, rikos- ja kauhuelokuvia. Kirjoittajina toimivat Tuomas Porttila, Jyri Majuri ja Miikka Mononen. Muut osat ovat luettavissa täältä: ensimmäinen, kolmas, neljäs, viides.

Festivaaleilla esillä olleista elokuvista on lehdessä aiemmin käsitelty Of Horses and Men, Betoniyö ja Boyhood. Ennakkojutussamme vuorostaan käsiteltiin elokuvia God Help the Girl, Whiplash ja Frank. Erillisinä kritiikkeinä löytyvät Kelly Reichhardtin Night Moves, Paweł Pawlikowskin Ida ja David Michôdin The Rover.

The Mole Song (2014)

R&A:n kestosuosikiksi kohonnut Takashi Miike tulee taas. Väsymätön ohjaajamasiina ei jää tuleen makaamaan, vaan paahtaa menemään noin kolmen elokuvan vuositahdilla. Tämänvuotinen pakollinen Miike on yakuzagenren komediallinen edustaja. The Mole Song: Undercover Agent Reiji perustuu mangaan ja ajatus sopii ohjaajansa hyppysiin paremmin kuin hyvin. Ensimmäiset puolituntia paukutetaankin järjettömällä sykkeellä ja ruudulla nähdäänkin hulvattomia tilanteita, yhteislaulua sekä pienimuotoista surrealismia.

Juoni alkaa, kun normipoliisina työskentelevä Reiji Kikukawa (Tôma Ikuta) pääsee useiden eri testien jälkeen peitetehtäviin paikallisen rikollisjärjestön leipiin. Miikelle tyypilliseen tapaan missään ei ole järjenhäivää. Neonvaloissa kuvatut kohtaukset ovat tyylikkäitä ja hahmojen puvustaja totaalisen mauton tapaus. Japanihuumorin ystäville elokuvan meininki saattaa toimia. Kuitenkin mitä pidemmälle juoni etenee sitä raskaammalta se alkaa tuntua. Miike ei ole koskaan osannut pitää filmiensä kestoja siedettävinä ja kuten yleensä, vitsit alkavat toistaa liiaksi itseään.

Odotin myös vielä astetta päättömämpää settiä, jossa valtameret olisivat kääntyneet ylösalaisin tai kuu olisi ammuttu alas singolla. Sellaista komediaa, jota ei hyvälläkään halua uskoa komediaksi. Ajoittain The Mole Song: Undercover Agent Reijin sekoilu menee vain sekavaksi. Kaiketi tällekin elokuvalle löytyy se kohdeyleisö, koska suurimmalla osalla salissa tuntui olevan järjettömän hauskaa. Kukaan ei poistunut salista, mitään Auditionin tai Ichi the Killerin kaltaisia shokkiarvoja ei tarjottu ja koin oloni hieman petetyksi. Taisi muuten olla ensimmäinen kerta festarihistoriassani, kun koko yleisö kesti tämän japanilaisen duracell-pupun elokuvan loppuun asti. Saavutus se on tietysti sekin. (TP)

Joe (2013)

Ohjaaja David Gordon Green muistetaan paremmin Pineapple Expressin sekä Your Highnessin kaltaisten hömppäkomedioiden tekijänä, mutta näköjään hän pystyy käsittelemään vakavampia teemoja. Nicolas Cage taasen on näyttelijä, jonka ura on ollut melkoista poukkoilua loistorooleista totaaliseen paskaan. Tässä tapauksessa Joe edustanee parempaa Cagea, jossa hänen Con Air –henkinen etelävaltioaksenttinsa päästetään jälleen irti.

Coppolan veljenpoika esittää alkoholista pitävää Joea, joka joutuu viisitoistakesäisen Garyn (Tye Sheridan) isähahmoksi. Hän palkkaa tämän poikapolon itselleen hommiin ja kiintyminen voi alkaa. Larry Brownin romaaniin perustuva elokuva on hyvin kuvattu, ja sen ilmapiiri on masentava. Likainen etelä näytetään ruskean syksyisenä paskalandiana. Tämä on paikka, jonne kukaan ei haluaisi joutua saatikka sitten syntyä. Ihmiset ovat rumia ja henkisesti vajaita. Kohtalon sanelemana kaikki kylän asukkaat ovat joko juoppoja, vaimonhakkaajia, raiskaajia tai rehellisiä bordelliyrittäjiä. Kaiken paskan keskellä Joe yrittää elättää itsensä ja mustista miehistä koostuvan duunarijoukkonsa puidenmyrkytyshommilla.

Yllätyin todella positiivisesti, kun huomasin elokuvan todella olevan vakavahenkinen. Odotin toistuvasti, että jutut olisivat menneet piereskelyksi tai pössyttelyksi. Kyseessä oli osittain tietämättömyyteni Gordon Greenin historiaa kohtaan. Ohjaajan ura on lähtenyt käyntiin pienistä riippumattomista tuotannoista, mutta jotenkin siinä sivussa mies on rahankiilto silmissä eksynyt tekemään Hollywood-hömppää. Eli toisin sanoen voisi sanoa ohjaajan palaavan juurilleen.

Joe ei missään vaiheessa muutu valtavaksi kliseeryöpyksi, vaan maailma näytetään vastenmielisenä ja ankeana paikkana. Viimeksi Cage on ollut näin hyvässä iskussa Werner Herzogin elokuvassa Paha Poliisi – Määräsatama New Orleans. Sen verran hyvin kasatusta kokonaisuudesta on kyse, että nostan Joen yhdeksi viime vuoden parhaista amerikkalaisista indie-elokuvista. (TP)

The Fake (2013)

Vuoden 2012 R&A:ssa nähty The King of Pigs on yksi kaikkien aikojen karmeimmista elokuvateatterikokemuksistani. Koulukiusaamisen maailmaan sijoittuva animaatioelokuva oli pelkästään umpimielistä turpiinvetoa, jossa kukaan ei osannut ilmaista tunteitaan kuin yrmyilemällä ja hakkaamalla. Realistisuudesta ylistetty elokuva tuntui lähinnä esiteineille suunnatulta mukacoolilta väkivaltaorgialta, jolloin leffan sanoma vaikutti täysin turhalta. Tällainen tunteiden ilmaiseminen väkivallan avulla tuntuu olevan nykyisin korealaisten elokuvien helmasynti eikä umpimielinen hakkaaminen jaksa säväyttää millään tavalla, kun se tuntuu olevan ainoa asia, jota Etelä-Korean elokuvateollisuus nykyisin tarjoaa.

Ohjaaja Sang-ho Yeonin uutuus, huuhaauskontojen maailmaan sijoittuva The Fake, jatkaa samalla linjalla. Patohankkeen alta pian upotettavaan kylään saapuu huijariseurakunta, joka alkaa kerätä kyläläisten rahoja vastineena paikasta taivaaseen ja uudesta kirkosta. Oikeasti tarkoituksena on häipyä silloin, kun kyläläisten rahavarat on nyhdetty kuiviin. Koko kylä tuntuu lankeavan huijaukseen pahasti alkoholisoitunutta, kaikkia haukkuvaa ja muutenkin kaikin puolin inhottavaa miestä lukuun ottamatta. Kun mies häviää tyttärensä korkeakoulusäästöt uhkapelissä ja tulee kirkon päämiehen pahoinpitelemäksi baarissa, päättää hän kostaa kirkolle ja saada kyläläisten silmät aukeamaan.

Miehen tapa toimia on hakata kaikki vastaantulijat, omaa perhettä unohtamatta. Turpiinvetofaijan arsenaaliin kuuluu niin yrmyilyä kuin muiden homottelua. Ohjaajan kaikki yritykset käsitellä uskontoaihetta valuvat hukkaan alkoholistin huutaessa ja hakatessa milloin mitäkin. Tietenkin myös kirkko on yhtä paha, joten kaikki saavat koko ajan pataansa, ja väkivalta on niin rankkaa, että se alkaa tuntua vain lapselliselta. Kun turpiinvetofaija nappaa lopulta käteensä sirpin ja lähtee tappamaan kaikki, muuttuu elokuva jo parodiaksi korealaisesta umpimielisestä väkivaltaelokuvasta.

Elokuvan viehättävyyttä ei paranna yhtään aivan luokattoman ruma animaatio. Hahmojen liike näyttää koko elokuvan ajan nykivältä ja kankealta. Lisäksi jokainen hahmo yrmyilee ja pureskelee hampaitaan yhteen siihen malliin, että vaikuttaa siltä kuin ruokalistalla olisi ollut pelkkiä ärrin murrin –keksejä. Liiallinen pyrkiminen rankkuuteen tekee elokuvasta naurettavan tapauksen, vaikka aiheessa olisikin ollut potentiaalia. The Fake pystyisi kuvastamaan pätevästi, miten helposti ihmiset lankeavat yhteisöllisyyteen, ja miten he eivät suostu uskomaan olevansa väärässä, vaikka se todistettaisiin heille. Tarve johonkin suurempaan epätoivon hetkellä on ymmärrettävää ja aina ajankohtaista. Harmi vain, että elokuva tarjoaa pelkästään ylivedetyn graafista turpiinvetoa siivitettynä lähinnä kirosanoista koostuvalla dialogilla. (JM)

When Animals Dream (2014)

Espoo Ciné -kauhulla on pitkät perinteet. Sillä tarkoitan yleisesti ottaen paskaa eurooppalaista kauhuelokuvaa, joka jostain syystä on saanut ministeriön innostumaan sen mahdollisuuksista. Silloin tällöin näitä leffoja eksyy toisille festareille. R&A:ssa tämän kunnianimen saa tanskalainen When Animals Dream.

16-vuotias Marie (Sonia Suhl) on työpaikkakiusattu nuori nainen. Hän alkaa huomata kehossaan muutoksia, karvatuppoja ilmestyy rintoihin kuin selkäänkin. Marien äiti on hyvin sairas ja istuu pyörätuolissa puhumatta mitään. Perheen isä (Lars Mikkelsen) yrittää pitää paletin ja salaisuudet kasassa, mutta totuus alkaa paljastua, kun Marie huomaa olevansa ihmissusi.

On hyvin vaikea luokitella When Animals Dreamia kauhuelokuvaksi. Genre-elokuvalta odottaisi enemmän jännittäviä tilanteita, synkkyyttä tai vähintään pelottelua. Nyt pääpaino on metaforassa, jossa Marie on joko seksuaalisesti herännyt tai tullut hulluksi. Jälkimmäinen käy enemmän järkeen, koska elokuva ei mässäile kovinkaan paljon seksillä. Hulluus sen sijaan kuulostaa jäntevämmältä ratkaisulta, jos miettii äidiltä perittyjä geenejä. Tämäkin jää vähän tulkinnanvaraiseksi.

Positiivisena puolena voisi mainita, kuvauksen olevan kelvollista, ja Tanskan merimaisemat ovat komeita. Näyttely on siedettävää tasoa, vaikka kyseessä olikin kauhufilmi. Huvittavaa oli myös huomata, että Mads Mikkelsenin veli esitti tässä pökäleessä Marien isää. Huomaa kumpi veljeksistä on päässyt urallaan pidemmälle. (TP)

Cannibal (2013)

Cannibalin perusidea on simppeli. Carlos on elegantti räätäli, joka sattuu pitämään ihmislihan mausta. Jääkaappi on täynnä lihaklönttejä ja iltaisin työpäivän jälkeen paistetaan mehukas pihvi kera punaviinin. Valitettavasti heti elokuvan alkuun on laitettu sen ehdottomasti paras kohtaus, jossa painostavuus luodaan hitaasti, mutta tehokkaasti. Sitten tempoa hidastetaan entisestään, mutta tehokkuus kadotetaan täysin. Pääjuonessa Carlosin naapuriin muuttaa romanialaistaustainen Alexandra. Pian Carlosin lihanhimo herää jälleen, ja Alexandra katoaa. Myöhemmin paikalle kadonnutta siskoaan saapuu etsimään Alexandran kaksoissisko Nina. Lihanhimo herää taas.

Lähestulkoon kokonaan pituudella pilattu Cannibal on auttamattoman tylsä. Todella puuduttavan hitaasti muodostuvat tilanteet eivät jaksa pitää otetta yllä. Näyttelytyö on kuitenkin ihan hyvää. Sliipattua Carlosia esittävä Antonio de la Torre soveltuu rooliinsa kuin nappi paitaan. Vielä häntäkin paremmin suoriutuu tuplaroolin kaksoissiskoina tekevä Olimpia Melinte.

Tabujen kanssa painiva juoni ei oikein toimi missään vaiheessa. Ihmisiä murhaava ja sen jälkeen heitä popsiva Carlos ei ole tarpeeksi narsistinen tai kylmä, jotta hän olisi oikeasti pelottava. Myöskään hänen tekonsa eivät missään vaiheessa tunnu hetkeäkään kauhistuttavilta. Lopun niin sanottu huipentuma antaa kannibaaliräätälille inhimillisiä piirteitä, mutta tässä vaiheessa kosketuspinta kaikkeen on kadonnut niin pahasti, ettei ratkaisu jaksa erityisemmin kiehtoa. (TP)

The Babadook (2014)

Kun kauhuelokuvalla on niinkin raukea ja omituinen nimi kuin The Babadook, on ihan ymmärrettävää, jos ihmetys aiheutuu jo ennen kuin siitä tietää mitään muuta. Pelko kuitenkin pois, sillä kyseessä on tehokkaimpia päähenkilön sekoamista kuvaavia teoksia sitten Jacob’s Ladderin – oli loppuratkaisu ja tapahtumien todellisuus sitten mikä tahansa. Essie Daviksen esittämä Amelia on Daniel Henshallin esittämän Robbien yksinhuoltajaäiti. Robbiella on lievästi sanottuna ongelmia. Pojan harrastuksiin kuuluu mm. hirviöntappokojeiden rakentaminen, ja koulu tykkää kovasti, kun 8-vuotias tuo näytettäväksi itsetehdyn tikkoja ampuvan varsijousen.

Pian tästä tulee kuitenkin hyödyllistä, sillä perheen kirjahyllyyn ilmestyy herra Babadookista kertova kuvakirja. Myyttinen silinterihattupeto ilmestyy kolmen koputuksen siivittämänä uhriensa komeroista, tavoitteenaan ajaa heidät mielipuolisuuden partaalle ennen heidän henkensä riistämistä. Amelian psyyke rappeutuu viikkojen ajan, ja pian äiti ja lapsi eivät muuta teekään kuin katso lakonisesti TV:tä lääkäriltä kiristettyjen rauhoittavien lamaannuttamina, koska todellisuuttta – ja siellä odottavaa hirviötä – on niin vaikea kohdata.

Parhaimmillaan The Babadook on juuri tätä rappeutumista kuvatessaan. Lähtökohtakaan ei ole päähenkilölle mieluisa – jatkuvasti huutava ja mesoava pikkupoika ei tottele millään, ja koulussakin uhkaavat laittaa mamman pikku kullannupun tarkkailuopetukseen. Amelian suhtautuminen tähän uhkaukseen kielii varsin vajaasta ymmärryksestä sekä poikansa käyttäytymisestä että siitä, miten pedagokiikka toimii. Kohtauksessa käsitellään onnistuneesti etenkin sosiaalisessa mediassa nykyään näkyvää vanhempien tapaa suhtautua kaikkiin lapsiinsa liittyviin auktoriteettipäätöksiin erittäin negatiivisesti vaikka eivät itse tietäisi asiasta hölkäsen pöläystä.

Lopulta tämä ignoranttiuden muuri syö naisen sisäänsä, ja erakoitumisen yhteydessä vedetään poika pois koulusta. Babadook-hirviön luonteen takia elokuvan suurin uhka ei ole itse olento, vaan Amelia itse. Essie Davis tekee hahmosta hemmetin pelottavan ja kiukkua täynnä olevan raivo-akan. Samalla elokuvassa kuitenkin vallitsee tietynlainen seesteisyys. Babadook on kuvakirjassa, kankaalla ja etenkin äänisuunnittelultaan todella karmiva otus, mutta sen uhka on rajoittunut äärimmäisyyksiin asti elokuvan sisäisen hahmon maailmaan. Jos saat siis pääasiassa pelkoa ja jännitystä kauhuelokuvista sen ajatuksen kautta, että tämä voisi tapahtua sinullekin, lähdet ehkä Babadookista pettyneenä. Siitä tulee lopulta analysoinnin kohde. Tämä on kuitenkin tarkoituksenhakuista; se haastaa katsojaansa miettimään vanhemmuuden tuoman vastuun vaikeutta. Lopulta Ameliasta tulee lastaan uhalta puolustava äiti ilman, että se tuntuu kliseiseltä “äidinrakkaus voittaa kaiken” -ratkaisulta. (MM)