Tuotantoyhtiö Blumhouse Productions on taas teettänyt kauhuelokuvan, tällä kertaa yhdessä taide-elokuvan suurtukija Michael Bayn kanssa. Kolminaisuuden viimeinen pala on ohjaaja/käsikirjoittaja James DeMonaco, joka on aiemmin ollut lähinnä kirjoituskoneen ääressä esimerkiksi The Negotiatiorin käsikirjoituksen teossa. Lopputuloksena syntyi The Purge, tai kuten sitä Suomessa markkinoidaan, Puhdistuksen Yö.
Leffojen uusintaversioilla on huono maine, eikä syyttä. Kyllähän se tiedetään, että Hollywood pyrkii maksimoimaan voitot, ei tekemään uniikkia elokuvataidetta – mutta silti remake remaken perään tuntuu kielivän totaalisesta alkuperäisideoiden puutteesta Kalifornian härmäisessä hillohelvetissä. Kauhuelokuvien puolella ilmiö tuntuu olevan erityisen yleinen ja kaltaiseni kalmafanin mieli on pahoittunut sen verran monta kertaa, että osaan melko lailla vaistomaisesti väistää suurinta osaa rahastusrysistä.
Nostalgianhuuruista tyylikkyyttä huokuvien kostoelokuvien aikakausi on tässä ja nyt. Tällä vuosikymmenellä. Sen kuninkaaksi nostettiin harrastajien keskuudessa jo lähes yksimielisesti pari vuotta sitten ilmestynyt Nicolas Winding Refnin Drive. Sen lisäksi William Friedkinin vuosiksi unohdettu Elää ja kuolla L.A.:ssa (1985) on yhtäkkiä taas kovinta ikinä.
Uudelleen syttynyt rakkaus 80-luvun neonväreihin, huipputyylikkyyteen ja väkivaltaan väkivallan vuoksi on ollut jo vuosia nousemassa yhdeksi isoimmista trendeistä, elokuvissa, videopeleissä ja musiikissa, ja näiden yhdistelmissä.
Tositarina. Teinilauma murtautui vuoden aikana useiden julkkisten asuntoihin ja varasteli heidän arvotavaroitaan, koska ilmeisesti Hollywoodin ökyalueilla ei uskota ovien lukitsemiseen, varashälyttimiin ynnä muuhun varautumiseen. Murtojen motiivina ei ollut rahan puute ja sen hankkiminen, vaan he olivat vain normaaleja faneja, jotka sattuivat ihailemaan Paris Hiltonia, Lindsay Lohania, Megan Foxia ynnä muita. He ihailivat näitä ihmisiä ja heidän elämiään niin paljon, että halusivat saada itselleen siivun tuota upeaa glamour-elämäntyyliä vaatteineen ja koruineen vaikka väkisin.
Vuosi 1995. Coolio soi radiossa ja elokuvamaailmassa kuhisee. Kesän kuumimmat hitit ovat ilmestymäisillään. Casper, Congo ja Batman Forever. Jokainen elokuva saa osakseen suuria odotuksia niin taloudellisesti kuin taiteellisestikin. Casper ja Batman osoittautuvat hiteiksi, mutta ovat taiteellisesti täyttä kuonaa. Kun Bruce Campbell kuolee apinoiden kynsissä ja se on parempaa kuin uusin Batman-elokuvasi, olet vaikeuksissa. Edellisenä vuonna samoihin aikoihin teattereihin oli ilmaantunut esimerkiksi Leijonakuningas, yliarvostettu mutta kiitelty Forrest Gump, James Cameronin paras elokuva True Lies, ja Jim Carreyn kerralla supertähteyteen työntänyt The Mask. Laadussa on selvä ero. Seuraavana vuonna tulikin jo sellaisia hittejä kuten Shaquille O’Nealin tähdittämä Kazaam ja ainoa huomionarvoinen kesäelokuva oli Roland Emmerichin Independence Day. Vuotta myöhemmin olimmekin jo Batman & Robinin kohdalla, ja kesän hittielokuva koki hetkellisen katatonisen kuoleman.
Thaimaassa asuva Julian (Ryan Gosling) elättää itsensä järjestämällä nyrkkeilyotteluita ja myymällä huumeita. Julianin veli, Billy (Tom Burke) on naisiin vihamielisesti ja halveksuen suhtautuva nuoriherra, joka murhaa lopulta alaikäisen prostituoidun. Kostoksi Billy murhataan ja surman pääarkkitehti on paikallinen poliisi Chang (Vithaya Pansirngram). Crystal (Kristin Scott Thomas), poikien äiti, saapuu pääkallopaikalle noutamaan lapsensa ruumista ja vaatimaan Julianilta kostoa veljensä murhasta. Julian on kuitenkin enemmän kuin vastentahtoinen noudattamaan äitinsä käskyä.
Aki Kaurismäki on luonnehtinut Matti Ijästä Suomen suomalaisimmaksi ohjaajaksi. Kaikella rakkaudella on Ijäksen ensimmäinen valkokangaselokuva reiluun kymmeneen vuoteen, mikä sisältönsä ja visuaalisen ilmeensä suhteen palauttaakin miehen takaisin kotimaisen elokuvan kärkipäähän, sillä ohjaajalle tunnusomaisimmat piirteet ovat edelleen hyvin vahvasti läsnä. Moitittavaakin kuitenkin löytyy.
Varmasti suurin haaste jokaiselle kauhuelokuvan katsomista harkitsevalle on aina oma kykenevyys hyväksyä ruudulle vyöryvät tapahtumat jonkinlaisena loogisena jatkumona. Kauhu yrittää usein tavoittaa katsojiaan arkisilla ja samastuttavilla hahmoilla, joiden hyvin todellisuutta vastaava arki muuttuu joko veriseksi selviytymiskamppailuksi tai demonien pakoiluksi. Tällaista ei tietenkään tapahdu todellisuudessa ainakaan hirveän suurella todennäköisyydellä, jolloin peliin tuleekin katsojan kyky lykätä omaa epäuskoaan – Suspension of disbelief, kuten jenkit sanoisivat. Tämä on tarpeellista myös siksi, että suurin osa kauhuelokuvista (usein ne huonommat) rakentuvat sen ympärille, että hahmot menevät tapahtumien luokse. Oli se sitten kaapin pohjalla lymyilevä hirviö tai kellarista kurkistava haamu, hahmoilla on tapana lähestyä näitä tilanteita aina varmasti mutta äärimmäisen hitaasti. Kukaan täysijärkinen ei tekisi tätä, mutta jos haluaa nauttia edes joistain haamukauhuelokuvista, taito asian hyväksymiseen on tarpeellinen. Olen mielestäni erittäin harjaantunut tämän taidon saralla, ja pystyn usein hyväksymään mitä hölmöimmät juonenkäänteet ja ennen kaikkea yllämainitut tutkimusretket sopimattomiin paikkoihin ilomielin, odottaen innolla niiden lopussa olevaa säikäytystä. Joskus kuitenkin eteeni tulee elokuva, jolloin tämä on yksinkertaisesti mahdotonta. Dark Skies on juuri sellainen elokuva.
