Erityisellä tavalla huonoista elokuvista on usein mielenkiintoisempaa kirjoittaa kuin hyvistä elokuvista. Tällöin yhdellä kertaa saa käsitellä paitsi elokuvan mielenkiintoisia tavoitteita, myös sen vielä mielenkiintoisempia tapoja epäonnistua niiden saavuttamisessa. Dicke Mädchen – Heavy Girls ei ikävä kyllä ole missään merkityksessä mielenkiintoinen – se on vain yksinkertaisesti mitäänsanomattoman huono.
Jobriath A.D. muistuttaa pintapuolisesti tuoreinta doku-Oscarin voittajaa Searching for Sugar Mania. Kummankin dokumentin kohteena on 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa vaikuttanut yhdysvaltalainen muusikko – unohdettu potentiaalinen suuri lupaus, joka dokkareissa huikeaksi suitsutetusta musiikistaan huolimatta ei noussut yleiseen suosioon. Molemmista elokuvista on myös mahdotonta olla pitämättä ainakin jossain määrin, sillä ne kertovat todennäköisyyksiä uhmaavan kiehtovan tarinan musiikista, maineesta ja myyttisyydestä.
Amin Jaafari on Israelissa asuva kirurgi, joka voittaa ensimmäisenä arabina arvostetun lääketieteen palkinnon. 15 vuotta Israelin puolella työskennellyt Amin on luopunut islamista, ja ainoa asia, johon hän uskoo, on ihmishenkien pelastaminen. Palkintogaalassa kansojenvälistä yhteistyötä maalailevan miehen elämältä kuitenkin katoaa pohja, kun hänen paperilla kristinuskoa harjoittanut vaimonsa Siham kuolee itsemurhapommituksessa. Tarkempien tutkimusten jälkeen paljastuu, että juuri Siham oli vastuussa räjähdyksestä, jonka lukuisia uhreja Amin turhaan yritti pelastaa leikkauspöydällä.
Menetettyään vanhempansa auto-onnettomuudessa, jäävät sisarukset Bianca ja Tomas ikään kuin tyhjän päälle. Teini-iän viimeisiä vuosiaan viettävät nuoret joutuvat itsenäistymään yllättäen, ja vaikka he saavat esimerkiksi vanhempiensa asunnon perintönä, ei heillä ole enää mitään, millä elää. Tomas kiinnostuu kehonrakentamisesta, ja alkaa pinnata koulusta eikä Biancan työ kampaamon hiustenpesijänä tuota tarpeeksi rahaa molempien elättämiseen. Nuorten elämä tuntuu olevan täysin pysähdyksissä, ja elokuvan tapa kasvattaa hahmojaan näyttämällä heitä vain makaamassa sohvalla tai haahuilemassa ilman päämäärää tukee tätä vaikutelmaa erittäin hyvin.
Jos olen aivan rehellinen, niin katsoin Mudin William Friedkinin Killer Joen innoittamana, toivoen Matthew McConaugheylta yhtä sikamaista roolisuoritusta. Elokuva sijoittuu Yhdysvaltain etelävaltioihin, jonka maaseudulla asuu tunnetusti perin outoja ja vastenmielisiä ihmisiä. Mutta ei, Mud ei ole ollenkaan sikailua, jota toivoin, mutta siitäkin huolimatta ihan näpsäkkä kasvutarina, joka käsittelee miehen elämän haasteista suurinta: naista.
Aina silloin tällöin tulee vastaan elokuva, joka onnistuu esittämään elämän niin pelottavasti, että se kääntää herkän henkisen tasapainoni hetkeksi mullin mallin. Gaspar Noén Irreversible oli tällainen elokuva. Muistan edelleen kuinka sen jälkeen jouduin kävelemään ympäri asuntoani, hengittäen sisään ja ulos, vakuuttaen itselleni, että kaikki on ok. Irreversiblen pessimistinen ja fatalistinen sanoma puristi rintakehässäni kuin syöpäläinen. Pitkään aikaan en ollut kokenut mitään yhtä järisyttävää, ennen The Act of Killingia. Kyse on yksi 2000-luvun oivaltavimmista ihmisyyttä ja ihmisenä olemisen ongelmia käsittelevistä elokuvista. Se on järisyttävän ristiriitainen, ahdistava, hauska, surullinen, vastenmielinen taideteos, joka saa sinut näkemään hetken ajaksi millainen on karvaton nisäkäs nimeltä ihminen.
Ranskalaisen pitkän animaatioelokuvan näkyvyys ja teollistuminen on vuosi vuodelta selkeämpää. Vuosittain valmistuu lukuisia nimekkeitä, joista moni saapuu Suomessakin festarikiertoon ja dvd-hyllyille. Ne eivät vielä ole elokuvia joita mainostettaisiin, saati joilla mainostettaisiin, mutta kasvusuhdanne on kova.
Pidin nelisen vuotta sitten ilmestynyttä Grönlannin ensimmäistä elokuvaa mielenkiintoisena tapauksena, mutta Nuummioqin olemassaolo on todellisuudessa vain leikisti kiinnostavaa. Wadjda on jotain aivan muuta. Se on ensimmäinen kokonaan Saudi-Arabiassa kuvattu pitkä fiktioelokuva, ja sen on ohjannut nainen, Haifaa al Mansour.
