Aina kun viivoja vedetään, jää sen ulkopuolelle ja lyijykynän jäljen peittoon joku. Hyvinvointiyhteiskunnan unohtamille tilanne on useimmiten karu. Eetosta ei saa rikkoa, sillä esimerkiksi Tanskan kokoisella maalla ei ole juuri mitään muuta ylpeydenaihetta kuin pitkäjänteisellä ajattelulla luotu kansankoti.
Viime vuosina ilmestyneistä elokuvista olen nähnyt useimmiten Oslo, 31. augustin, joka on norjalaisen Joachim Trierin vasta toinen pitkä ohjaustyö.
Orjalaiva seilaa Yhdysvaltain rannikolla 1840-luvulla. Orjuuden maassa lakkauttava sisällissota on jo lähellä, mutta laivan ruumassa sen pelkkä mahdollisuuskin tuntuu absurdilta. Tätä kuvastaa koruton tapahtuma: valkoihoinen miehistön jäsen puukottaa kuin ohimennen Lue lisää
Jo ennen kuin Oh Boy ehti edes valmistua, on hänen tekijästään, Goodbye Leninin! (2003) ohjaaja-käsikirjoittaja Wolfgang Beckerin assistenttina toimineesta Jan Ole Gersteristä povattu jonkinlaista Attalusta Berliinin uudelle elokuvalle, joka on rämpinyt metaforallisesti likakaivoissa jo pidemmän aikaa, ehkä aina Wendersin, Herzogin ja Rainer W. Fassbinderin kultakausien lopusta lähtien. Valitettavasti tuskin koskaan yksi elokuva, jos edes yksi ihminen, voi pelastaa kokonaista kansakunnan elokuvaa. On myönnettävä, etteivät edes Kaurismäen veljekset yksin voineet elvyttää suomalaisen fiktioelokuvaa henkihieveristä 80-luvulla ja 90-luvun alussa, puhumattakaan tästä päivästä. Oh Boy on muutenkin liian tavanomainen, riskitön – joskin kauniisti kuvattu – mutta dramaturgialtaan yhtä tyhjän tekevä kuin finni korvakäytävässä, ja poliittisesti melko mitäänsanomaton ja menneisyyteen katsova, jotta se yksin voisi nostattaa jonkinlaista uutta aaltoa, tai edes toimia Saksan 400 kepposena (Les quatre cents coups, 1959) konsanaan.
Poliisimies Zhang Hui Lingin vastuulle kuuluu Pekingin katutason rikollisuus ja hän kyttää päivin öin taskuvarkaita ja humpuukimaakareita. Kadut ovat tulvillaan erilaisia venkuloita: korvausrahan toivossa auton alle heittäytyviä muka-rampoja, väärennetyn rahan vaihtajia, uskonnollista krääsää tuputtavia guruja ynnä muita. 21 miljoonan ihmisen kaupungista löytyy höynäyttäjiä ja höynäytetteviä ikuisiksi ajoiksi ja Zhang kokee ajoittain suurta ahdistusta ihmisten vilpillisyyden takia, joka tuntuu loputtomalta suolta.
Kauhuelokuvien uusintaversioita on viime vuosina tullut pilvin pimein. En näe yleensä mitään syytä, miksi jokin elokuva tulisi filmata uudestaan. Suurimmaksi osaksi näiden uusintaversioiden tarkoitus on ollut ottaa rahat tyhmiltä pois. Oikeasti hyvät ja tarpeelliset uusintalämmittelyt ovat olleet harvassa. Niitäkin tietysti on, mutta Come Out and Play ei ole sellainen. Sen lähtökohdat ovat jo mahdollisimman huonot, sillä Narciso Ibáñez Serradorin ohjaama alkuperäinen versio, Who Can Kill a Child?, on yksi espanjalaisen kauhun tärkeimpiä ja ajatuksia herättävimpiä teoksia.
Moi, un noir on klassikko, jolla on tietysti oma paikkansa elokuvahistoriassa artifaktina ja maantieteellisenäkin esineenä, todisteena. Niin sanotun etnografisen elokuvan saralla se on suunnannäyttäjä ja toimi myös lähtölaukauksena afrikkalaisen elokuvakulttuurin kehitykselle tulevina vuosikymmeninä. Sen henkinen vaikutus on nähtävissä esimerkiksi Djibril Diop Mambétyn erinomaisessa maagisen realismin merkkiteoksessa Touki bouki (1971).
Lapsi tarvitsee rajoja ja rakkautta. Kim Longinotton Hold me tight, let me go sukeltaa englantilaiseen Mulberry Bushin kouluun, jossa opiskelee 40 hyvin häiriintynyttä lasta. Mulberry Bush on lapsille viimeinen mahdollisuus oppia tulemaan toimeen muiden ihmisten kanssa, jotta he voisivat opiskella normaalissa koulussa. Yhdellä hetkellä lapset leikkivät ja opiskelevat normaalisti aivan kuin ketkä tahansa lapset ja toiselle hetkellä käyvät opettajien ja muiden oppilaiden kimppuun. Ohjaajilla on selkeät toimintamallit lasten varalle; he selittävät hyvin yksityiskohtaisesti, kohottamatta ääntään kuinka lapsen pitää käyttäytyä ja äärimmäisissä tapauksissa painavat raivoissaan olevan pojan maahan, jotta hän ei satuttaisi itseään tai muita.
