Maa: Norja
Genre: Draama
Ohjaus: Joachim Trier
Käsikirjoitus: Pierre Drieu La Rochelle (romaaniin perustuen), Joachim Trier, Eskil Vogt
Kuvaus: Olivier Bugge Coutté
Leikkaus: Jakob Ihre
Sävellys: Torgny Amdam, Ola Fløttum
Näyttelijät: Anders Danielsen Lie, Hans Olav Brenner, Johanne Kjellevik Ledang, Ingrid Olava
Sananen juonipaljastuksista:
Oslo, 31. august (2012) mukailee tunnettua ranskalaista romaania (Pierre Drieu La Rochellen Le feu follet, suomeksi Virvatuli), josta on jo kertaalleen tehty tunnettu ranskalainen elokuva (ohjaajana Louis Malle). En siksi kiertele sen tapahtumia.
Viime vuosina ilmestyneistä elokuvista olen nähnyt useimmiten Oslo, 31. augustin, joka on norjalaisen Joachim Trierin vasta toinen pitkä ohjaustyö. Vastikään katsomani David Cronenbergin Cosmopolis – kummallisen myöhään, sillä pidän sekä Cronenbergista että DeLillosta – saattaa jatkossa viedä tämän sijan, mutta lähdetään nyt siitä, että, Oslo 31. august on katselukertojen puolesta eräs lempielokuvistani.
Tarina alkaa kuin mahdollinen kaupunkisinfonia, sellainen, joka on tehty Woody Allenin Manhattanin ja Wim Wendersin Berliinin taivaan alla -elokuvan jälkeen. Kuulemme tuntemattomien ja tuntemattomiksi jäävien ihmisten ensimmäisiä muistoja ja mielikuvia Oslosta, näemme (aidosti historiallista vai muunneltua?) filmimateriaalia kaupungin kaduilta ja kotivideoita ihmisten kodeista. Muistot ovat koskettavia, niissä esitetyt arkipäiväiset havainnot ovat tarkkoja ja konstailemattomia, mitä voikin pitää elokuvan ansiona ja kantavana voimana.
Oslolle lähetettyjen rakkauskirjeiden jälkeen näkökulma vaihtuu, mutta se palaa myöhemmin takaisin tavallisten (ja tämä on tärkeää: elävien ja unelmoivien, elämässä vahvasti kiinni olevien) oslolaisten pariin. Siistin ja älykkään oloinen mies poistuu hotellihuoneesta, nainen nukkuu sängyllä. Hän kävelee moottoritien poikki metsään, nostaa käsivarsilleen painavan kiven, laskeutuu järveen ja yrittää hukuttaa itsensä. Hetken vedessä taisteltuaan hän kävelee päihdeongelmaisten hoitolaan. Siellä hän saa nimen Anders. Pian hän lähtee uudelle matkalle, tällä kertaa Osloon, jälleen matkaa varten hankitun luvan turvin.
Elokuva rakentuu kohtaamisista ja keskusteluista, joita Anders käy päivän ja yön aikana kotikaupungissaan. Hän tapaa tuttavia ja ystäviä. Hän yrittää tavata perhettään. Hän yrittää saada kiinni entistä tyttöystäväänsä.
Tämä ei ole hänen matkansa tärkein pysäkki, vaikka juonellisesti hän on sen vuoksi saapunut kaupunkiin, mutta se resonoi: kun hän käy kääntymässä työpaikkahaastattelussa ja antaa siellä itsetutkiskeluun pakottavan kritiikin trendikkäiden middlebrow-lehtien harjoittamasta itsepetoksesta. Eivätköhän jo riitä nämä artikkelit, joissa Sinkkuelämää katsotaan Schopenhauerin tai Mad Menia Robert Musilin näkökulmasta, hän tuumaa.
Kommentti, joka on lakoninen ja epäröiden uhmaava ja välttää tuntumasta tekijöiden naljailulta, oman älykkyyden ja paremmuuden osoittavalta retoriselta tempulta, tulee kuolemaa hautovan miehen huulilta ja tilanteessa, jossa hänen kuuluisi madella – etenkin, kun hän saattaisi kyetä aloittamaan elämänsä uudelleen, jos hän vain saisi paikan. Kritiikki on aseistariisuvaa, välitön huoneentaulu ja tyyliopas. Sen jälkeen on hieman vaikeampi lukea ja kirjoittaa.
Anders navigoi sosiaalisesta teatterista toiseen ja jättää salakavalasti hyvästejä.
Meille tilanne näyttäytyy ehkä sellaisena kuin se ei ole, koska haluamme nähdä sen toisella tapaa: että kyse olisi hiljakseen kehittyvästä hahmosta, niin kuin tarina ja sen esittäjät kuulemma pitäisi kirjoittaa; että vasta kulkemansa matkan päätöksessä, koettelemusten ja moraalisten valintojen jälkeen, hän pettyisi lopullisesti rikkoutuneeseen itseensä, joka ei tunne niin kuin hänen kuuluisi tuntea ja niin kuin terve ihminen tuntee, että elämä on ihan alright.
Että vasta kun hän, hoitolasta takaisin maailmaan heitetty ihminen, on yhden päivän ja yhden yön ajan kokeillut pitkästä aikaa kaikenlaista elämää teoreettisesti affirmoivaa ja yrittänyt liittyä takaisin elävien ja unelmoivien ja elämässä vahvasti kiinni olevien oslolaisten joukkoon, hän huomaa, että hän ei pysty karistamaan mielestään pettymystään ja turhautumistaan itseensä ja muihin ihmisiin, joiden elämä ei välttämättä ole alright tai sellainen kuin sen pitäisi olla, enemmän kuin vain elämisen arvoinen, mutta jotka eivät koskaan voisi ymmärtää ratkaisuksi sen päättämistä.
Anders on tehnyt lopullisen päätöksensä jo ennen kuin hän saapuu Osloon. Hän ei välttämättä tiedä päätöksensä olevan lopullinen, mutta hän on sen tehnyt. Etsiikö hän silti pelastusta, pelastajaa muista? Taatusti. Ehkä. Tuskin. Sotaväsymys on vienyt voiton. Huumeista hän on ollut kuivilla useamman kuukauden, mutta kuinka kauan hän selviäisi ulkomaailmassa? Hän kokee tuhlanneensa hänelle annetut mahdollisuudet. Mitään hänelle suotuisaa ei ole luvassa, vaikka hän on vasta kolmissakymmenissä.
Andersin kuljeskelevassa ja irrallisessa hahmossa sekä Anders Danielsen Lien lähes stoalaisessa näyttelijäsuorituksessa on yhteneväisyyksiä Robert Bressonin hahmojen ja Bressonin suosimien ja vahvasti hallitsemien amatöörinäyttelijöiden kanssa. Yhteneväisyydet eivät ole mielestäni vain pintaa ja lainaa, Trierin ohjaajana suosimaa bressonilaista täsmällisyyttä, joka sinänsä on lähellä pohjoismaalaisen design-kulttuurin selkeyttä ja funktionalismia.
Hahmona Anders ei tosin jää arvoitukseksi kuin Bressonin hahmot, jotka ovat irtiottoja vakiintuneesta elokuvaestetiikasta. He pakenevat paikalleen naulitsemista, autoritääristä redusointia johonkin teoreettiseen kehykseen, joka ulosmittaa lopullisen tulkinnan. Kirjoittaessani jatkossa Bressonin Taskuvarkaasta nojaudun Gary Indianan esseeseen Hidden in Plain Sight (kokoomateoksessa Utopia’s Debris). Se on yksi luenta monista.
Taskuvarkaan Michel ja Oslo, 31. augustin Anders eivät tunne niin kuin heidän kuuluisi ihmislajin edustajina tuntea. Syynä tai seurauksena he hakevat lohtua ja jännitystä vahingollisista asioista, varastelun tuomasta lähes eroottisesta mielihyvästä tai kovista huumeista, piristeistä, alkoholista, kaikesta kohtuullisen turvallisesta, jolla pään saa sekaisin. Siksi he myös tuhoutuvat.
Bressonin valinta lähettää vankilaan Michel, ylimielinen kloppi, joka luulee olevansa mestarivaras ja jossa on vain hämäyksen verran Dostojevskin Raskolnikovia, ei ehkä johda perinteisessä mielessä kuolemaan. Mutta johtopäätöksiltään Taskuvaras on ankarampi ja kuvaa laajemmin Bressonin näkemystä ihmiskunnan henkisestä tilasta.
Michelin kyvyttömyys rakastaa edes omaa äitiään ja hänen ymmärryksensä tilastaan eivät tarkoita, että hän kavahtaisi olemustaan kuin peilin eteen istutettu hirviö, joka hysteerisenä ratkaisee olemassaolonsa muodostaman uuden oudon ongelman juoksemalla rotkoon. Michel kohauttaa olkapäitään ja jatkaa elämistä sisältä kuolleena. Sellainenkin elämä on mahdollista, ehkä sellainen elämä on pian yleistä.
Hillitystä ulkokuoresta huolimatta Anders taas tuntee liikaa ja liian vahvasti. Tai ehkä hän tietää liikaa. Hän kerää tietoja ja tekee päätöksen. Hän johtaa toiminnalleen suunnan. Mennyt käytös on tulevan paras ennuste. Hän ei elättele illuusioita siitä, että hän pystyisi toimillaan korjaamaan itsensä ja tilansa – tekemään nöyryyttävästä olemassaolosta miellyttävän kuin hetkellisesti. (Etenkin kun ympärillä on niin paljon näitä muita oslolaisia, jotka elävät ja unelmoivat ja ovat vahvasti elämässä kiinni, synnyttämässä häiritsevää valkoista kohinaa ja luomassa vääristävää ja lannistavaa vertailukohtaa omalle elämälle.)
Esseessään Absurdi ja itsemurha, joka määrittelee itsemurhan ainoaksi todelliseksi filosofiseksi ongelmaksi ja jota jokainen sen jälkeen ilmestynyt itsemurhaa käsittelevä teos on tuomittu sivuamaan, Albert Camus kirjoittaa:
”Mikä siis on se arvaamaton tunne, joka riistää sielulta sen elämälle välttämättömän unen? Maailma, jonka pystymme selittämään kehnoillakin perusteilla, on tuttu maailma. Mutta maailmankaikkeudessa, jossa on riistetty haavekuvat ja valonpilkahdukset, ihminen tuntee olevansa muukalainen. Hänen maanpakolaisuutensa on auttamaton, sillä häneltä on riistetty niin kadotetun isänmaan muistot kuin toivo luvatusta maasta. Absurdisuuden tunne merkitsee juuri tätä kuilua ihmisten ja hänen elämänsä, näyttelijän ja kulissien välillä.”[1]
Näin asian esittää Trier: kun Anders saapuu ensimmäisen kerran Osloon, kun hän ilmestyy taksin kyydissä pimeästä tunnelista ja kamera päästää kuviinsa valon ja kaupungin infrastruktuurin, taustalla alkaa soida a-han I Have Been Losing Youn kertosäe:
“Please now, talk to me, tell me things I could find helpful, for how can I stop now, is there nothing I can do, I have lost my way, I have been losing you.”
[1] Camus, Albert (1971), Absurdi ja itsemurha. Teoksessa: Kapinoiva ihminen. Helsinki: Otava. S. 17.