Kokeellisempaa ja klassikkoelokuvapuolta olivat DocPoint 2014 -raporttimme neljännessä osassa tarkastelemassa Jens Hattuniemi, Mikko Lamberg, Jyri Majuri ja Joonas Nykänen.
Moi, un noir (1958)
Moi, un noir on klassikko, jolla on tietysti oma paikkansa elokuvahistoriassa artifaktina ja maantieteellisenäkin esineenä, todisteena. Niin sanotun etnografisen elokuvan saralla se on suunnannäyttäjä ja toimi myös lähtölaukauksena afrikkalaisen elokuvakulttuurin kehitykselle tulevina vuosikymmeninä. Sen henkinen vaikutus on nähtävissä esimerkiksi Djibril Diop Mambétyn erinomaisessa maagisen realismin merkkiteoksessa Touki bouki (1971).
Tärkeydestään huolimatta tämä Jean Rouchin filmi herättää lähinnä ristiriitaisia tunteita. Se on kuvattu oikeilla tapahtumapaikoilla, ja se pyrkii dokumentoimaan nigerialaisen siirtotyöläisen oloja Norsunluurannikolla, kaukana kotoa. Raha on tiukalla ja päivän ruokiin ja huvituksiin ansaitaan rahaa tekemällä jos jonkinlaisia hanttihommia satamassa. Elokuvan päähenkilöt esittävä itseään ja ovat olleet tiukasti elokuvan luomisessa mukana. He ovat kirjoittaneet sen itse ja halunneet esittää siirtotyöläisen elämän sellaisena kuin se on.
Tässä mielessä työ on tärkeä ja sen henkilöiden valitukset ahtaista ja köyhistä oloista huomionarvoisia. Elokuvan henkilöt ovat pääasiassa nuoria miehiä ja suurin osa heidän keskusteluistaan pyörivät seksin ja juhlimisen ympärillä. Elokuva osoittaa, että tällaisen nuorten miesten rehentelevän lätinän yhtäjaksoinen kuuntelu on tasan yhtä mielenkiintoista kuin nykypäivän Suomessakin, siis varsin vähän.
Elokuva on tietenkin kuvattu laajemmalla ajanjaksolla, mutta sen tarinan keskiö on viikonloppu, jolloin henkilöt pääsevät hetken olemaan vapaalla. Tämän ajan he kuluttavat ryypäten ja yrittäen iskeä tyttöjä, vaihtelevalla menestyksellä. Elokuvan tekninen toteutus on vaatinut repliikkien dubbaamista jälkeenpäin, jolloin kaikki kuvassa oleva todistusvoima on kadonnut. Jokainen asia selitetään juurta jaksain hyvin samaan tapaan kuin festareilla nähdyssä tuoreessa Vägen till Silverstone -filmissä.
Pisteeksi iin päälle tietysti amatöörinäyttelijät ovat rooleissaan silmittömän huonoja. Unenomaisiksi kuvaillut fantasiajaksot ovat lapsellista kökköä, mikä lienee tarkoituskin, mutta se ei tee niistä yhtään vähemmän turhauttavia ja unohdettavia. Häiritsevimmillään elokuva on hahmojen kohdellessa naisia omistettavina esineinä, mikä on toki realistinen todiste henkilöiden asenteista, mutta ei silti kauhean miellyttävää seurattavaa. Elokuvan suomalainen nimi on osuvasti Minä, musta mies ja tämä mieskeskeinen näkökulma hallitsee henkilöitä heidän toimissaan kuin puheissaankin.
Jos oltaisiin haluttu puhua niiden puolesta, jotka oikeasti ovat kulttuurissa altavastaajan asemassa, olisi Rouch voinut tietysti edes harkita suuntaavansa katseensa naiseen tai antaa yhdellekin naiselle elokuvassa äänen. Nyt he ovat vain ihailtava objekteja. On toki elokuvan hengen ja nuorten, katkeroituneiden miesten näkökulman kannalta oleellista, ettei naisilla ole ääntä elokuvassa, mutta herää silti kysymys miksi elokuvan ainoa naisen hahmoa pidempään kuvaava kohtaus tarkastelee himokkaasti alastonta nuorta tyttöä. Kameran asema tuntuu tällöin tunkeilevalta, lähes rivolta ja elokuvasta katoaa se arvokkuus mikä siinä voisi olla. Rouch on kuitenkin elokuvan editoinut ja monista hänen ratkaisuistaan voi havaita epäilyksen tai jopa pienen kritiikin päähenkilöiden asennetta ja maailmaa kohtaan. Ei kuitenkaan näiltä osin.
Moi, un noir on paikan päälle kuvaamisessaan ja tekniikassaan vaikuttanut suuresti uuden aallon elokuvantekijöihin, jotka ovat, nähdäkseni, tehneet kuitenkin huomattavasti parempia elokuvia filmin inspiroimina. (ML)
Manakamana (2013)
12 kilometriä Gorkhan kylästä, 1302 metriä merenpinnasta sijaitsee Manakamana-temppeli. Vaijerihissi kuljettaa sinne turisteja, uhrieläimiä, paikallisia Bhagwati-jumalattarelle uhraavia. Kukin matka kestää noin 12 minuuttia, alas hieman vähemmän. Stephanie Spray ja Pacho Velez ovat tehneet elokuvan matkasta tuohon temppeliin, ja paluusta sieltä.
Muistan lukeneeni Kieślowskin kirjoittaneen Kieślowski on Kieślowski -kirjassa joskus, että tärkeintä pisteen A ja B:n välillä eivät ole itse pisteet, vaan niiden väliin jäävä matka. Manakamana kuvaa tuota matkaa, välitilaa.
Usvaiset vuorimaisemat ja niiden alle jäävät uniset jokilaaksot, tiet ja pienet vuorikylät muuntautuvat hiljalleen kuvaksi ihmisen sielun tilasta. Nepalin vuoret painuvat katsojan mieleen ja pian hän alkaa upota eräänlaiseen transsiin, unitilaan, jota vaijerihissin kulkemisesta lähtevä humina ja sen alati jatkuva huojunta korkeuksissa saavat aikaan.
Kuinka moneen dokumenttielokuvaan voi luottaa täydellisesti? Manakamara luo täydellisen luottamuksen katsojaan: Ei ole nopeita leikkauksia, ei leikkausta lainkaan, ei editointia, ei efektejä, ei valheita. Äänimaisema koostuu melkein kokonaan yhtäjakoisesta huminasta ja ryskeestä kun vaijerishissi kulkee sitä kiinni pitävien välitolppien ali. Ensimmäiset dialogit käydään vasta tovin kuluttua elokuva alkamisesta, ja nekin ovat kenties yhtä tärkeitä kuin myöhemmin vuohien määintä tai kissanpennun naukuminen. Ainut musiikki, jota elokuvassa kuulemme lähtee sarangeista, joita nepalilaiset vanhukset soittavat.
Kamera pysyy suurimman osan ajan lähes täysin liikkumattomana. Se liikkuu vaijerihissin mukana ja ainoastaan silloin, kun vaijerihissi on pysähtynyt, se kääntyy 180 astetta (samaan aikaan ääniraidan täyttyessä valtaisalla huminalla), emmekä voi kunnolla nähdä mitä se tuolloin tallentaa; vain ihmisten siluetteja liikkuu valoa vasten, ja jälleen uusi muuntautuma: Kolme nepalilaista eukkoa, jotka matkallaan toistavat, että Manakamana-jumala suojelee heitä, ovat uudelleensyntyneet vuohina ja ovat kulkemassa uhrilahjoina Manakamana-jumalalle; ehkä nirvana lopulta saavutetaan. (JN)
Naked Opera (2013)
Raha ei tuo onnea, mutta kyllä siitä on apua. 36-vuotias Marc sairastaa synnynnäistä sydänvikaa, mutta hän on hävyttömän rikas ja käyttää suuren osan elämästään matkailuun Berliinin, Wienin ja Venetsian kaltaisissa loistokaupungeissa, yöpyen loistohotelleissa, nauttien Mozartin Don Giovanni -oopperasta ja komeiden miesprostituoitujen seurasta. Periaatteessa hän elää jokaista päivää niin kuin se olisi hänen viimeisenä ja antautuu yltäkylläiselle nautiskelulle.
Marc ei vain vaikuta kovin onnelliselta, vaikka hän on oman tiensä kulkija, oma itsensä eikä selkeästi välitä mitä muut hänestä ajattelevat, mikä on ihailtava piirre ihmisessä. Marc ilmiselvästi samaistuu Don Giovannin hahmoon, itsekeskeiseen ja vaikutusvaltaiseen mieheen, joka ei koskaan ajattele muita kuin itseään ja jota lopussa odottaa traaginen kohtalo rangaistuksena synneistään. Naked Operan alustuksessa kerrottiin, että Don Giovannin kiinnostavuus syntyy sen vastakkaisuudesta länsimaisen historian tärkeimmälle tarinalle eli Jeesus Nasaretilaisen tarinalle. Molemmat hahmot, Jeesus ja Don Giovanni olivat ääri-ihmisiä, Jeesus teki kaikkensa muiden ihmisten hyväksi ja pääsi taivaaseen. Don Giovanni teki kaikkensa itsensä hyväksi ja päätyi helvettiin.
Tästä syntyy myös Marcin kiinnostavuus. Mutta hänen itsekkyytensä on enemmän olosuhteiden eli sydänvian sanelemaa. Kuolema ja elämän hauraus ovat läsnä Marcin heikossa kehossa ja siksi hänen on saatava kaikki omilla ehdoillaan eikä hän halua muodostaa tasapainoisia ihmissuhteita. Hän ihastuu ranskalaiseen pornotähteen Jordan Foxiin ja yrittää aloittaa tämän kanssa suhteen, mutta kokee Foxin elämän liian etäiseksi omista mieltymyksistään, jotta voisi osallistua siihen.
Naked Opera näyttää hyvältä, loistohotellien sviiteistä avautuvat uskomattomat näkymät korkeakulttuurin pariin, mutta samalla tuo kaikki loiste henkii lähes kliseisesti emotionaalista tyhjyyttä. Marc on niin yltäkylläisyyden ympäröimä, että se on tylsää. Edes Jordan Foxin kaunis keho ei herätä hänessä minkäänlaista tunnekuohua, tai sitten hän vain haluaa säilyttää tunnekylmän suhtautumisensa myös dokumenttiin. Dokumentin tekijät rikkovat neljännen seinän useaan otteeseen, ikään kuin yrittääkseen paljastaa Marcin todellisten luonteen siinä kuitenkaan onnistumatta. Todennäköisesti sen takia, että mitään paljastettavaa ei ole kullasta tehdyn sairaspedin lisäksi. (JH)
A Spell to Ward off the Darkness (2013)
On hyvä, että vielä tehdään elokuvia joita ei voi selittää puhki. On myös hyvä, että niitä esitetään DocPointin kaltaisella festarilla täydelle salille. A Spell to Ward off the Darkness on nimensä mukaisesti magian akti. Se seuraa ja ei seuraa muusikko Robert Aiki Aubrey Lowea, joka kohdataan elokuvassa ensin osana eestiläistä hippikommuunia, elokuvan toisessa osiossa yksin Suomen luonnossa ja kolmannessa osiossa black metal -yhtyeen kitaristina Norjassa. Siitä huolimatta, että Lowe on johtohahmo ja yhdistävä lanka osuuksien välillä, häntä ei elokuvassa liiemmin seurata. Olennaista on siis hänen läsnäolonsa, ei niinkään hänen tekonsa. Hippikommuuniosio seuraa pitkään aurinkoisen kommuunin edesottamuksia ja eri hahmojen satunnaisia keskusteluja, ajatuksia, työntekoa ja ajanviettoa. Puhetta on, mutta dialogi on katkonaista, vaikkakin siitä voi poimia joitain johtoajatuksia myöhempää elokuvaa varten. Henkilöt keskustelevat yhteisöllisyyden merkityksestä, ryhmätranssista, siitä voiko kommuunissa asuminen todella toimia. Ytimessä on myös kunkin vastuu osana isompaa ryhmää.
Sateisessa ja harmaassa Suomessa kamera suuntaa katseensa luontoon, järviin, metsiin ja kallioihin. Sadepisarat, loputtomat metsät ja syrjäinen mökki muodostavat ihmisen ympärille suojamuurin hänen yksinäisyydessään. Viimeisessä osiossa alati ympäriinsä pitkillä otoilla pyörivä kamera keskittyy muihin metalliyhtyeen jäseniin ja heidän yleisöönsä suuremmalla intensiteetillä kuin protagonistiin. Samalla syntyy maaginen kolminaisuus: Valo, hämärä, pimeä. Iso perhemäinen yhteisö, yksinäisyys, pieni ja niin sanotusti keinotekoinen yhteisö. Tämä kaikki on kuvattu kaunisti 16 MM filmille, joka ei menetä voimaansa digitaalisesti heijastettunakaan.
Tietysti tarkoituksena on saada katsoja mukaan taikaan. Elokuvan kohtaukset ovat yhtaikaa tosia ja lavastettuja. Kommuuni oli olemassa, mutta vain elokuvaa varten. Lowe meni asumaan suomalaiseen metsään, mutta elokuvaa varten. Black metal -yhtye luotiin elokuvaa varten, mutta sekin oli silti todellinen ja heitti todellisia keikkoja. Elokuvan paikatkin ovat tietysti todellisia, ja se merkitsee ehkä eniten. Kuten todettua, olennaista on läsnäolo. A Spell to Ward off the Darkness tutkii paikkojen olemusta ja merkitystä identiteetin määrittämiseksi ja paikan määrittämiseksi maailmassa. Elokuvan jälkeen ohjaajat Ben Russell ja Ben Rivers kertoivat, että yksi tarkoitus oli tutkia vaihtoehtoisia olemisen ja yhteisöllisyyden muotoja perinteisen perheolemisen ulkopuolella. Todellisia nykyisen yhteiskuntamallin ulkopuolella olevia ovat yksinäiset ja perheettömät sekä ei-perheyhteisöissä (kuten kommuuneissa) asuvat ihmiset.
Taika A Spell to Ward off the Darknessissa syntyy, siis täydellistyy, viimeisen osion aikana, kun kamera kuvaa black metal -yhtyeen keikan aikana yleisöä, josta on hetkeksi tullut eräänlainen yhteisö myös. He ovat yhteisellä asialla olevia ihmisiä ja hetken aikaa samassa tilassa toisilleen läheisiä, samassa rytmissä, saman määrittävän ja tietysti hyvin genretietoisen musiikin äärellä. Samalla hetkellä ihmiset elokuvateatterin katsomossa muodostavat samanlaisen kollektiivin. Syntyy elokuvan osioiden välillä nähty maaginen kolmio, jonka muodostavat näkymättömissä oleva, mutta kuuluva yhtye, yksi kollektiivi; heidän yleisönsä, toinen kollektiivi; elokuvateatterin yleisö, kolmas kollektiivi. Se pakottaa katsojan tiedostamaan oman paikkansa taiassa ja katsomaan katselukumppaneitaan uudelleen silmin. Siinä mielessä, verrattuna useimpiin dokumentteihin jotka pyrkivät mitä ihmeellisimmillä keinoilla imemään katsojan sisään maailmaansa, se pyrkii täysin päinvastaiseen.
A Spell to Ward off the Darkness on mieltä kiehtova ja pään sisään loputtomasti pyörimään jäävä elokuva, joka ansaitsee tulla nähdyksi isolta kankaalta. Valitettavasti elokuva taitaa tässä muodossa olla harvinaista herkkua muuten kuin tällaisten festariesitysten yhteydessä. (ML)
VALIE EXPORT
Taitelijanimeä VALIE EXPORT käyttävän Waltraud Lehnerin (nykyisin Höllinger) töitä nähtiin DocPointissa kahden esityksen verran. Ensimmäinen esitys keskittyi taiteilijan varhaisempaan tuotantoon, ja siinä nähtiin katalogin tiedoista hieman poiketen 13 lyhytelokuvaa. Toisessa esityksessä nähtiin viisi taiteilijan myöhäisempää työtä sekä yksi ensimmäisessäkin näytöksessä esitetty varhaisempi lyhytelokuva.
Työt itsessään kuvastavat useimmiten naisen asemaa yhteiskunnassa. Esimerkiksi Delta. Ein Stück –teoksessa kuvataan erilaisten kahleiden rajoittamana toimivaa naista, joka joutuu yhä uudestaan kiipeämään soittamaan kelloa ilman mitään järkevän oloista syytä. Taustalta kuuluva miehen ääni haukkuu häntä jatkuvasti huoraksi. Body Politicsissa toisiinsa köydellä sidotut mies ja nainen kiipeävät eri rullaportaita huonoin tuloksin. Lopussa he kulkevat portaat ylös asti vierekkäin seisten, tasavertaisina, ilman mitään ongelmia. Yksinkertaisuudestaan huolimatta, tai juuri sen ansiosta, se onnistuu erinomaisesti kuvastamaan sukupuolten välisiä kuiluja etenkin tekovuoteensa nähden.
Body art –teoksissaan VALIE EXPORT kuvastaa kehon toimintaa monissa eri yhteyksissä. Hyperbuliessa taiteilija itse makaa sähkövirtaan kytketyistä rautalanganpätkistä tehdyssä aitauksessa näyttäen kehon reagointia ärsykkeisiin pois ryömiessään. …Remote…Remote… -teos taas tarjoilee katsojalle melkoisia kauhunhetkiä kuvatessaan naista repimässä kynsinauhansa irti veitsellä. I Turn Over the Pictures of My Voice in My Head kuvastaa pienoiskameran ja heijastusten kautta, mitä äänihuulissa tapahtuu puheen syntyessä. Vaginan taas on neljä minuuttia kuvaa sieltä itsestään.
Valitettavan usein VALIE EXPORTin töissä niiden aihe on paljon esitystapaa mielenkiintoisempi. 12 minuuttia kuvaa äänihuulista alkaa tuntua melko puuduttavalta, vaikka idea itsessään onkin mielenkiintoinen. Visuaalisesti teokset ovat melko rujon näköisiä. Joissain tapauksissa tämä toimii niiden eduksi, koska silloin esimerkiksi onnetonta ja monotonista elämää kuvaava teos saa lisäarvoa karusta yleisilmeestä. Joskus huonolaatuisen VHS-kuvan näköinen materiaali tuntuu vain tylsältä. Parissa teoksessa visuaalinen yleisilme sitten poikkeaa nähdystä hyvin rajusti. Syntagma kuvaa jakautunutta persoonaa useilla erilaisilla ja mielenkiintoisilla leikkaustekniikoilla, samanaikaisilla kuvilla ja ruudun jakamisella osiin. Hyvin mielenkiintoinen ääniraita täydentää kokonaisuuden, ja kyseessä onkin helposti esitysten muistettavin teos.
Ensimmäisessä esityksessä teosten lukumäärä soti niitä vastaan. Vaikka siinä nähdyt työt ovat suurimmaksi osaksi vain parin minuutin mittaisia, ei heti perään alkava seuraava teos antanut aikaa sisäistää joitain elokuvia ollenkaan. Asiaa ei auttanut se, että teosten oikea esitysjärjestys erosi festivaalikatalogissa kerrotusta. VALIE EXPORT oli paikalla kummassakin näytöksessä vastailemassa yleisön kysymyksiin. Ensimmäisen näytöksen Q&A:n jouduin valitettavasti jättämään väliin aikataulusyistä. Toisen esityksen jälkeen ollut kyselytuokio sisälsi mielenkiintoista asiaa esimerkiksi siitä, miten Syntagman jopa Kraftwerkin varhaistöitä muistuttava ääniraita on tehty kokonaan lasten leluja käyttäen. Ensimmäisestä esityksestä jäi myös mieleen erään täysin ääniraidattoman elokuvan aikana yleisön joukosta kuulunut saksankielinen vierustoverille kuiskailu. Ettei vain olisi ollut taiteilija itse? (JM)
Ernie Gehr
Pakopiste-sarjan toisena vieraana nähtiin yhdysvaltalainen Ernie Gehr, jonka klassisia ja uudempia töitä tarkasteltiin kahden näytöksen verran tavattoman miellyttävästi puhuvan Gehrin alustaessa esityksiä ja kertoessa filmien teosta erinäisiä knoppeja. Gehrin hypnoottiset, strukturalistiset työt tarkastelevat tiloja ja niiden merkitystä paikan ja persoonan määrittämiselle. Katsoja tulee yhtaikaa tietoiseksi omasta asemastaan ja ajatuksistaan ja samalla kuitenkin uppoutuu hypnoottiseen kuvavirtaan. Kokemukset ovat vähintäänkin kaksijakoisia.
Erinomainen esimerkki tällaisesta elokuvasta on itseoikeutetusti ensimmäisenä nähty Serene Velocity (kuvassa), joka on lisätty Yhdysvaltain elokuvakirjastonkin kokoelmiin ikuisesti säilytettäväksi työksi. Gehrin tunnetuimmassa filmissä kuvataan pitkää toimistokäytävää, jonka välillä kameran polttopiste muuttuu alituisesti, tasaisin väliajoin. Alussa monotonisen toistava työ alkaa sekoittaa katsojansa paikan tajua. Yksinkertainen kuvallinen kikka paikallaan seisovassa kamerassa saa aikaan tunteen käytävän yhtäjaksoisesta virtaamisesta. Perspektiiviin ei pysty keskittymään, jolloin teos onnistuu luomaan onnistuneesti ajatuksia paikan merkityksestä havaintokyvylle ja sitä myöten ihmisen identiteetin määritykselle: Kuka olen riippuu siitä missä olen, mutta sekin missä olen riippuu siitä mistä kulmasta sitä katson. Muutaman metrin edempänä sama käytävä näyttää täysin erilaisia tunnelmia herättävältä.
Vastaavanlaisella linjalla olivat myös aivan viime vuosina toteutetut työt Departure ja Auto-Collider XV, joiden kuvat keskittyvät sivuttaisliikkeeseen tai illuusioon sivuttaisliikkeestä. Departure on kolmen junamatkan kuvaus yhtämittaisilla otoilla, joissa silkka matkaamisen tuntu luo hypnoottisen vaikutelman. Keskimmäisessä kohtauksessa kuvatut raiteet muuttuvat jonkin ajan kuluttua yhdeksi abstraktiksi virraksi, joka toimii johdatuksena viimeiseen, yöllä kuvattuun kaupunkinäkymään. Auto-Collider XV:ssä värilliset ja ruudulla alituiseen vilisevät vaakasuorat viivat saavat toimittaa vastinetta hyvin nopeasta junasta katsottujen maiseminen vilahtamiselle ohitse. Samalla taustalta kuuluu liikenteen melua. Katsoja haluaisi koko ajan paikallista missä ollaan mitä yksinkertaisimpien vihjeiden avulla, vaikka ruudulla ei näy kuin värien sekamelskaa.
Oma suosikkini Gehrin töistä oli kuitenkin toisen näytöksen alussa nähty, kerta kaikkisen huikaiseva Side/Walk/Shuttle, jossa pilvenpiirtäjän hissistä kuvattuja maisemia käännetään ympäri ja editoidaan eri perspektiivien välillä. Scifistiseltä tuntuva työ saa suurkaupungin arkkitehtuurin yhtaikaa monikulttuurisen ja tasapäistävän, futuristisen pinnan hehkumaan massiivisena. Vakiopaikkani teatterin eturivissä on harvoin tuntunut yhtä hyvältä idealta kuin nyt pilvenpiirtäjien kaartuessa massiivisina katsojan päälle. Vaikutelma on, elokuvan nimenkin mukaisesti, hitaasti liikkuvista sukkuloista vieraalla, mutta silti etäisesti tutulla planeetalla. Ääniraidalta kuuluvat askelten äänet ja ihmisten puheet ovat, äänten tuttuudesta huolimatta, myös onnistuneen etäännyttävän vaikutelman antavia.
Myös liikenteen virtaa palasiksi purkava Shift oli samaa sukua lintuperspektiiviin keskittyvine kuvakulmineen, vaikka sen vitsi vanheneekin paljon nopeammin: Takaperin ajelevat autot jaksavat huvittaa vain jonkin aikaa, erityisesti kun työssä ei ole samaa hypnoottista vaikutusta kuin Side/Walk/Shuttlessa.
Näiden paikantajua tutkailevien töiden lomassa parit muut Gehrin elokuvat jäivät hieman vähemmälle huomiolle. Signal – Germany on the Air oli erittäin mielenkiintoinen pieni kaupunkisinfonia. Essex Street Market taas oli jämämateriaalista koostettu ja valitettavasti lähinnä heikon jälkiajatuksen oloinen kuvakokoelma 70-luvun Britanniasta, joka ei ole temaattisesti lainkaan niin jännittävä kuin Gehrin rohkeimmat työt. (ML)
– – – – –