Maa: Meksiko
Genre: kauhu
Ohjaus: Makinov
Käsikirjoitus: Makinov
Kuvaus: Makinov
Leikkaus: Makinov
Sävellys: Makinov, Jorge Juarez Horta
Näyttelijät: Vinessa Shaw, Ebon Moss-Bachrach, Daniel Giménez Cacho, Gerardo Taracena, Alejandro Alvarez
Kauhuelokuvien uusintaversioita on viime vuosina tullut pilvin pimein. En näe yleensä mitään syytä, miksi jokin elokuva tulisi filmata uudestaan. Suurimmaksi osaksi näiden uusintaversioiden tarkoitus on ollut ottaa rahat tyhmiltä pois. Oikeasti hyvät ja tarpeelliset uusintalämmittelyt ovat olleet harvassa. Niitäkin tietysti on, mutta Come Out and Play ei ole sellainen. Sen lähtökohdat ovat jo mahdollisimman huonot, sillä Narciso Ibáñez Serradorin ohjaama alkuperäinen versio, Who Can Kill a Child?, on yksi espanjalaisen kauhun tärkeimpiä ja ajatuksia herättävimpiä teoksia.
Yllätyksettömästi uuden version juoni on alkumetreiltä kantaen hyvin samanlainen kuin esikuvansa. Molemmissa tarinoissa pariskunta matkustaa syrjäiselle saarelle, jossa kaikki on jotenkin autiota. Paikalla on paljon lapsia, jotka käyttäytyvät erikoisesti. Heillä ei tunnu olevan mitään kunnioitusta vanhempia kohtaan ja heidän asenteensa on vihamielinen. Pariskunta ei heti tajua, mistä saarella on kyse ja koko tilanne muotoutuu hitaasti, joka tekee elokuvan seuraamisesta turhauttavaa.
Käynnistymisvaikeuksien kanssa painiva juoni ei itsessään ole syy lytätä elokuvaa, koska monet kauhuelokuvat ovat juuri tunnelmallisia hitaasti muodostuvien tilanteidensa ansiosta. Come Out and Playn erottaa kuitenkin tästä se, etteivät sen hahmot ole tarpeeksi hyvin toteutettuja, jotta hitaammin kehittyvä tarina jaksaisi innostaa. Elokuvaa on hyvin vaikea rakentaa pelkästään kahden hahmon harteille ja silloin näyttelijöiden ohjaamisen tulisi olla parempaa. Heistä olisi ollut hyvä kertoa aluksi enemmän. Prologi käsittelee aihetta vain sivuten. Pariskunta on lomamatkalla, ilmeisesti heillä on lapsi kotona ja kaiken lisäksi nainen on raskaana. Kuitenkaan hahmoissa ei ole mitään tartuntapintaa, vaikka sellaista on selkeästi esimerkiksi raskaana olevalla naisella haettu. Näin ollen hahmojen kohtalo ei liiemmin liikuta ja elokuvan potentiaali alkaa valua hukkaan.
Ohjauksessa onkin keskitytty enemmän toisenlaisiin asioihin. Painostavuutta koitetaan luoda pitkillä otoksilla, joissa kameraa seuraa epätoivoisen miehen hortoilua pitkin kuuman saaren autioita katuja. Näissä kohtauksissa maisemat ovat näyttäviä ja autiot talot karun näköisiä. Kuvauksensa puolesta elokuva on vanhanaikainen, joka on itse asiassa positiivista. Filmille kuvatut kohtaukset näyttävät suurimmaksi osin hienoilta ja niissä on hyvin paljon entisaikojen eksploitaatio-tyyliä. Myös äänimaailma tukee hyvin tätä vanhahkoa linjaa, käyttäen erilaisia syntetisaattoriääniä musiikkina. Kuvaus ja äänimaailma ovatkin Come Out and Playn tehokkainta antia ja ne jaksavat ajoittain pitää kiinnostuksen yllä.
Toimivasta kuvauksesta huolimatta hahmojen epätoivo tuntuu typerältä, koska tarina ei missään vaiheessa tunnu uhkaavalta. Tämä saa hahmot vaikuttamaan tyhmiltä ja heidän toimintansa epäloogiselta. Tästä johtuen koko elokuva tuntuu täysin epäonnistuneelta. Kauhuelokuvan tulisi herättää edes jonkinasteista pelkoa tai ahdistusta katsojissa.
Kuten myös alkuperäisessä leffassa, on uudessakin versiossa esillä moraalinen kysymys: kuka pystyy tappamaan lapsen? Ohjaaja pyytääkin katsojaansa pohtimaan kuolemaa elokuvaa katsoessa. Lapsen tappaminen on kieltämättä asia, jota ei kovin usein näytetä elokuvissa. Käsikirjoitus kuitenkin tekee sellaisia ratkaisuja, jotka tuhoavat elokuvan eettisiä ajatuksia. Lapsista tehdään liian pahoja ja sieluttomia olentoja, joiden tappaminen selviytymismielessä on vain luonnollista. Siispä Come out and Play on vain huono yritys rahastaa. Sen tappokohtaukset eivät herätä suurempia tunteita suuntaan tai toiseen. Lisäksi lopetus on varsinainen klisee, josta jää tympeä olo.
Moraalikysymystä paremmaksi aiheeksi muodostuu ohjaaja: kuka on Makinov? Ohjaamisen lisäksi tämä mystinen henkilö on vastannut myös käsikirjoituksesta, leikkaamisesta, kuvaamisesta, äänistä sekä elokuvan tuottamisesta. Punainen huppunaamio päässään haastatteluissa esiintyvä herra on vähintäänkin eriskummallinen tapaus, joka tuo mielenkiintoista lisämaustetta elokuvan markkinointiin. Elokuvasta hän ei kuitenkaan tee parempaa.