Helsingin elokuvakulttuurin hektisen festivaalikevään "asiallisimmaksi" festivaaliksi itseään markkinoiva Night Visions Back to Basics tarjosi muun muassa sarjamurhaajahoitsuja, itsetarkoituksellista kiduttamista sekä legendaarisen supersankarin suoraan Tromavillesta: Toxic Avengerin!
Troma on edelleen kuumaa kamaa, ehkä jopa kuumempaa kuin koskaan. Vankalla fanikunnalla porskuttava lafka on nostanut roskan laaturimaa kerta toisensa perään. Yhtiön keulakuvan Lloyd Kaufmanin vierailu Night Visions -festivaalilla varmasti nostatti heidän tunnettuuttaan myös Suomessa. Showmiehenä tunnettu Kaufman tekee paluun juurilleen, sillä Return to Nuke ’Em High Volume 1 on taattua 80-lukulaista saastaa.
Troman pomo on ylpeä uimisestaan valtavirtaa vastaan.
On ilmeisen harvinaista, että jokin elokuva hyökkää häpeilemättömän suoraan jotain instanssia kohtaan, koska kun se viimeinkin tekee niin, eivät katsojat välttämättä edes huomaa sitä tai työntävät sen ajatuksissaan taka-alalle. Paolo Sorrentinon Suuri kauneus on avoimen häijy lukuisia roomalaisen yläluokan piirteitä kohtaan. Se tarkastelee ummehtuneita aateliston kartanoita joiden sisälle on ihmisten silmiltä piilotettu taideaarteita, nousukasmaisen ja kattohuoneistoissaan bilettävien ihmisten porsastelua, jotain puolueuskollisuudesta tekopyhästi meuhkaavien liberaalien ja puolivillaisia statementteja laukovien performanssitaiteilijoiden harhakuvien vallassa pyörivää maailmaa.
Moniko nolasi itsensä tarjoamalla tarpeettoman ivallisesti ja holhoavasti Cormac McCarthylle vinkkejä The Counselorin käsikirjoituksen suhteen? Toisin sanoen: moniko tarjoutui jälkikäteen editoimaan Cormac McCarthyn kirjallisen tuotannon? The Counselor on nimittäin kovaksi karaistua McCarthya, varsinainen metodin esitys ja mestarikurssi keskitetystä käsikirjoittamisesta.
Mitä pitäisi ajatella, kun Darren Aronofsky (Pi, The Wrestler, The Black Swan) tekee elokuvan, jonka nimi on Noah, ja joka perustuu Vanhan testamentin apokalypsistooriin, kaikkien kuulemaan iltasatuun, jossa ihmissuku hävitetään maan päältä muutamaa autuasta lukuun ottamatta? Vielä kun sen pääosassa ovat Jennifer Connelly, Russell Crowe ja Anthony Hopkins. Vielä kun R. Crowe ei ole onnistunut urallaan ujuttautumaan kuin korkeintaan kahteen hyvään elokuvaan, eivätkä ne ole The Gladiator tai Kaunis mieli. Eikä tosin mikään muukaan niistä. Puhumattakaan Anthony Hopkinsin urasta, josta – tosin myönnettäköön – en ole nähnyt kuin noin kaksi elokuvaa. Entä sitten Emma Watson? Voimmeko antaa hänelle anteeksi sitä, että hän näytteli Harry Potter ja Azkabanin vangissa? Entä Logan Lerman? Kuka on tämä koululaispoika, ilman muuta koripallokentältä napattu, joka osaa pitää suutaan puoliksi auki päästämättä inahdustakaan. Oli miten oli, meidän on turha hirttäytyä menneisyyteen (turhaa, koska se ei poista mitään: ei edes hirttäytynyttä), ja toisaalta on palattava tähän elokuvaa, tähän hetkeen. Noin. Se kävi helposti.
Carine Roitfeldia, Pariisin Voguen entistä päätoimittajaa voi kuvailla ikiliikkujaksi. Hän on ollut kansainvälisen huippumuodin merkittävimpiä nimiä useita vuosikymmeniä ja hän on mittavan kokoisen fanilauman jumalatar. Dokumentti Mademoiselle C seuraa Roitfeldin elämää Voguesta lähdön jälkeen, kun hän päätti perustaa oman muotilehden nimeltä CR ja millaisia kommelluksia tästä seurasi.
Orjalaiva seilaa Yhdysvaltain rannikolla 1840-luvulla. Orjuuden maassa lakkauttava sisällissota on [...]
