Tuotantoyhtiö Blumhouse Productions on taas teettänyt kauhuelokuvan, tällä kertaa yhdessä taide-elokuvan suurtukija Michael Bayn kanssa. Kolminaisuuden viimeinen pala on ohjaaja/käsikirjoittaja James DeMonaco, joka on aiemmin ollut lähinnä kirjoituskoneen ääressä esimerkiksi The Negotiatiorin käsikirjoituksen teossa. Lopputuloksena syntyi The Purge, tai kuten sitä Suomessa markkinoidaan, Puhdistuksen Yö.
Niille, jotka haluavat arvostelunsa spoilerittomana: World War Z on ideaköyhä, sieluton ja hampaaton ison rahan zombileffa, johon kenenkään ei kannata tuhlata senttiäkään. Jos jatkat arvostelun lukemista tästä eteenpäin, vastuu yllätyksellisyyden turmeltumisesta siirtyy pois kriitikon harteilta. Tosin jos haluat WWZ:n äärellä yllättyä, niin toivottavasti trailerit ovat jääneet näkemättä ja aivosi ovat irrotettavaa mallia, jotta ne voi jättää 3D-lasien pantiksi teatterin aulaan.
Jostain syystä olen aina elokuvakeskustelujen yhteydessä puolustanut Renny Harlinia – ehkä siksi, että minun mielestäni perussuomalainen selkäänpuukotusmentaliteetti painaa kritiikissä enemmän kuin elokuvalliset kriteerit. Vakioargumenttini on ollut ettei Harlin ole huono ohjaaja, hänelle vain tarjotaan pääasiassa surkeita käsikirjoituksia. 5 Days of Warin kohdalla tämä puolustus ei enää pidä, sillä Georgian sotaan sijoittuva toimintaoksennus oli ilmeisesti Harjolan pojalle henkilökohtaisesti tärkeä projekti – josta syntyi aivan kertakaikkisen kamala elokuva, joka todistaa Harlinin olevan paitsi huono ohjaaja, myös mahdollisesti huono ihminen.
Spektaakkeliksi voi tätä nykyä kutsua ani harvaa kesäelokuvaa. Kaukana ovat ajat, jolloin Roland Emmerichin tehostetiimi räjäyttämässä valkoisen talon oli oikeasti tajunnanräjäyttävää. Lähimmäs tätä on viime vuosina ehkä päässyt oman massiivisuutensa alle useita kertoja tukehtunut The Dark Knight Rises, jossa oli budjettia ja lavasteita yli äyräiden, mutta tarinassa punaista lankaa sai hakea suurennuslasilla. Onneksi areenalle astelee nyt Pacific Rimin avulla Guillermo Del Toro, jonka aiemmat viihdepierut à la Hellboy ja sen jatko-osa ovat olleet genrensä parempia edustajia. Nyt mies kuitenkin räjäyttää potin nörttiviihteen saralla, sillä tässä uutukaisessa ei ole juonta nimeksikään vaan suurin osa elokuvasta pyörii jättimäisten robottien, jaegereiden, taisteluissa Tyynenmeren pohjaan ilmestyneen ulottuvuusportin kautta maapallolle päätyneiden jättihirviöiden, kaijujen, kanssa. Kaikki näiden taisteluiden välissä tuleva koostuu joko jaegereita ohjaavien pilottien valmisteluista seuraavaan otteluun tai Charlie Dayn, Ron Perlmanin ja Burn Gormanin esittämien viisaiden miesten selittelyistä liittyen joko kaiju-olentojen alkuperään tai siihen, miten ne voisi rökittää paremmin taistelussa.
Toimintaelokuva on ollut genrenä laskusuhdanteessa viime vuosina. Asian voi osittain jäljittää siihen, että moderniin toimintaelokuvaan ei tunnu nykyään kuuluvan sellainen perusasia kuin juoni. Onhan elokuvissa tarina lähes aina, mutta oli kyseessä sitten The Lone Ranger tai Star Trek Into Darkness, tarinaa käytetään tekosyynä syöttää katsojalle toinen toistaan vaikuttavimpia setpiece-hetkiä, tai kiidättää katsojalle rakkaat ja tutut hahmot sellaisesta seuraavaan. Kaavan saapuu nyt rikkomaan District 9:n ohjaaja Neill Blomkamp, jonka Elysium hioo entisestään miehen visioita dystooppisista tulevaisuuksista.
Jim McBriden ohjaama mokumentti ei ole oikeastaan muuta kuin 60-luvulla tehty lavastettu videoblogi, jonka tarkoitus on tarkkailla, miten lähellä toisiaan dokumenttielokuva ja fiktio voivat olla. Kuitenkin nykyisin sosiaalisen median, pääasiassa YouTuben ja Facebookin, yleistymisen myötä David Holzman’s Diary on jopa ajankohtaisempi kuin ilmestyessään, vaikkakin hieman eri syystä.
Voi pojat! Olen syntynyt vuonna 1990, ja kuten varmasti kaikilla muinakin vuosina syntyneille (mikäli heitä on), myös minulle on aina esittäytynyt erittäin kiinnostavana aiheena ei minua edeltäneen sukupolven lapsuusaika, vaan kirjaimellisesti muutamaa vuotta minua vanhempien ihmisten lapsuus. Millaista olisikaan ollut olla koulussa vuonna 1993? Onneksi minun ei tarvitse vaivautua miettimään asiaa, sillä kyseisen vuoden kirkkaimpiin saavutuksiin kuuluva Only the Strong vastaa jokaiseen kysymykseeni ja tekee sen käyttäen apunaan yhtä aikansa kuumimmista taistelulajivillityksistä. Eri vänkää!
Metallica. Siinä vasta yhtye, jonka elokuvallinen historia on lyhyt, mutta mielenkiintoinen. Ennen vuotta -96 heidän musiikkiaan ei suoranaisesti käytetty elokuvissa, mutta sitten Joe Berlingerin ja Bruce Sinofskyn ohjaama erinomainen dokumentti Paradise Lost: The Child Murders at Robin Hood Hills, joka seurasi kolmen näennäisesti syyttömän hevariteinin tietä teloitusta kohti rikoksista, joita he eivät suorittaneet, vakuutti yhtyeen siinä määrin, että elokuvaan saatiin ottaa teinien suuresti idolisoiman yhtyeen musiikkia. Tämän jälkeen soundtrackeilla Spawnista Zombielandiin on saatu nauttia toinen toistaan huonommin rummutetuista hevirällätyksistä. Berlinger ja Sinofsky ohjasivat myös vuonna 2004 modernin cinema verité -dokumentin merkkipaalun Metallica: Some Kind of Monsterin, jossa bändi esitettiin poikkeuksellisen rankassa ja suorastaan epäsuopeassa valossa.
