Maa: Yhdysvallat
Genre: Mokumentti
Ohjaus: Jim McBride
Käsikirjoitus: Jim McBride
Kuvaus: Michael Wadleigh
Leikkaus: Jim McBride
Näyttelijät: L.M. Kit Carson, Eileen Dietz, Lorenzo Mans, Louise Levine, Fern McBride, Michel Lévine, Robert Lesser, Jack Baran
”Elokuva on totuus 24 kertaa sekunnissa.”
Tämän yhden tunnetuimmista Jean-Luc Godardin lausahduksista heittää ilmoille David Holzman’s Diaryn päähenkilö ja kertoo, kuinka alkaa kuvata jokapäiväistä elämäänsä halvalla elokuvakameralla saadakseen paremman käsityksen oman elämänsä kulusta ja luodakseen siitä taideteoksen. Jim McBriden ohjaama mokumentti ei ole oikeastaan muuta kuin 60-luvulla tehty lavastettu videoblogi, jonka tarkoitus on tarkkailla, miten lähellä toisiaan dokumenttielokuva ja fiktio voivat olla. Kuitenkin nykyisin sosiaalisen median, pääasiassa YouTuben ja Facebookin, yleistymisen myötä David Holzman’s Diary on jopa ajankohtaisempi kuin ilmestyessään, vaikkakin hieman eri syystä.
Alkuun L.M. Kit Carsonin esittämä David Holzman kuvaa itseään paikallaan olevan kameran edessä ja kertoo, miksi rupeaa tekemään tätä sekä jotain yleistietoa itsestään – aivan kuin nykyisin lähes jokaisessa uudessa vlogissa on tapana. Jonkun aikaa hän onnistuu etenemään tällä tyylillä ongelmitta, koska itsensä esittelyssä riittää aihetta muutamaan videoon. Jossain vaiheessa tämän lisäksi pitää vain saada jotain muutakin, ja siitä alkavat ongelmat, koska tavallisen ihmisen jokapäiväinen elämä ei loppujen lopuksi ole niin erityisen mielenkiintoista.
Holzman laajentaa siis kuvailujaan esimerkiksi tyttöystäväänsä, joka ei ole tästä yhtään innoissaan. Pyynnöistä huolimatta mies ei suostu lopettamaan kuvausta, koska hän tarvitsee sisältöä päiväkirjaansa. Tämä ajaa parisuhteen tuhon partaalle eikä Holzman pysty enää edes ymmärtämään miksi. Hänellehän on jo rutiinia kuvata yksityisasioitaan ja tyttöystäväkin on malli, joka esiintyy rohkeissa kuvissa lehdissä. Mitään ongelmaa ei siis pitäisi olla. Kaduilla mies ihmettelee muiden nyrpeitä reaktioita kameran kanssa heiluvaan ja kaikkea kuvailevaan mieheen. Alkaapa Holzman kuvata myös naapureitaan ikkunasta selittäen samalla sen, mitä hän tietää heistä.
Tämän myötä hänen ystävänsä yrittävät tehdä selväksi, miten Holzmanin kuvailussa ei ole enää kyse päiväkirjamaisesta oman elämän kuvaamisesta. Joka videota varten hänen on aina mietittävä, miten hän käyttäytyy kameran edessä, mihin kamera sijoitetaan, ja miten työ lopulta leikataan. Oman elämän tarkkailu ja stressin helpotukseksi tarkoitettu kanava muuttuu pakonomaiseksi sisällöntuottamiseksi, jolloin se ei enää ole totuutta, vaan lavastettua esittämistä. Päiväkirja ei enää kuvasta elämää, vaan elämä etenee päiväkirjan ehdoilla. Miehen idea on lopulta tehdä päiväkirjastaan elokuva, ja katsojille tarvitsee antaa jotain, mitä he haluavat. Kaikkein intiimeimmät asiat Holzman itsekin jättää joka tapauksessa pois, joten kiinnostusta herättääkseen hänen on tehtävä sitä, mitä yleisö haluaa – tai oikeastaan sitä, mitä hän luulee yleisön haluavan, koska kukaan ei halua katsoa vain ihmisten tavallisia arkirutiineja. Vai voiko joku tosissaan väittää katsovansa esimerkiksi Big Brotheria siksi, että siinä tuiki tavalliset ihmiset elävät jokapäiväistä elämäänsä?
Lopulta Holzman ajautuu lähelle henkistä loppuun palamista, koska videoiden tekeminen muuttuu rutiiniksi, jota ilman ei pysty olemaan. Vaikka hän ei haluaisi kuvata mitään, on hänen yksinkertaisesti pakko. Tätä on huomattavissa myös YouTubessa, jossa esimerkiksi nimimerkki niilo22 herää aina kolme tuntia ennen lähtöään, jotta hän ehtii kuvata joka-aamuisen kahvinkeittovideonsa ja ladata sen palveluun. Käyttäjää pidempään seuranneet ovat voineet huomata, miten hän ei haluaisi herätä niin aikaisin, mutta siitä huolimatta hän tekee niin päivä toisensa jälkeen. Kuten samanlaisia videoita päivittäin tekevillä vloggareilla, ei Holzmanilla välttämättä ole mitään asiaa videoissaan. Tällaisessa tapauksessa hän höpisee sitten vaikka siitä, miten hän ei keksi, mistä puhuisi. Hän esimerkiksi puhuu sillä hetkellä polttavista puheenaiheista kertoen oman mielipiteensä niihin – ilmiö, joka on hyvin yleinen YouTube-skenessä, vaikka ihmisillä ei olisi edes mitään mielipidettä eivätkä he ottaisi mitään kantaa asiaan. Päiväkirja alkaa hallita Holzmanin elämää, ja hän joutuu esimerkiksi keksimään syitä ja selittelemään pitkään, jos sitä videota ei sattunutkaan tulemaan eilen. Kaikki pitää yrittää kuvata, mutta esimerkiksi hautajaisissa hän ei vain pysty pyörimään kameransa kanssa, mistä hänelle tulee syyllinen olo katsojiensa pettämisestä.
Mitä syvemmälle Holzman uppoaa stressiinsä, sitä vaikeammaksi myös muiden elämä muuttuu. Tyttöystävä harkitsee poliisitoimia, ja satunnaiset ohikulkijat juoksevat henkensä edestä karkuun kameran kanssa perässä vaeltavaa hyypiötä. Henkinen pahoinvointi kasvaa, ja Holzman alkaa syyttää katsojiaan, joita ei siis tässä tapauksessa vielä edes oikeasti ole. He ovat se massa, jonka mies kuvittelee vaativan häneltä jotain tiettyä. Holzman ei edes tiedä, keille hän lopulta esittää elämänsä olevan mielenkiintoista ja tapahtumarikasta, mutta he ovat joka tapauksessa hänen silmissään syyllinen hänen ahdinkoonsa.
Dokumentin ja fiktion välisen suhteen tarkkailussa David Holzman’s Diary onnistuu hyvin. Joskus näytelty fiktio voi olla aidompaa kuin dokumentti. Esimerkiksi dokumenttielokuvan isäksi kutsuttua Robert J. Flahertyä on kritisoitu siitä, että hänen elokuvissaan on paljon lavastettuja kohtauksia, kun taas joissain fiktioelokuvissa aihe ja tapahtumat saattavat juontaa juurensa tekijöiden elämien oikeisiin tapahtumiin ja näin ollen tuntua hyvinkin aidoilta. Tämän näkökulman lisäksi David Holzman’s Diary onnistuu nykyisin olemaan myös jonkinlainen ennustus siitä, millaiseksi maailma muuttuu tekniikan kehittymisen myötä, miten esillä oleminen on ihmisille entistä tärkeämpää ja miten se voi kääntyä ihmistä itseään vastaan. Elokuvaa katsoessa rupeaakin helposti miettimään, kannattaako jokainen pubissa juotu tuoppi oikeasti ladata Instagramiin, Facebookiin ja YouTubeen, vai ovatko nämä asiat tapahtuneet myös ilman todisteita siitä. Kun Holzmanin kamera varastetaan elokuvan lopussa, lopettaa hän itsensä kuvaamisen pakon edessä tokaisten: ”Toivon, että en olisi tehnyt tätä, mutta tein sen silti”. Päiväkirja loppuu, mutta elämä jatkuu.