Fallen (1998)
1990-luvun sarjamurhaajaelokuvien sekaan hautautunut yliluonnollinen trilleri tarjoilee aimo annoksen uniikkia paranoiaa.
If you didn't find what you were looking for, try a new search!
By Miikka Kaitila|2022-10-10T10:20:40+03:0024.10.2016|Kritiikit|
1990-luvun sarjamurhaajaelokuvien sekaan hautautunut yliluonnollinen trilleri tarjoilee aimo annoksen uniikkia paranoiaa.
By Tuomas Porttila|2020-05-06T15:08:08+03:0006.05.2020|Kritiikit|
Loppupeleissä Hacksaw Ridge on taattua ylisentimentaalista Gibsonia gorella kuorrutettuna. Se on ankara, tunteisiin vetoava ja otteessaan pitävä. Aivan viimeiset kuvat nostavat korniusmittaria korkeammalle, vaikka mihinkään Braveheart – taipumattoman (1995) kaltaiseen huippuun ei ylletä.
By Tuomas Porttila|2016-03-02T18:28:48+02:0024.10.2014|Kritiikit|
White Bird in a Blizzard perustuu Laura Kasischken romaaniin. Kyseessä oleva Gregg Arakin uutukainen jakaa mielipiteeni kahtia juurikin tästä syystä. Tavallaan pidän elokuvasta, toisaalta en. Ohjaajalle tyypilliset perusasiat ovat havaittavissa, mutta huomaan kuitenkin, ettei Araki ole itse ollut vastuussa täysin elokuvan tarinasta – tämä on havaittavissa dialogista ja juonenkuljetuksesta noin ylipäätään.
By Joonas Nykänen|2018-02-16T23:30:52+02:0015.02.2018|Festivaalit|
Jälleen Laajakuva kävi katsastamassa Helsingin DocPoint-festivaalin tarjonnan. Raportissamme Ronald Reagania, metsän eläimiä ja eräs japanilainen postmoderni kirjailija.
By Miikka Kaitila|2022-10-10T09:44:58+03:0022.07.2013|Kritiikit|
Tuotantoyhtiö Blumhouse Productions on taas teettänyt kauhuelokuvan, tällä kertaa yhdessä taide-elokuvan suurtukija Michael Bayn kanssa. Kolminaisuuden viimeinen pala on ohjaaja/käsikirjoittaja James DeMonaco, joka on aiemmin ollut lähinnä kirjoituskoneen ääressä esimerkiksi The Negotiatiorin käsikirjoituksen teossa. Lopputuloksena syntyi The Purge, tai kuten sitä Suomessa markkinoidaan, Puhdistuksen Yö.
By Valtteri Mörttinen|2016-03-09T15:30:15+02:0011.03.2016|Kritiikit|
Justin Kurzelin filmatisointi kaikkien aikojen merkittävimmästä yksittäisestä näytelmästä on uhkarohkeudestaan huolimatta palkitseva teos.
By Jens Hattuniemi|2016-03-02T13:54:57+02:0012.03.2013|Kritiikit|
Syvän kurkun jälki-imussa kuvattu The Devil in Miss Jones on ajalta jolloin pornoelokuvilla oli jokin muukin funktio kuin näyttää kaksi tuntia erilaisia penetraatioita 120 kilometrin tuntivauhdilla. Ne edustivat uutta, vapautunutta sukupolvea, jonka seksuaalinen käyttäytyminen oli riisuttu turhan tarkasta häveliäisyydestä ja etiketistä. Totta kai todellisuus ei vastannut iloisen ja vapaan seksin ideaa, sillä porno oli Yhdysvalloissa laitonta ja sen pääasiallisena rahoittajana toimi järjestäytynyt rikollisuus. Lisäksi, pornolla on ollut tapana kerätä ympärilleen päihteisiin taipuvaisia ja rikkinäisiä ihmisriekaleita, sekä nilkkejä, jotka osaavat ottaa hyödyn irti näistä onnettomista yksilöistä.
By Miikka Kaitila|2022-10-10T09:41:37+03:0025.04.2013|Kritiikit|
Allen Hughes aloitti uransa veljensä Albert Hughesin kanssa ohjatulla Menace II Societylla. Tästä aikanaan inhorealistisesta katukuvauksesta mies on nyt siirtynyt Hollywoodin hellään huomaan, ja Broken City on hänen ensimmäinen kokopitkä teatterilevitykseen päätyvä soolo-ohjauksensa. Outoa kyllä, se on kokonaisuutena huomattavasti eheämpi kuin hänen veljensä kanssa aiemmin Hollywoodissa tehtaillut From Hell sekä The Book of Eli.
By Petri Penttinen|2016-08-26T00:29:40+03:0026.08.2016|Kritiikit|
Vaikka elokuvan, kuten myös Branaghin, juuret ovat teatterissa, on lopputulos nautittavan elokuvallinen eikä sitä vaivaa kerronnan jähmeys, kuten monia muita bardin näytelmien filmatisointeja.
By Kim Sainio|2016-03-02T13:23:34+02:0020.02.2013|Kritiikit|
Yukio Mishima (1925-1970) on vaikea, häilyvä ja monimutkainen hahmo selittää. Mishimaan liittyvät faktat tuntuvat jokainen itsessään ristiriitaisilta ja istuvat hämmentävällä tavalla henkilöön itseensä. Jokainen persoonallinen piirre tuntuu vain itsenäiseltä kuorelta, joka peittää seuraavaa. Kuorien yhteyden pystyy hahmottelemaan ja näkemään, mutta itsessään henkilön saattaa vain aistia kaiken alla. Laveasti kuvaillen häntä voisi kutsua sinänsä modernistisen tyypilliseksi ja värikkääksi kirjailijahahmoksi, jonka julkisen shokeeraavaan ja provosoivaan puoleen samalla sekoittui yksityisen ja syvällisen hahmon ristiriitainen, pohjalla pulppuillut persoona, joka samalla sekä selitti julkisuudessa esiintynyttä henkilöä että monimutkaisti tätä huomattavasti. Tässä yhteydessä tätä tarkempi kuvaus tuntuu vaaralliselta ja kaikessa tulkinnallisuudessaan epäreilulta. Elokuva Mishima: A Life in Four Chapters muotoilee täydellisen kuvan kyseisestä henkilöstä.