Maa: Yhdysvallat
Genre: Trilleri, neo-noir
Ohjaus: Allen Hughes
Käsikirjoitus: Brian Tucker
Kuvaus: Ben Seresin
Leikkaus: Cindy Mollo
Sävellys: Atticus Ross, Leopold Ross, Claudia Sarne
Näyttelijät: Mark Wahlberg, Russell Crowe, Catherine Zeta-Jones, Jeffrey Wright, Barry Pepper
Allen Hughes aloitti uransa veljensä Albert Hughesin kanssa ohjatulla Menace II Societylla. Tästä aikanaan inhorealistisesta katukuvauksesta mies on nyt siirtynyt Hollywoodin hellään huomaan, ja Broken City on hänen ensimmäinen kokopitkä teatterilevitykseen päätyvä soolo-ohjauksensa. Outoa kyllä, se on kokonaisuutena huomattavasti eheämpi kuin hänen veljensä kanssa aiemmin Hollywoodissa tehtaillut From Hell sekä The Book of Eli.
90-luvun rap-ihme Mark Wahlberg esittää Broken Cityssa poliisia, joka joutuu syytteeseen elokuvan alussa ammuttuaan teini-ikäisen pahantekijän kylmäverisesti New Yorkin slummialueella. Kiero pormestari, jota tulkitsee duunarimainettaan elokuvassa vahvistava Russell Crowe, päästää miehen kuitenkin vapaaksi vetelemällä naruista sillä ehdolla, että hän jää palveluksen velkaa. Useita vuosia myöhemmin Funky Bunchin entinen päämies johtaakin vain yksityisetsivätoimistoa, ja hänen työnsä koostuu lähinnä parisuhteiden pettävien osapuolien kiinni saamisesta itse teosta. Crowe soittaa ja pyytää palveluksensa, aikeenaan saada kuvia pettävästä vaimostaan vieraan miehen kanssa. Homma ei olekaan niin yksinkertainen, ja salaliittovyyhti voi alkaa avautumaan.
Varsin kliseisistä lähtökohdista tunnutaan oikeasti puristettavan kaikki mehut irti ensimmäisen tunnin aikana. Vanilla Icen tummempitukkainen versio onkin oiva neo-noir-etsivä, jonka mahdollisesti tarkoitukseton jäätävä katse tuo parhaimmillaan mieleen Clint Eastwoodin. Pahimmillaan se on omiaan herättämään kysymyksiä siitä, kuka miehen naamalle oikein virtsaa. Hughesin, kuvaaja Ben Seresinin sekä säveltäjätrio Claudia Sarnen, Atticus Rossin ja Leopold Rossin luomat kaupunkikuvamontaasit kilpailevat audiovisuaalisessa tunnelmoinnissa ja näyttävyydessä Michael Mannin parhaiden hetkien kanssa, mutta niitä näkyy loppua kohden kenties yksi tai kaksi liikaa, joka syö sliipatun lookin tehoa. Visuaalinen ilme on kuitenkin alusta loppuun kiitettävän särmikäs, vaikka tehoa ei riitä viime minuuteille asti.
Loppua kohden laatu tippuu muutenkin. Ensimmäisen tunnin neo-noir vaihtuu äkkiä ysäriltä tutuksi salaliittotrilleriksi, jossa suurella leikkikyrvällä elokuvatähdeksi ponnahtanut etsivämme selvittelee kiinteistöjuonittelua. Nehän niitä kaikista jännittävimpiä tapauksia ovat, kuten esimerkiksi Bryan Singerin moderni mestariteos Superman Returns todistaa. Tai sitten ei. Crowen pormestarin paljastuminen korruptoituneeksi kusipääksi ei olisi yllätys missään tapauksessa kiitos elokuvan kliseisen rakenteen, mutta suurempi ongelma on Crowen tapa vetää homma ihan käsittämättömän läskiksi heti ensimmäisessä kohtauksessaan. Mies tuo suurimman osan ajasta mieleen Simpsoneiden Teksasin öljypohattahahmon ja There Will Be Bloodin Daniel Plainview’n surrealistisen risteytyksen, jolle on parturoitu kolmen pennin Donald Trump -fleda. Mies on niin lipevä, että Räp Paynen ja ilkimyksen kätellessä sitä luulisi käden ajautuvan useamman tonnin liukuvoimalla tiiliseinään. Tästä olemuksesta voisi kenties repiä jotain omaa hupia irti, mutta Crowe jatkaa silti elokuvamaailman talkkarina toimimista tekemällä työnsä vain niin pitkälle kuin elokuva sitä vaatii, eikä siis ota missään vaiheessa paukkurautoja esille ja hypi paikoillaan toistaen sketsihahmoille ominaisia fraaseja.
Tällainen kohtalon kierre ei muutenkaan sopisi Broken Cityyn, sillä vaikka sen tarinassa ei ole liiemmin kehumista, dialogi on kauttaaltaan mainiota. 90-luvun takaperin käännettyjen lippisten kuningas taitaa noin sadassa muussakin elokuvassa jauhamansa Brooklyn-aksentin jo jonkinlaisella karismalla, ja välillä teoksen noir-vaikutteet oikeasti nostavat päätään pienillä vitseillä, jotka on upotettu muuhun dialogiin niin oivasti että muuten kuivista paskanjauhantakohtauksista tulee oikeasti viihdyttäviä. Näin absolutistina minua myös nauratti suuresti elokuvan jatkuva alkoholin yhdistäminen joko pahuuteen tai puhtaaseen rappeumaan. Heikoimmalla hetkellään Kuwaitin kuningas eli Ice Cuben paras kamu lankeaa juopottelemaan nähtyään tyttöystävänsä panemassa indie-ohjaajaa herran esikoispitkässä. Valitettavasti Vincent Gallolle vittuilu jätetään tähän, mutta Marky-Markin kännisekoilut käynnistyvät periaatteessa heti kun mies saa käsiinsä ensimmäisen viskishottinsa. Myös Crowen pahishahmo juo useita alkoholijuomia koko elokuvan ajan, kun taas hyvyyden symboliksi nostettava poliisikomentaja korkeintaan tarjoaa oikeassa elämässä liian usein yläosattomana poseevaaralle sankarillemme juomia.
On kuitenkin tavallaan sääli nähdä Hughesin kaltainen ohjaaja tekemässä juoneltaan näin yksinkertaista ja tylsää elokuvaa. Pahat poliitikot ovat pahoja, mutta Broken City ei tarjoa erityisemmin mitään todellisuuden tarttumapintaa asiaa, jääden puhtaasti viihteen tasolle. Mieheltä, joka veljensä kanssa ohjasi yhden 90-luvun väkevimmistä ja tärkeimmistä nuorisokuvauksista, tämä on melkoinen pettymys. Se, että hän vielä valitsi elokuvan pääosaan yhden 90-luvun surkuhupaisimmista räppäreistä tekee pettymyksestä entistä suuremman.