1990-luvun trillerimaiseman valtasivat Uhrilampaiden jälkeen sarjamurhaajajahdit. Marky Markin ja Kiefer Sutherlandin kaltaisten näyttelijöiden pöytään tuomien, vahvasti Anthony Hopkinsia matkineiden roolisuoritusten sumaan liittyi kymmenien muiden tavoin vuonna 1998 Elias Koteas Gregory Hoblitin Fallenin kautta. Elokuvan psykopaatit ovat kuitenkin enemmän aikansa luomuksia kuin Hopkinsin kirjamateriaalista derivativoitu murhaaja, MTV-sukupolvelle luotuja tappajia. He ovat äänekkäitä ja vastenmielisiä, raivohulluja.
Toinen merkittävä vaikuttaja tämän sosiopaattitrendin syntymisessä oli David Fincherin Se7en. Fincher synnytti elokuvaleikkauksen ja -lavastuksen saralla useat 90-luvun kauhu- ja jännityselokuvia siitä lähtien piinanneet trendit. Kuvan-parin välähdykset varsinaisten otosten välissä ovat Se7enissä häiritseviä, koska niitä käytetään maltilla. Valitettavasti elokuva ilmestyi ylilyönnin vuosikymmenellä, joten sen jäljittelijöissä itsehillintää ei harjoiteta.
Fallen on näiden kahden tiennäyttäjän välimaastossa, kiitos sen kahden merkittävimmän taustahahmon.
Elokuvan merkittävin voimavara, Nicholas Kazanin käsikirjoitus, on kuin 70-luvun Brian De Palmaa yhdistettynä 90-luvun sarjamurhajahtiin. Etsivä John Hobbes (Denzel Washington) yrittää selvittää vastikään teloitetun Koteaksen työtä vastaavia sarjamurhia. Murhat muodostavat vanan ihmisestä toiseen. B tappaa A:n, C tappaa B:n, D tappaa C:n ja niin edespäin. Todistusaineisto osoittaa jatkuvasti enemmän Washingtoniin jonkinlaisena tapahtumien takapiruna. Todellisuudessa Koteaksen sisältä pakeni teloituksen yhteydessä murhanhimoinen demoni, joka nyt siirtyy henkilöstä toiseen, lopullisena päämääränään tuhota Hobbesin elämä ja järki, lopulta vallaten hänenkin kehonsa. Hyvän miehen täydellinen turmelus edesauttaa jonkin muinaisen, suuren taiston etenemistä.
Ohjaaja Hoblit on kuitenkin Fincherin perillinen, ei De Palman. Hänen jälkensä on onneksi aikakauden Fincher-kopioista hillityimpiä, ja Fallenin tekovuosi näkyy murhaajaa esittävien ihmisten näyttelyn ohella erittäin vahvasti seuratessamme murhaaja-demonin silmien läpi tapahtumia. Ektachrome-filmille kuvatut, kahdenkymmenenneljän sijaan kuuden ruudun sekuntivauhdilla etenevät ja tarkoituksella vääristetyt POV-otokset säestetään didgeridoolla, joka on tunnetusti maailman pelottavin soitin. Kohtaukset näyttävät yhtä halvoilta kuin elokuvaan koeyleisöjen negatiivisten reaktioiden jälkeen lisätyt säikäyttelyt.
Kazanin käsikirjoituksessa niitä ei erityisemmin ollut. Siinä ei muutenkaan ole turhaa täytettä. Rakenne on kuin parhaista film noireista, joskin Raymond Chandlerin kaltaisten kirjoittajien tekstiin verrattuna itse juoni on yksinkertaistetumpi. Hobbesin sekä John Goodmanin ja James Gandolfinin esittämien poliisikollegoiden välinen sanailu on kuitenkin oikeasti viihdyttävää ja täydellisesti ajoitettua, jolloin pinnallinen paskanjauhantakin muuttuu orgaaniseksi osaksi nopeasti kohtauksesta toiseen liikkuvaa tarinaa.
Hahmosta toiseen kosketuksen kautta halutessaan pomppivasta murhaajahengestä otetaan kaikki irti. Eräässä takaa-ajossa hän siirtyy vilkkaalla kadulla hahmosta toiseen yrittäen epätoivoisesti tavoittaa pakenevan uhrin. Jokainen viaton ihminen voi toimia pahuuden astalona sekunnin murto-osan johdosta. Toisessa takaa-ajossa Denzelin pitää saada demonin valtaama pikkulapsi kiinni. Tappaminen ei olisi oikeutettua, koska henki vain leijailisi johonkuhun toiseen. Konsepti mahdollistaa Hobbesin kaltaisen superetsivän asettamisen tilanteeseen, jossa murhaajan löytämisen aiheuttama suora konflikti ei ole ratkaisu mihinkään. Asetelma kääntyy täten päälaelleen. Metsästäjä pakenee ja joutuu selviytyjän asemaan.
Tästä eteenpäin, viimeisen tunnin ajan, Fallen tuntuu enemmän It Followsilta kuin Se7eniltä. Eräs merkittävä ero kuitenkin löytyy: David Robert Mitchellin elokuva uhrejaan kohti hitaasti kävelevästä, muille näkymättömästä, minkä tahansa muodon omaksuvasta hirviöstä leikittelee ajatuksella, jossa kuka vain vastaantulija kadulla voisi olla murhaaja. Fallenissa samaa ajatusta käännetään hieman; kaikki muutkin pystyvät näkemään demonin valtaavan ihmisen. He eivät vain tiedä sitä, minkä me katsojina ja Denzel sankarina tiedämme. Hobbesin työpaikalla ja kotona tapahtuvat kohtaukset, joissa demoni valtaa tilassa olijoita toimittaakseen Hobbesille uhkauksia, tuntuvat enemmän henkiseltä ahdistelulta kuin fyysiseltä uhalta. Etsivä on ongelmansa kanssa yksin ja hänen elämänsä turvalliset peruskivet häpäistään.
On hämmästyttävää, että Hoblit ja Kazan ponnistavat tästä lähtökohtaisesti kikkailuun pohjautuvasta tarinasta näinkin tehokkaan ja jännittävän kauhuelokuvan. Newton Thomas Sigelin kuvaamat yökohtauksetkaan eivät leiki varjolla vaan pelkällä valolla. Kirkas valaistus antaa paranoian ottaa vallan, koska elokuva ei anna visuaalisestikaan turvapaikkaa päivänvalossa. Kazanin rooli elokuvan tuottajana on mahdollisesti osaltaan edesauttanut sitä, että hänen käsikirjoituksestaan ei syntynyt ajankohdalle sopivaa, välähdysleikkauksilla ja turhalla gorella täytettyä pelleilyä. Vähemmän yllättäen elokuvan verrattainen visuaalinen rauhallisuus ei kuitenkaan auttanut sitä yleisömenestykseen, vaan Fallen floppasi rajusti. Parituntinen jännäri vailla verta ja suolenpätkiä olisi ollut kotonaan 1970-luvulla De Palman tai John Carpenterin käsissä – 90-luvun lopulla kauhu myi parhaiten jos se alkoi kohtauksella jossa mielisairaat murhaavat hoitajansa lyijykynänipulla.