The Founder (2016)

2017-10-13T17:39:12+03:00By |

Jonkinlaista uutta mahdollisuutta elävä Michael Keaton esittää mallikelpoisesti Krocia, vaikkei hän pääsekään irrottelemaan tarvittavan paljon. Alkupuolen maaniset myyntipuheet ja jopa hiukan naiivi elämänkatsomus katoavat loppua kohden, kun Krocista kasvaa kylmä ja laskelmoiva bisnesmies. Siinä mielessä Keaton varastaa show’n, että hän on ainoa näyttelijä, joka elokuvasta lopulta jää mieleen.

Oldboy (2013)

2022-10-10T09:54:25+03:00By |

Chan-wook Parkin vuoden 2003 Oldboy oli monelle nuorelle, hieman elokuvista kiinnostuneille aikoinaan se sykäys, joka lähetti heidät uusille poluille laajentamaan näkemyksiään elokuvista. Tiedän tämän, koska luen ehkä itseni yhdeksi heistä. Sen vimmainen audiovisuaalisuus, karu väkivalta ja elämää suuremmat ihmissuhdekuviot lupasivat paljon elokuvan mahdollisuuksia niihin paremmin tutustumattomille. Useille ikäpolville löytyvät omat vastaavat elokuvansa, aina Citizen Kanesta Matrixiin ja sieltä, luoja paratkoon, Avatariin. Näin kymmenen vuotta myöhemmin katsottuna Oldboy ei anna ainakaan minulle paljoa, mielessäni lähinnä pyörisi päätoimittaja Lambergin suullaan tekemät pieruäänet ja toimittaja Majuri huutamassa: “Keskinkertaista korealaista!” Tähän tosin liittyy osin se, että olen yksinkertaisesti kuluttanut kyseisen elokuvan loppuun.

Return to Nuke ’Em High Volume 1 (2013)

2016-03-02T17:34:49+02:00By |

Troma on edelleen kuumaa kamaa, ehkä jopa kuumempaa kuin koskaan. Vankalla fanikunnalla porskuttava lafka on nostanut roskan laaturimaa kerta toisensa perään. Yhtiön keulakuvan Lloyd Kaufmanin vierailu Night Visions -festivaalilla varmasti nostatti heidän tunnettuuttaan myös Suomessa. Showmiehenä tunnettu Kaufman tekee paluun juurilleen, sillä Return to Nuke ’Em High Volume 1 on taattua 80-lukulaista saastaa.

Trilogy of Terror (1975)

2022-10-10T09:56:14+03:00By |

Kauhuelokuva on mahdollisesti genreistä sopivin antologiaelokuvaksi. Kauhu on useimmiten nopeasti kulutettavaa viihdykettä, joka pitää katsojansa jännittyneenä kestonsa ajan, mutta harvemmin jättää mietittävää. Komedian kanssa sitä voisi melkein kuvailla elokuvien vastineeksi pikaruoalle. Poikkeuksia löytyy molemmista lajityypeistä, mutta harvemmin niiden pohjalle tehdyistä antologiaelokuvista. Antologia on muotona sellainen, että viimeistä tarinaa lukuun ottamatta katsoja ei varsinaisesti saa aikaa sulatella mitään näkemäänsä kunnolla. Tappajakissasta siirrytään suoraan tappajamuumioon, kuin ranskalaisesta seuraavaan ikään. Siksi raskaampi materiaali jätetään usein pelkkien lyhytelokuvien tai kokopitkien filmien muotoon.

The Wolf of Wall Street (2013)

2016-03-02T18:46:30+02:00By |

Seniori Martin Scorsese oli itselleni, kuten luulen sen olleen monelle toisellekin 90-luvulla syntyneelle nykyiselle filmivillelle, erityisen tärkeä henkilö elokuvaharrastuksen alussa Aki Kaurismäen, Sergio Leonen ja Quentin Tarantinon ohella. Näistä vain kaksi ovat pysyneet elossa.

Totally F***ed Up (1993)

2016-03-02T14:11:38+02:00By |

Totally F***ed Up on Gregg Arakin ensimmäinen osa teiniapokalypsitrilogiasta. Sen kaksi muuta osaa ovat The Doom Generation ja Nowhere, jotka ovat huomattavasti tunnetumpia teoksia ohjaajansa filmografiassa. On silti hyvä tarkistaa, että mistä tässä ensimmäisessä osassa on kyse, jotta saa paremman kokonaiskuvan ohjaajan trilogiavisiosta. Alkukin sen sanoo; ”Another Homo Movie by Gregg Araki”. Eli taas mennään. Totally F***ed Up on joka tapauksessa Arakin viimeinen täysin homosuhteisiin keskittyvä elokuva. Se esittelee dokumenttimaisesti katsojalle joukon nuoria, joilla kaikilla on ongelmia. He kertovat asioita elämästään suoraan kameralle, kuin olisivat koe-esiintymisessä. Vanhemmat ovat heittäneet heidät pihalle, rahaa ei ole ylläpitämään normaalia elintasoa ja poikaystävät pettävät heitä.

Go to Top