Eräänlaista mainetta ja kulttisuosiotakin saavuttanut ohjaaja Mike Mendez muistetaan muiden muassa jättiläisötökkäelokuvistaan Big Ass Spider! (2013) ja Lavalantula (2015). Mendezin viimeisin ohjaustyö, Don’t Kill It, pärskyy kohti 80-luvun demonikauhua ja hakee esikuvansa kyseisen aikakauden nimekkäiden teosten kaanonista. Tienviittoina ovat toiminut erityisesti Evil Dead – Kauhun riivaamat (1981) ja sen ensimmäinen jatko-osa. Lamberto Bavan verisiä Italian serkkuja, Demonseja, unohtamatta.
Pitkään tuotannollisten haasteiden ja näyttelijävalintojen kanssa paininut Mendezin demoninen lapsukainen on alle miljoonan dollarin budjetilla tuotettu, ja osittain joukkorahoituksella pelastettu teos. Kokonaisuus ei juurikaan jätä tuotantoarvoissa parantamisen varaa, kun ottaa huomioon nämä vaikeat lähtökohdat. Alkuperäisten suunnitelmien mukaan kuvaukset oli tarkoitus toteuttaa Alaskan perämailla, mutta tuotanto siirrettiin näistä budjettisyistä johtuen Mississippiin. Joten metsään mennään. Kuitenkin vain kirjaimellisesti. On nimittäin piristävää, ettei halpatuotantoa ole kuvattu jossain Itäblokin maassa, kuten Bulgariassa tai Romaniassa.
Juoni käynnistyykin vauhdikkaasti, kun jossain tuolla kaukana Amerikan Yhdysvaltojen peräkorvessa, syvällä etelässä, ilkikurinen demoni vapautuu kultaisesta purkistaan. Kyseinen demoni valtaa isäntänsä ruumiin ja tekee hänestä raivotautisen tappokoneen, joka surutta splattaa kaiken eteen tulevan veriseksi mössöksi. Jos hengen valtamaan ruumiin onnistuu listimään, siirtyy se listijänsä ruumiiseen. Herkullinen noidankehä on valmis.
Paikalle sattumalta eksyy maskuliinisen mallin kingi, Dolph Lundgren, joka esittää vaivoin etelävaltioiden aksentilla puhuvaa Jebediah Woodley –nimistä demoninmetsästäjää. Hänellä on tietoa, kuinka kiusanhenki saadaan takaisin purkkiin. Tästä alkaa täysimittaisempi juonenkuljetus, joka paljastaa lopulta Woodleyn olevan syntipukki demonin vapautumiseen. Hahmoa syvennetään kertomalla, että paholainen on peräisin hänen isänsä purnukasta, jota hän oli piilottamassa paikallisen kylän suoalueelle. Kyseessä on käsikirjoituksellinen ratkaisu joka nivoo hiukan ontuen kokonaisuuden kasaan, mutta se toimii tarpeeksi hyvänä syynä päästä verikekkerit valoilleen.
Jotenkin tällainen ratkaisu korostaa elokuvan hölmöyttä, antaen sille samalla enemmän kökköä tartuntamateriaalia. Päätös tehdä Lundgrenista yhtä aikaa sankari että syyllinen kaikkeen pahaan on herisyttävän hölmö idea. Sen sijaan pelkästään huonona ideana voinee pitää tarvetta lisätä iänikuinen hyvän ja pahan välinen taistelu kokonaisuuteen tuomalla mukaan enkeleitä demonien vastarinnaksi.
Kompurointia käsikirjoituksen hölmöjen hetkien kanssa paikkaa todellisena kuriositeettina mukana häärivä Lundgren. Päärooliin yhdeksän kuukauden varoitusajalla houkuteltu Ruotsin lahja elokuvataiteelle pääsee pitkästä aikaa irrottelemaan. Kyseessä on myös tietojeni perusteella näyttelijän ensiesiintyminen kauhugenren saralla. Möykkyatleettien kultakauden dominoinnin aikaan toimintapläjäyksiä tähdittänyt kemianmaisteri todistaakin olevansa monipuolisempi kuin useat virkaveljensä, vaikka roolisuoritus vedetään vasemmalla kädellä.
Instagramissa maalarin taitojaankin esitellyt kolossi ei nimittäin unohda alfaurosmaista olemustaan. Vitsiä korostetaan alati hänen tarpeellaan machoilla tilanteissa, joissa hän antaa enemmän itsestään kusipäisen kuvan. Hän ei esimerkiksi ole valmis maksamaan lounasta, vaan tuijottaa tyhjänä kohti joulukuusta, kunnes nainen lopulta tajuaa maksaa laskun. Toisessa kohdassa hän ei ole halukas maksamaan prostituoidulle yöllisistä nautinnoista, sillä pitää omia taitojaan parempina. Huumori elokuvassa on muutenkin kuivempaa kamaa kuin ruotsinkansalaisen yskä pandemian aikana, mutta tietyssä mielentilassa sille on paikkansa.
Huumorin toimiessa vaihtelevasti kuin epidemiatilastot, ei näyttelemisestä voi sanoa samaa. Näytteleminen on elokuvan suurin kompastelua, sillä jostain B-mapista vedetty näyttelijäkatras on ehtaa itseään. Ainoastaan Lundgrenia voi kehua, kuten todettua.
Käsikirjoituksen kekseliäs idea kuitenkin paikkaa heikkoa näyttelemistä. Loputtomana runsaudensarvena toimiva tappaminen ja kiusankappaleen siirtyminen uuteen kehoon tarjoaa hyvän verimessun. Onneksi kokonaisuus onnistuukin rakentumaan vaihtelevien ideoidensa ja kehnon näyttelyn ohelle tällaiseksi gorella kuorrutetuksi nopeatempoiseksi kauhuviihteeksi. Lisäksi Don’t Kill It kestää alle puolitoista tuntia, mikä tekee sen katselemisesta vaivatonta. Etenkin loppu on varsin yllätyksellinen, joka jättää hyvän fiiliksen sekä toiveen potentiaalisten jatko-osien mahdollisuudesta. Tätä Mendez ei ole poissulkenut. Ainakin kyseessä on Dolppan katalogin yksi virkistävimpiä pätkiä, jota voi suositella muillekin kuin paatuneille kemistin faneille.
Teksti on kirjoitettu VLMedian toimittaman arviokappaleen pohjalta.