The Master (2012)

2016-03-02T13:21:46+02:00By |

Onko ihminen taantunut eläin vai korkeampi henki matkalla eläimen ruumiissa kohti ylevämpää tarkoitusta? Kummassa muodossaan ihminen toteuttaa itseään paremmin? Toki jo kysymyksenasettelu jälkimmäisessä kysymyksessä itsessään on väärä, mutta paremman elämän tavoittelu tuntuu olevan jatkuva tauti. Kaikki haluavat elää paremmin, olla onnellisia, löytää oman taivaansa. Sitä varten on self-help-oppaita, jotka raiskaavat psykologiaa miten tahtovat; uskontoja yhdistellään new age -mallilla toisiinsa surutta tyydyttämään niitä sisäisiä tarpeita jotka kokee parhaiten omikseen; monet selaavat tuntitolkulla filosofisia ympäripyöreyksiä jaettavaksi Facebookiin miettimättä koskaan millainen ajatuksen rakenne yksittäisen lauseen takana on.

Dark Skies (2013)

2022-10-10T09:43:13+03:00By |

Varmasti suurin haaste jokaiselle kauhuelokuvan katsomista harkitsevalle on aina oma kykenevyys hyväksyä ruudulle vyöryvät tapahtumat jonkinlaisena loogisena jatkumona. Kauhu yrittää usein tavoittaa katsojiaan arkisilla ja samastuttavilla hahmoilla, joiden hyvin todellisuutta vastaava arki muuttuu joko veriseksi selviytymiskamppailuksi tai demonien pakoiluksi. Tällaista ei tietenkään tapahdu todellisuudessa ainakaan hirveän suurella todennäköisyydellä, jolloin peliin tuleekin katsojan kyky lykätä omaa epäuskoaan - Suspension of disbelief, kuten jenkit sanoisivat. Tämä on tarpeellista myös siksi, että suurin osa kauhuelokuvista (usein ne huonommat) rakentuvat sen ympärille, että hahmot menevät tapahtumien luokse. Oli se sitten kaapin pohjalla lymyilevä hirviö tai kellarista kurkistava haamu, hahmoilla on tapana lähestyä näitä tilanteita aina varmasti mutta äärimmäisen hitaasti. Kukaan täysijärkinen ei tekisi tätä, mutta jos haluaa nauttia edes joistain haamukauhuelokuvista, taito asian hyväksymiseen on tarpeellinen. Olen mielestäni erittäin harjaantunut tämän taidon saralla, ja pystyn usein hyväksymään mitä hölmöimmät juonenkäänteet ja ennen kaikkea yllämainitut tutkimusretket sopimattomiin paikkoihin ilomielin, odottaen innolla niiden lopussa olevaa säikäytystä. Joskus kuitenkin eteeni tulee elokuva, jolloin tämä on yksinkertaisesti mahdotonta. Dark Skies on juuri sellainen elokuva.

Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (1995)

2016-03-02T14:04:05+02:00By |

Suomalaisen elokuvan suurimpiin vastarannan kiiskeihin kuuluvan Jari Halosen toinen ohjaus, Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma yhdistää onnistuneesti lähitulevaisuuteen sijoittuvan dystopiapainajaisen ja miehen henkilökohtaiseen kunniaan ja itsetunnon arvoon sitoutuvan machopalleilun sekä kuorruttaa tämän smogin tunkkaisen jöötin joukoturkkalaisella, kuolaa tiputtavalla itseilmaisulla. Lipton Cockton, entinen Launo Käkkyrä (Jorma Tommila) on murhien sarjaa tutkiva etsivä tulevaisuuden yhdistyneen Euroopan pääkaupungissa, Vladivostokissa. Uusimman murhan tapahtumapaikalla odottaa Brand Marlon (Jari Halonen), liittovaltion poliisipäällikkö, joka vapauttaa Cocktonin esimiehen vastuistaan ja asettaa Cocktonin tutkimusten johtoon. Hänen on raportoitava tutkimusten uusista tuloksista Marlonille tunnin välein.

Lisbon Story (1994)

2016-03-02T17:25:24+02:00By |

Kun ottaa huomioon, että elokuvan päähenkilön, Euroopan halki matkaa taittavan äänittäjä Philip Winterin (Rüdgier Vogler) alluranpunainen Toyota Corolla pirstaloituu juuri Portugalin rajalla, voi sanoa, että kaikki ei ala hyvin. Sitä paitsi hänen vasen jalkansa on murtunut. Syyksi hän myöhemmin ilmoittaa, että on noussut väärällä jalalla sängystä, ja se osuu hyvin yhteen kaiken muun kanssa. Kaiken lisäksi hän on mämmikoura ja epäonnenvaris: rengas on osunut tiellä lojuvaan naulaan ja puhjennut, mutta vielä enemmän: Winter on siirtäessään renkaita tönäissyt vahingossa kaiteen päälle jättämäänsä ainoaa vararengastaan; se on vierinyt mereen.

Go to Top