Rakkautta & Anarkiaa järjestettiin 34. kerran Helsingissä syyskuun lopulla viime hetken koronajärjestelyjännityksestä huolimatta. Laajakuva tarjoilee lukijoilleen tuttuun tapaan kattavan festivaaliraportin ennakon ja kolmen osan muodossa. Tässä toisessa osassa tutkimme uusia ja uniikkeja tapoja tehdä elokuvaa. Raportin tekstit ovat kirjoittaneet Joakim Heinonen (JH) ja Miikka Mononen (MM).

Muut raportin osat löydät tämän linkin takaa.

Cryptozoo (2021)

Villi planeetta ja kryptidien eläintarha kohtaavat. Myyttisiä olentoja tutkivan Lauren Greyn mielestä paras tapa suojella kryptidejä on kaapata ne yhteiseen turvapaikkaan, jossa eläimet saisivat olla rauhassa. Rauhaa ei kai estäisi se, että turvapaikaksi kuvailtu alue on käytännössä kaupallistettu huvipuisto, johon pääsee pällistelemään ihmeellisiä sirkustemppuja. Jurassic Park taitaa olla parempi ratkaisu, kun vaihtoehtona on päätyä osaksi armeijan hullua sotakoneistoa. Noh, miten sen nyt ottaa.

Dash Shawin ja Jane Samborskin Cryptozoo kävelee hämmentävän pitkän matkan päätyäkseen tuttuihin lopputuloksiin. Psykedeelistä, värikästä ja lennokasta kuvastoa tarjoavat tekijät ovat selkeimmän valtavirran ulkopuoliset klassikkonsa katsoneet Ralph Bakshista René Lalouxiin. Visuaalinen puoli on hienosti toteutettua silmäkarkkia, ja alun totuttelun jälkeen animaatioon ja hahmojen nykiviin liikkeisiin tottuu. Tarinan pääpiirteiltä Cryptozoo on sinänsä kelvollisen yksinkertainen paketti, jossa hahmot jahtaavat mystistä, unia syövää Bakua. Riittävä tekosyy vaihtuville maisemille antaa mahdollisuuden viihdyttävälle fantasiakokemukselle. Teoksen sisäiset konfliktit ja hahmojen turha, toisaalta vain näennäinen monimutkaistaminen vievät kuitenkin tilaa onnistuneelta viihteeltä. Elokuva ei tahdo olla tasaisen jännittävä ja hauska Spielberg-seikkailu, vaikka tosiasiassa se toimisi paremmin sellaisena. Teemojen heppoinen käsittely ei onnistu oikeuttamaan epämukavampia hetkiä, ja upeista näytöksistä huolimatta hampaankoloon jää ikävää töhnää.

Normaalin asetelman ja toteamukset voi hyväksyä. Eläintarhat eivät aina ole parhaimpia paikkoja, ihminen osaa riistää luontoa omiin tarkoituksiinsa, ja hyvä tarkoitus ei takaa oikeaa lopputulosta. Päähenkilön valkoisen pelastajan kompleksi on tällainen kiva lisä, jos sitä ei pohdi liiaksi. Kaikki toimii ihan kelvollisesti perustasolla. Mutta siinä vaiheessa, kun materiaalia tulisi tulkita allegoriana muukalaisvihasta, kolonialismista, vähemmistöjen kohtelusta… elokuvalta loppuu polttoaine hyvin nopeasti. Vilkkuvia valoja ja mehevää taidetta riittää, mutta Cryptozoolla ei riitä laisinkaan rahkeet minkäänlaiseen Eläinten vallankumoukseen. Se mitä katsoja näkee ei tue tekijöiden painavia ajatuksia, joten kuplat leijuvat hetken ilmassa ja sitten puhkeavat pisteliäästi. Elokuva todella tuntuu sitä hatarammalta, mitä enemmän Shawin käsikirjoituksen ideoita täytyisi tosissaan sulatella. Tämä puoli korostui tätä arvostelua kirjoittaessa – kiinnostavan animaation jälkimaku on karvaampi ainakin siihen asti, kunnes nämä pintapuoliset syvällisyydet unohtuvat jälleen. (JH)

Madeline’s Madeline (2018)

R&A:ssa esitettiin yhdysvaltalaisen indie-elokuvan uniikimpiin tekijöihin kuuluvan Josephine Deckerin uutuuselokuvan Shirleyn ohella myös naisen aiempi teos, kaikenlaisia genrerajoja ahkerasti uhmaava Madeline’s Madeline. Elokuvassa Helena Howardin esittämä nimihahmo liittyy improvisaatiohenkiseen teatteriseurueeseen, jota johtaa Molly Parkerin esittämä karismaattinen Evangeline. Madeline on ennen tätä kokenut jonkinlaisen sairaalahoitoakin vaatineen psykoosin, joka on ajanut hänen kotiympäristönsä kriisin partaalle etenkin – Miranda Julyn esittämän äidin, Reginan, kohdalla. Madelinen lähentyessä Evangelinen kanssa teatteriseurueen työstämä näytelmä alkaa yhä enemmän pyöriä Madelinen omien tarinoiden ja kokemusten ympärillä, joita Evangeline lupaa kysymättä sovittaa improvisaatioharjoitusten kehyksiin.

Kyseessä on paitsi Madelinen identiteettiä hänen mielensä ulkoisten tekijöiden kautta tutkiva teos, myös rakenteellisesti jotain poikkeuksellista. Deckerin teoksessa Madelinen mielikuvat, improvisaatioharjoitukset ja nyky- että menneessä ajassa tapahtuvat asiat sekoittuvat jatkuvasti keskenään, usein vain yksittäisten otosten ajaksi. Näitä välähdyksiä tukee häiritsevä äänimaailma, jossa kuullaan milloin New Yorkin katujen ääniä, milloin improvisaatioseurueen eläimellistä mylvintää. Tätä elokuvaa ei ensimmäisen puoliskon ajan ole erityisen helppoa katsoa, sillä raskaiden aiheiden ohella sen toteutustapa on raskas. Tämä ei kuitenkaan ole mitään perinteisen itseriittoista arthousea, vaan Deckeriltä ovela tapa harjoittaa katsojat ymmärtämään elokuvan omaa, melkoisen uniikkia elokuvallista kieltä. Tämän ymmärryksen kertyminen laitetaan täyteen testiin kliimaksissa, jossa Madeline valtaa Evangelinen teatteriseurueen esittääkseen vasten hakoiselle naiselle hänen omia kokemuksiaan kuvaavan monitasoisen, aggressiivisen tanssi/lauluesityksen. Lopetus on nappisuoritus, mikä on suorastaan vaatimus elokuvan toimimiselle. Deckerin kuvaus siitä, miten yläluokkaiset riistävät huonompiosaisilta paitsi mahdollisuudet etenemiseen myös heidän kokemuksensa ei kristalloituisi katsojan silmissä ilman tätä palleaan iskevää, uuvuttavaa esitystä.

Suuri osa koko elokuvan menestyksestä on Howardin ansiota. Siinä vaiheessa, kun ei ole vielä itse varma siitä, onko tämän toteutuksen tavoitteena provosoida vai valmistella katsojaansa johonkin, Howardin eläimellinen karisma kantaa katsojat maaliviivalle. Evangeline ja muut teatteriseurueen jäsenet usein kehuvat Madelinen suorituksia, joten Howardin pitää paitsi näytellä Madelinen rooli hyvin, myös hänen esittämänsä roolit. Hän onnistuu siinä täydellisesti, mikä on erityisesti impulsiivisemmissa kohtauksissa hengensalpaavaa seurattavaa. Parker on myös Evangelinena oiva vastakappale Madelinelle, juuri sopivan kaino ollakseen samanaikaisesti julma ja omille etuoikeuksilleen sokea. Siinä missä Madeline’s Madeline ei välttämättä hetki hetkeltä ole nautinnollisinta seurattavaa, se enemmän kuin korjaa puutteensa tarjoilemalla jatkuvasti vetovoimaisia näyttelijöitä huikeassa vedossa. (MM).

Josep (2020)

Ranska on onnistunut viime vuosien aikana maalailemaan ja rahoittamaan usean kaltaista animaatiotapausta, jotka koskettavat teemoiltaan lähempää ja kauempaa maailmaa. Mieleen muistuvat esimerkiksi vuoden 2019 festivaalilla näytetyt Funan ja The Swallows of Kabul, jotka omilla tahoillaan kuvasivat Kambodiaa ja Afganistania myllerryksen vallassa. Tältä vuodelta esiin nouseva maan yhteistuotanto Belgian ja Espanjan kanssa on aiheeltaan yhtä vakava, mutta samalla se löytää kiintopisteensä muun maailman sijaan täysin ytimestä. Ranskalaisen artistin Aurelin teos kuvaa Francon vakiintuvan diktatuurin ajanjaksoa, ja sitä seurannutta Espanjasta Ranskaan vyörynyttä pakolaisaaltoa. Maailmankuuluksi taiteilijaksi noussut Josep Bartolí oli yksi näistä pakolaisista.

Josep valitsee onnistuneesti aiheekseen Espanjan sisällisodan piiloon jääneen kaaoksen – sodan, joka väistämättä jää toisen maailmansodan kokoluokan varjoon. Toki mainittakoon se, ettei elokuvamaailmassakaan aihe ole täysin unohdettu muun muassa Guillermo del Toron tunnettujen teosten ansiosta. Pakolaisleirien kurjuus ja ranskalaisten välinpitämättömyys nostetaan esille animaation sekä Bartolín luonnostelmien kautta, kuten tietoisuus leireistä todellisuudessakin kasvoi piirtäjän töiden avulla. Silmien eteen iskettyjen tapahtumien aikana on hätkähdyttävää sisäistää se fakta, että sisällissodan päättymisestä ja pakolaisista kului vain viisi kuukautta ennen Saksan hyökkäystä Puolaan. Katsojan on helppo löytää piirrettyjä viivoja nykypäivään, eikä elokuvan itsessään tarvitsekaan näitä painotuksia paaluttaa. Kuinka pitkä ihmiskunnan muisti lopulta on?

Menneiden festivaalien muistovyöryt jatkuvat. Artistikuvaelman puolesta mainittakoon Buñuel in the Labyrinth of the Turtles, kun taas animaation yksinkertaisuutta koskettaa My Favorite War. Josepin ulkonäkö on tyylitellymmän oloinen luonnostelma kuin My Favorite War, mutta vähäinen ruutujen määrä tuntuu samalta. Elokuva etenee hieman diaesityksen tyyppisesti – tyypilliseen animaation sujuvuuteen ei pyritä, sillä Josep on ennemminkin kuin kuvakirja, jota voi selata tavallista nopeammin. Tyyli toimii, ja Aurelin liikkuva taideteos muodostaa väkevän sekä ainutlaatuisen kokemuksen. Jean-Louis Milesin käsikirjoitus saa hengittää vapaasti, ilman hätää tai kiirettä; keskitysleirin kauhut ja toivon pilkahdukset laskeutuvat omalla painollaan. On selvää, ettei vain 71 minuuttia kestävä animaatio sisällä ainuttakaan turhaa ruutua. (JH)

Flee (2021)

Jos Josep kuvasi ajankohtaisia teemoja vuosikymmenten etäisyydellä, Jonas Poher Rasmussen dokumenttielokuva Flee iskee todella, todella lähelle. Tällä kertaa animaatio syntyi Ranskan sijaan Tanskassa, vaikka Flee onkin usean maan yhteistuotanto. Elokuva on tavallaan samankaltainen pakolaiskertomus kuin Josep, mutta tunteet tuntuvat paljon vahvemmilta, onhan kyseessä dokumentoitu tositarina tavallisesta miehestä historiallisen hahmon sijaan. Rasmussen on kuvannut ystävänsä, jota kutsutaan elokuvassa Aminiksi, mennyttä elämää ja vaikeaa menneisyyttä animaation keinoin. Sekä kuvatut haastattelut että päähenkilön kertomukset ovat animoituja – erityisesti siksi, etteivät asianomaiset paljastuisi. Valittu tyyli tuntuukin enemmän välttämättömyydeltä, mutta samalla se antaa animaation suomat mahdollisuudet elokuvankerronnalle.

Flee sisältää valtavan määrän kosketuspintoja, jotka kumpuavat kaikki Aminin omasta elämästä. Tarina ei ole ainoastaan pakolaismatka 1980-luvun Afganistanista tai kertomus sodan jättämistä jäljistä. Teemat koskettavat lisäksi perheiden ydintä, seksuaalisuutta, minuutta, ihmisyyttä ja vapautta. Asiaa on niin paljon, että on vaikeaa käsittää, miten yksi mies on voinut kantaa tämän kaiken harteillaan. Päähenkilöä ei kuvata yksinkertaisesti muistojensa vankina tai pakolaisten keulakuvana – Amin on oikea ihminen, poika, ystävä ja puoliso. Vaikka kipeitä muistoja ja menneisyyttä ei voi häivyttää, osaa myös nykyisyys esittää omat pulmansa ratkaistaviksi. Ura vai rakkaus?

Animaation taiteellinen ilme on Josepia huolitellumpaa, mutta hitaasti etenevät ruudut pysyvät yhtymäkohtana. Rajumpien hetkien aikana tyyli muuttuu luonnostelmamaisemmaksi ja alkukantaiseksi ennen äkillistä siirtymää, ikään kuin suojellakseen kertojaansa ja samalla yleisöä. Rasmussen elävöittää animoitua tarinaa oikeina hetkinä arkistomateriaalin avustuksella, jotka täydentävät elokuvan luomaa kuvaa. Särkevää, inhimillistä ja toivoa herättävää elokuvaa. Flee jättää katsojaansa hyvin vahvan jäljen, ja korostaa myös tämän vuoden festivaalin osuneita valintoja; animaatiopuolen monipuolisuudessa on todella onnistuttu. (JH)

Wolfwalkers (2020)

On hauskaa, että irlantilaisen parivaljakon Tomm Mooren ja Ross Stewartin sulavasti juokseva Wolfwalkers on tavallaan festivaalin animaatiotaivaan normaalein tuotos. Kun tarkastellaan muita nykypäivän lasten piirrettyjä, ei lähes kokonaan käsin piirretyssä sadussa ole enää mitään normaalia. Todellisessa mittakaavassa Mooren  ja kumppaneiden animaatiotalo Cartoon Salon on yksi harvoista valtakunnista, jotka suuren yleisön kannalta pitävät puoliaan 3D-animaation yksinvaltaa vastaan. Erityistä plussaa peliin tuo tietysti se, että tuotetut elokuvat (The Song of the Sea, The Breadwinner) ovat vielä olleet todella hyviä.

Kilkennyn kaupunkiin Cartoon Salonin tapaan sijoittuva Wolfwalkers ei poikkea tästä kaavasta. Wolfwalker on irlantilaiseen tarustoon pohjautuva henkilö, jolla on voima hallita susia ja nukkuessaan kyky jättää kehonsa susihengen muodossa. Tarina kaupunkilaisesta tytöstä, metsän villistä “susikävelijästä” ja susien tappamista ajavasta Englannin siirtomaavallasta tuskin yllättää teemoiltaan ketään, joka tuntee satunsa. Elokuvalla on silti oikeus nauraa Cryptozoolle: käsitellyt asiat ovat yhtä vakavia ja tuttuja molemmissa teoksissa, vaikka vain toinen niistä on lastenelokuva. Moore ja Stewart eivät himoitse liian suurta palaa kakusta, vaan tietävät omat ja elokuvansa rajat. Wolfwalkers kuvaa selkeästi ja yksinkertaisesti entistä ja nykyistä kahtiajakautunutta maailmaa tavalla, joka miellyttää sekä sisäistä lastasi että aikuistasi Cryptozoota enemmän.

Seikkailun suurin anti, eli perinteisen animaation taika, ei ole yllätys. Ajaton tarina toimii kuten pitääkin, mutta tätä elokuvaa ei nautiskella pelkillä aivoilla. Upeasti piirretty tyyli, vehreä metsä ja ankea kaupunki, folk-henkinen ääniraita; kuulo- ja näköaistia hivellään laadukkaan käsityön hedelmillä. Tämä tuntuu olevan Mooren töille ominaista – tarinankerronnan ei välttämättä tarvitse olla uutta ja rohkeaa, jos luotu maailma ja taiteellinen ohjaus on näin onnistunutta. Silti haluan painottaa, että huippuluokan käsikirjoituksen avulla ohjaajalla olisi mahdollista saavuttaa vielä se viimeinen askel todelliseen mestariluokkaan. Ehkä liikaa ei tässä vaiheessa tarvitse kuitenkaan huolehtia, sillä vuodet ovat tuoneet mukanaan tasaista kehitystä ja ikää on mittarissa vasta 44.

On erityisen hienoa, että edes animaatiota rakastaville ja muille kiinnostuneille tarjoutui tilaisuus katsoa Wolfwalkers isolta kankaalta. Elokuva on ollut Apple TV+ -palvelussa jo joulukuusta lähtien, mutta kärsivällisten odotus palkitaan. Mahdollisuus kunnioittaa taideteosta ja piirrettyä animaatiota elokuvateatterissa on aina oma spektaakkelinsa. (JH)

Kajillionaire (2020)

Siinä missä Madeline’s Madeline oli omiaan esittämään Miranda Julyn taitoja näyttelijänä ahdistuneen ja tietämättään tytärtään satuttavan äidin muodossa, festivaaleilla esitetty Kajillionaire on toistaiseksi hänen paras ohjaustyönsä. Tarinassa Old Dolio (Evan Rachel Wood) yrittää selvitä vanhempiensa (Richard Jenkins ja Debra Winger) kanssa asumalla nollabudjetilla ja huijaamalla itselleen kaikkea mahdollista tavaroista rahaan. Elämäntyylin taustalla on pitkälti vanhempien täysi kusipäisyys ja paranoia modernia maailmaa kohtaan. Kolmikon ulkopuolinen Melanie (Gina Rodriguez) kiinnostuu muutaman käänteen kautta Doliosta ihmisenä, ja yrittää pelastaa hänet tältä elämäntyyliltä.

Kajillionairen suurin anti on Evan Rachel Woodin suhteessa kaikkeen muuhun elokuvassa. Edesmenneen pummin mukaan nimetty (vanhemmat uskoivat saavan lotossa voittaneelta pummilta rahaa eleensä ansiosta) tytär on rakentanut poikkeuksellisen vahvat muurit itsensä ja ulkomaailman välille, eivätkä edes hänen vanhempansa pääse niistä läpi – hän ei vain välittömästi pakene, mikäli he puhuvat hänelle. Nämä muurit reflektoituvat meille katsojina, mikä on mielenkiintoinen ratkaisu Woodin ja Julyn osalta: Dolioon on hyvin vaikea saada päähenkilönä tarttumapintaa, samaistumisen kohteita. Sen sijaan, että löytäisimme sitä Dolion hahmosta tai käytöksestä, löydämme sen hänen ulkopuoleltaan, hänen vanhempiensa uskomattomasta perseilystä ja sen aiheuttamasta mielipahasta.

Meillä kaikilla on varmasti elämässämme ihmisiä, joista on jäänyt vaikutelma, että he eivät hirveästi välitä mistään omaa napaansa pidemmällä olevasta, vaikka he kuinka jaksavatkin vängätä vastaan asiasta. Todellisuudessa he ovat varmasti oikeassa ja välittävät jostain muustakin, mutta Julyn linssin läpi katsottuna tällaiset ihmiset nimenomaan ovat epäinhimillisiä hirviöitä. Tätä ei kuitenkaan paljasteta välittömästi – July ripottelee läpi elokuvan hetkiä, jolloin vanhempiin voi katsojasta riippuen joko pettyä jälleen kerran tai – todennäköisemmin – rationalisoida mielessään, miksi he käyttäytyvät kuten käyttäytyvät. Loppua kohden käytetyn väkivallan muuttuessa henkisestä painostuksesta seksuaaliseen sellaiseen tai vittuileviin varkauksiin tämä moraalin häivä on kuitenkin tiessään. Kajillionaire ei pelkää tuomita näiden ihmisten toimintaa, mikä on virkistävä vivahde muuten erittäin empaattisen teoksen sisällä. Se ei missään nimessä ole vihainen tai katkera elokuva – se vain uskaltaa hylätä sen, mikä ei ole tervettä. (MM)

Uncle Boonmee Who Can Recall His Past Lives (2010) & Memoria (2021)

Kun ohjaaja voittaa Cannesissa elokuvallaan Palme d’Orin, se on väistämättä omiaan synnyttämään ahkeraa liikehdintää elokuvamaailman sisällä. Näin tapahtui myös vuonna 2010, kun Apichatpong “Joe” Weerasethakul voitti pohdiskelevalla meditaatiohetkellään Uncle Boonmee Who Can Recall His Past Lives himoitun palkinnon ensimmäisenä thaimaalaisena elokuvana. Apichatpong on noussut voitosta kuluneen vuosikymmenen aikana festivaalien odotetuksi tekijäksi, jonka elokuvat ovat aina päätyneet juuri Cannesiin näytille. Jotkut jopa pohtivat Joen mahdollisuutta nousta kaikkien tuntemaksi nimeksi, huolimatta länsimaisen yleisön ongelmista lausua arkkitehtina aloittaneen taiteilijan koko nimeä.

Sitä pistettä Apichatpong ei ehkä vielä ole saavuttanut. Festivaalipiirit ovat jo ehdottomasti lumoutuneita esitetyistä taidonnäytteistä, mutta Uncle Boonmee ei esimerkiksi yltänyt parhaan kansainvälisen elokuvan Oscar-ehdokkuuteen hehkutuksenkaan jälkeen. Ohjaajan elokuvat ovat omintakeisia, hitaita ja haastavia. On vaikeaa kuvitella maailmaa, jossa yhtä suuri joukko ihmisiä hullaantuisi nykyhetken Joen elokuvista kuin vaikkapa Parasitesta. Karsastan puhua erikseen taide-elokuvista, mutta on luonnollista todeta, että tyyli eroaa muista perinteisen viihdyttävistä huippuelokuvista. Hitaus on valtavirralle myrkkyä, vaikka Uncle Boonmee ja vuoden 2006 Syndromes and a Century ovat äärimmäisen inhimillisiä teoksia. Haastavia kyllä, mutta eivät ollenkaan kylmäävän luotaantyöntäviä.

Rakkautta ja Anarkiaa antoi oivan mahdollisuuden pohtia mennyttä ja tulevaa, kun yleisölle esitettiin sekä Uncle Boonmee että Joe-sedän ensimmäisen kansainvälinen tuotanto Memoria. On edessä pitkä matka Thaimaan maaseudulta Kolumbiaan Tilda Swintonin seuraan. Apichatpongin Palme d’Or -voittaja on kotikutoisen ihastuttava ja ohjaajan tapaan hypnotisoiva elokuva. Teos on kuvattu 16 millimetrin filmille, joka tuo sykähdyttävän lisän läheisyyden ja orgaanisen elokuvan tuntuun. Filmi tuo kokemukselle selkeän palan menneisyyttä, joka yhdistyy nykyisyyteen ja ohjaajan käsittelemiin teemoihin. Uncle Boonmee ehtii pohtia menneiden elämiensä lisäksi muun muassa kuolemaa, perhettä, luontoa ja henkimaailmaa.

Apinahenkiä, viipyileviä sieluja ja maaseudun rauhallista arkea. Kutsuisin elokuvan yliluonnollista puolta arkiseksi fantasiaksi. Apichatpong sekoittaa tarustoa kuolevan miehen ja hänen läheistensä arkiseen elämään niin luonnollisesti kuin vain on mahdollista. Tuskin koskaan näen yhtä positiivisen tavanomaista ja vangitsevaa kohtausta, joka muun muassa käsittelee kadonneen pojan paluuta muuttuneena “aaveapinana”. On upeaa, kuinka katsojille esitetään elämän fantastiset uskomukset olennaisena osana kulttuuria ja maailmaa.

Kun elokuvaa katsoo, se tuntuu samalla miellyttävän amatöörimäiseltä ja poikkeuksellisen taidokkaalta. Vahva kosketus ohjaajan kotimaahan tulee esille lähes dokumentaarisen intiimisti. Kontrasti yksitoista vuotta vanhempaan Memoriaan näkyy, mutta ei niin selkeästi kuin voisi luulla. Askel kansainvälisiin tuotantoihin ei ole mutkaton prosessi, mutta ohjaaja säilyttää ainutlaatuisen tyylinsä hämmästyttävän saumattomasti vuosien välillä. Kotimaa on jäänyt taakse, ja rakeisesta 16 millimetristä siirrytään ylöspäin 35 millimetriin. Jos Uncle Boonmee oli suorastaan lämmin ja ihmeellinen muistojen virta, on Memoria laskelmoidun kylmempi katselmus ihmismieleen. Vaikka skaala on muuttunut, tavoittaa Joe luottokuvaajansa Sayombhu Mukdeepromin kanssa yhtä vakuuttavat tunteiden tasot.

Memoriaa voisi kuvailla yhtä pienen mittakaavan teokseksi kuin Uncle Boonmeeta, mutta kuitenkin laajemmaksi ja kunnianhimoisemmaksi. Thaimaassa Apichatpong keskittyi paikallisiin ihmisiin, uskomuksiin ja kulttuuriin. Elokuvan kertoman tarinan täytyi tuntua aidolta kosketukselta. Kansainvälinen Joe löytää Swintonin esittämän brittiläisen naishahmon maailman ääristä, seuranaan unettomat yöt ja toistuva outo ääni. Tässä elokuvassa muistot ovat päähenkilölle vaikeaselkoisempia ja etäisiä – tuntemuksia, joista ei saa kiinni. Muistojen virta ei ole vain yhden maan mittainen, vaan koko maailman kattava valtameri. Kuvaus ei ole erityisesti muuttunut, mutta ajatusten valtavampi mittakaava höyrystää aivoja tehokkaasti. Aluksi pelkäsin hieman jo mainittua ääntä: täytyisikö minun todella alkaa miettiä äänen syvällistä merkitystä tai äärimmäisen kekseliästä vertauskuvallisuutta ilman mitään selitystä? Suhtaudun yleensä varauksella tällaisiin kikkailuihin, joita itsetyytyväiset kirjoittajat usein harrastavat. Onneksi vastaus kysymykseen on lopulta ei, ja pyydän Joelta anteeksi epäilyksiäni.

Memoria kasvattaa otteensa vahvuutta vakuuttavasti kestonsa aikana. Jos haahuilu ja uneliaisuus nukuttaa, sekin on ok; ohjaaja on jopa kannustanut yleisöään nukkumaan teatterissa. Erityisesti loppua kohden aika ja elokuvan kulku hidastuu merkittävästi. Joillekin tämä voi toki kertoa liian pitkästä kestosta tai rytmityksen ongelmista, mutta olin itse täysin näiden muistojen pauloissa. Arvostan Uncle Boonmeen vahvaa paikallisuutta ja hyvin käsiteltyjä aiheita, mutta Memoria kosketti pienellä suuruudellaan syvemmältä. Asiat löytävät oman paikkansa, tarinan palaset oman lokeronsa. Aika jatkuu, pysähtyy ja jatkuu. Vaikka uutta kultaista palmua ei tippunutkaan Joen syliin, ei elokuvajuhlilta poistuttu tyhjin käsin tälläkään kertaa – elokuva vastaanotti tuomariston palkinnon yhdessä Ahed’s Kneen kanssa. (JH)