Jatkamme matkaa läpi R&A-raportin. Äänessä ovat Jyri Majuri, Miikka Mononen ja Tuomas Porttila. Muut osat ovat luettavissa täältä: ensimmäinen, toinen, kolmas, viides.

Festivaaleilla esillä olleista elokuvista on lehdessä aiemmin käsitelty Of Horses and Men, Betoniyö ja Boyhood. Ennakkojutussamme vuorostaan käsiteltiin elokuvia God Help the Girl, Whiplash ja Frank. Erillisinä kritiikkeinä löytyvät Kelly Reichhardtin Night Moves, Paweł Pawlikowskin Ida ja David Michôdin The Rover.

Giovanni’s Island (2014)

Giovanni’s Island kertoo japanilaisesta saaresta, jonka venäläisjoukot miehittävät toisen maailmansodan jälkeen. Elokuva keskittyy kuvaamaan tapahtumia kahden lapsen, Junpein ja Kantan näkökulmasta. Elokuvan tapahtumissa on vahvasti mukana myös Kenji Miyazawan romaani Night on the Galactic Railroad, jonka päähahmojen Giovannin ja Campanellon mukaan veljekset on nimetty. Romaanin maailma toimii elokuvassa lasten pakopaikkana, ja lapset päätyvät kirjan maailmassa nähtävän junan kyytiin aina, kun he eivät pysty ymmärtämään vallitsevaa tilannetta.

Lapset elävät elämäänsä saarella näkemättä aivan kaikkea miehityksen tuomaa raadollisuutta. Joskus he pakenevat ikäviä tapahtumia romaanin kuvitelmiin, ja joskus he vain näkevät asiat aivan eri näkökulmasta kuin aikuiset. Veljekset jopa ystävystyvät heidän talonsa vallanneen venäläisperheen tyttären kanssa. Tytön kanssa leikkiessään he eivät muista kauheuksia, ja he pystyvät elämään aitoja onnellisuuden hetkiä. Kontrasti onnellisuuden ja äärimmäisen raadollisuuden välillä tuo paikoitellen mieleen Jiang Wenin mestarillisen Devils on the Doorstepin, joka myös kuvastaa miehityksen alla ystävystymistä ja sen mahdottomuutta, tosin kuvaten juuri japanilaiset miehittäjinä.

Elokuva ei ole täysin ongelmaton tapaus. Esimerkiksi sen animaatio näyttää paikoitellen laiskalta. Taustalla nähtävät ihmiset ovat usein vain staattisia pönöttäjiä, ja välillä piirrosjälki on yksinkertaistetun tylsän ja sieluttoman näköistä. Elokuva tuntuu myös alleviivaavan tapahtumiaan turhan paljon hidastuksilla, yliampuvilla kamera-ajoilla sekä äärimmäisellä nyyhkymusiikilla. Lisäksi elokuvassa nähtävä milloin mistäkin omaisuutta veijarimaisesti haaliva ja joka tilanteesta velmuillen pakeneva poikien setä tuntuu niin geneeriseltä hassutteluhahmolta, että hänen paikkansa ei ole tällaisesta aiheesta kertovassa elokuvassa.

Parhaimmillaan Giovanni’s Island on todella hyvä elokuva, ja juuri lapsen näkökulma ja kykenemättömyys tajuta sodan kauheuksia onnistuvat kiehtomaan katsojaa. Esimerkiksi eräässä elokuvan parhaimmistoon kuuluvassa kohtauksessa lapset yrittävät paeta vielä kerran romaanin satumaailmaan, mutta heitä ei enää päästetä sitä kuvastavan junan kyytiin, mikä kertoo todellisuuteen heräämisen pakosta ja asioiden näkemisestä aikuisen silmin – henkisestä kasvamisesta. Valitettavasti laiska ja liikaa yleisön miellyttämiseen pyrkivä toteutus onnistuu syömään elokuvalta sen suurimman potentiaalin ja tekemään siitä oikeastaan melkoisen hajuttoman ja mauttoman tapauksen. (JM)

The Homesman (2014)

Tommy Lee Jonesin kolmas ohjaustyö The Homesman jatkaa Three Burials of Melquiades Estradan ja The Sunset Limitedin asettamaa nihilististä linjaa. Kieran Fitzgeraldin ja Wesley A. Oliverin kanssa Glendon Swarthoutin kirjan pohjalta kirjoitettu käsikirjoitus kuitenkin luo nihilismiin oman twistinsä, joka on myös elokuvan ristiriitaisin asia. Elokuvan perustana on äärimmäisen synkkä tarina Hilary Swankin esittämästä vanhastapiiasta, joka asuu yksin pienellä farmillaan Nebraskassa joskus 1800-luvun loppupuolella. Pieneen kyläyhteisöön hiipii kriisi, kun kolmen eri perheen äidit menettävät järkensä yksi toisensa jälkeen. Yksi menettää lapsensa taudeille, toinen on insesti-vivahteisen seksuaalisen väkivallan uhri ja kolmas katatoninen perheensä menetettyä elantonsa. Swank suostuu kovana mimminä viemään naiset vankkureilla Iowaan hoitoon, ja värvää avukseen Jonesin itsensä esittämän vanhan lusmun, joka joko juo viinaa tai toivoo juovansa viinaa.

Rooli on Jonesin myöhäisuralle hyvin epätyypillinen – jopa komediarooleissa hän on yleensä kärttyisä vanha herra – joviaali, mutta välillä, yleensä alkoholin vaikutuksen lakattua, hänen silmistään voi nähdä alla piilevän eksistentialistisen ahdingon. Hukatun elämän. Swankilla on samanlainen epätoivo. Miehet haukkuvat häntä tavalliseksi, mitäänsanomattomaksi ja pomottelevaksi naiseksi. Taustalla tikittää paitsi biologinen, myös yhteiskunnallinen kello. Swank on yhteisönsä ulkopuolinen, kammottu yksineläjä, ainakin oman päänsä sisällä, eikä voi integroitumista saavuttaa ennen miehen saamista. Jones on tälle halulle luonnollinen kohde. Valitettavasti se halu herättää Jonesissa vain eripuraa, nostaen miehen koko elämän jatkuneet hankaluudet sitoutua yhtään mihinkään pintaan tavoilla, jotka ovat lopulta katastrofaaliset.

Eksistentialistista ahdistusta rytmittävät kuitenkin alkujaan varsin käsittämättömät muutokset elokuvan sisäisessä tyylissä ja sävyssä. Vauvan heittämisestä ulkohuussiin siirrytään hupsuttelemaan naljailevalla dialogilla ja rempseällä musiikilla. Murhista iloisiin syöpöttelyhetkiin. Yleensä ihailemani Marco Beltrami korostaa oikein innolla näitä siirtymiä, mikä osaltaan pahentaa ongelmaa.

Jos kyseessä siis edes on ongelma. Katselukokemus kärsii hieman, mutta uskaltaisin väittää, että ilman näitä siirtymiä elokuvan tematiikka kärsisi enemmän. Jonesin esittämä juoppo on uskomattoman sympaattinen hahmo, jolle toivoo parasta. Elokuvan lopetus tuntuu täten puukoniskulta sydämeen. Loppujen lopuksi ne selvät hetket joista mainitsin, jolloin miehen sisäinen ahdinko pääsee pinnalle, padotaan vielä syvemmälle kuin ennen. Niitä on tullut matkan aikana lukemattomia uusia, ja jokainen suru tungetaan kännisen Jonesin tanssiessa jokea ylittävällä lautalla niin syvälle, että ne varmasti syövät miehen sisältä käsin. Lopputekstit rullaavat, taustalla soi iloinen renkutus. Musiikki tekee todellakin tehtävänsä. Ironiaa voi koskettaa. (MM)

Predestination (2014)

Kumpi oli ensin muna vai kana? Vastaus: Kukko. Heko-heko…

Aikamatkailu on kiinnostava aihe, mutta siihen välttämättä kannata tarttua, koska toteutus saattaa helposti mennä turhaksi kikkailuksi. Spierigin veljesten Predestinationista voisi sanoa juurikin näin. Ajatuksen tasolla filmi kuulostaa jännittävältä, mutta toteutuksensa puolesta se vajoaa melkoiseksi humpuukiksi. Juonta ei kuitenkaan kannata lähteä liikaa paljastelemaan, koska se veisi elokuvasta sen vähäisenkin terän.

Joka tapauksessa alku on vahva ja lähes tunti on toimivaa kerrontaa, jossa ei ole lähes ollenkaan aikamatkailua. Kerronnallisesti loistavasti baarikohtaus rakennetaan hienovaraisesti ja se saa katsojan kiinnostumaan hahmojen historiasta. Show’n alati varastava Sarah Snook on uutena kasvona piristävän hyvä, ja Ethan Hawke antaa hänelle mukavasti tukea kokeneempana näyttelijänä.

Onkin todella sääli, että kaikki nakataan roskikseen kädenkäänteessä. Sillä pitkän pohjustuksen jälkeen katsoja on aina käsikirjoitusta askeleen edellä ja tietää miten, missä ja milloin kaikki tapahtui tai mitä seuraavaksi tapahtuu. Näin heikosti rakennettu lopetus on liian yksinkertaista seurattavaa, vaikka elokuva yrittääkin olla leukoja loksauttavaa kamaa kohtaus toisensa perään.

Harvakseltaan nähdyt toimintakohtaukset sentään ovat hyvin toteutettuja sekä Peter Spierigin luoma syntikkamusa tehokasta. Ne eivät kuitenkaan pelasta elokuvaa. Kaikesta huolimatta uskallan povata Predestinationille vahvaa kulttistatusta tulevaisuudessa. Katsojia on totuttu aliarvioimaan ja ainakin massayleisöä saattaa ilahduttaa ajatus, että ymmärtää monimutkaiset koukerot hyvissä ajoin. Kokeneempaa harrastajaa tällainen setti alkaa vain vituttaa. (TP)

The Wonders (2013)

Cannesissa Grand Prix –palkinnon voittanutta The Wondersia voisi kuvailla nuoren tytön kasvutarinaksi. Sen pääosassa nähdään hunajantuottajaperheen Gelsomina-niminen nuori tyttö. Rahahuolet vaivaavat perhettä, ja uusien EU-säädösten alla koko hunajantuotantolaitteisto pitäisi uusia. Perhe saa hieman rahaa nuorisorikollisten työllistämiseen tähtäävästä ohjelmasta, mutta perheen isä ei ole mikään budjettien tai vastaavanlaisten hömpötysten ystävä. On mukavampi ostaa vaikkapa kameli pönöttämään etupihalle.

Kun isä ei oikein osaa pitää huolta perheen asioista, joutuu Gelsomina ottamaan vastuuta. Kun tarkkailijat saapuvat kertomaan uusista säädöksistä, kysytään perheeltä, kuka sitä johtaa. Vastaus on Gelsomina. Hänen on johdettava sisarustensa työtä ja saatava heidät lopettamaan pelleily. Rahaa tyttö ei kuitenkaan voi oikein taikoa mistään. Tähän saattaa tulla apua Monica Belluccin juontamasta tv-ohjelmasta, jossa etsitään parasta maatilatuotetta.

Perushyvästä arthouse-elokuvasta ei tunnu löytyvän kovinkaan paljoa mitään uutta ja mullistavaa. Tyttö joutuu ottamaan vastuuta ja kasvamaan vanhemmaksi kuin mitä hän oikeasti on, mutta tämän enempää aiheeseen ei pureuduta. Kaikki on nähty monta kertaa aikaisemmin. The Wondersin suurimmaksi valopilkuksi nouseekin juuri siinä nähtävä tv-ohjelma. B-luokan peplumeiden rekvisiittaan kietoutuneet maanviljelijät latelevat latteuksia, joita he olettavat suuren ja mahtavan tv-väen haluavan kuulla. Meno on sellaista myötähäpeää aiheuttavaa kamaa kuin oikeastaan koko 90-luvun suomalainen tv-viihde. Passia ja hammasharjaa ysärillä tapittaneille The Wondersin loppu on mielenkiintoinen aikamatka. Muille elokuva on vain ihan kiva perhedraama, joka muuttuu vastaavanlaisten leffojen kanssa isoksi puuroksi pään sisällä. Iso palkinto saa miettimään, eikö kilpailussa tänä vuonna muka ollut mitään parempaa tarjolla. (JM)

Short Term 12 (2013)

Nimihirviö Destin Daniel Crettonin teinien turvakotiin sijoittuva, ohjaajan aiempaan saman nimiseen lyhytelokuvaan perustuva Short Term 12 on viime vuosien amerikkalaisen indie-elokuvan helmiä. Turvakodin ohjaajat ja asiakkaat tulevat tutuiksi minimalistisella ilmaisulla, jossa ei erityisemmin väännetä rautalangasta, mitä katsojan tulisi tuntea. Amerikkalaisen elokuvan musiikilla manipulointi loistaa poissaolollaan, ja ääntä käytetään lähinnä immersion synnyttämisessä päähenkilönä toimivan ohjaaja Gracen pyöräillessä kotiinsa ankeilla asfalttiteillä.

Toteuttamistapa tuntuu paitsi virkistävältä myös siltä, että kerrankin katsojaa kunnioitetaan ihmisenä. En tuntenut elokuvan aikana oloani lampaaksi tai tosi-TV:tä pakkomielteisesti tuijottavaksi toopeksi, vaan ihan oikeaksi ihmiseksi. Koin, että elokuvassa näkemäni ihmiset olivat myös sellaisia. Se on ihan oikeasti vähän harvinaisempi tunne.

Enimmäkseen elokuvassa seurataan turvakodin arkea. Yksi teineistä pelkää, koska on pian täysi-ikäinen ja pääsee sieltä pois. Eräs ei voi hyvin, jos joutuu olemaan ilman nukkejaan. Grace on ohjaajien esimies, mutta itse henkisesti pahemmassa jamassa kuin monet nuorista. Huomatessaan tiloihin saapuvassa uudessa nuoressa samanlaisia piirteitä kuin itsessään siinä iässä, Gracekin alkaa parantua.

Parantumisprosessista puhutaan Short Term 12:ssa paljon. Se toimii erinomaisesti osittain siksi, että ongelmat tuntuvat tosilta. Kotiväkivalta on iso aihe, mutta koska se esitetään lähinnä sivuhuomautuksina ja hahmojen reaktioina tiettyihin asioihin, kokemuksista jää aito vaikutelma. Erään teinin tekemä rap-biisi kokemuksistaan vetää ohjaajat mykiksi, kuten katsojankin. Monotonisessa riimilausunnassa on todellisuudessa enemmän tunteiden ja vihan paloa kuin sadassa vuorenhuipulta huudetussa monologissa. Lopulta käteen jää kuitenkin kysymys, että vaikka nämä yksilöt kuinka selviäisivät ongelmistaan, lisää heidän kaltaisiaan tulee aina. Hidas kamera-ajo pois turvakodin pihalta päättää elokuvan, ohjaajien jahdatessa ringissä räyhäävää nuorta. Teinit lähtevät, mutta he jäävät sinne nyt ja ikuisesti. Lohduton loppu jättää haikean olon. Halun vaikuttaa. Ja tämä halu syntyy puhtaasti siitä, miten hyvin Cretton onnistuu elokuvassaan luomaan ihmisiä, joista aidosti välittää. (MM)

Misunderstood (2014)

Kaikki elokuvaharrastajat tuntevat Dario Argenton. Suuri osa myös varmasti tuntee giallo-mestarin tyttären Asian, joka on seurannut isänsä jalanjälkiä elokuva-alalle. Misunderstood on Asian kolmas pitkä elokuva, jonka tarinan voi nähdä hiukan omaelämäkerrallisena.

Vuonna 1984 Aria on yhdeksänvuotias italialaisen taitelijaperheen kuopus, joka haaveilee kissan hankkimisesta. Äiti (ihana Charlotte Gainsbourg) soittaa pianoa ja isä (Gabriel Garko) näyttelee elokuvissa. Vanhemmat riitelevät usein, lopulta he eroavat. Äidillä käy jatkuvasti miehiä kylässä, porvareiden ja anarkistien väliltä. Myös Arian paras ystävä koulussa päättää vaihtaa kaveripiirinsä suosittuihin kiusaajiin. Aria jää täysin yksin, eikä tunnu löytävän paikkaansa tästä yhteisöstä.

Asian kastenimi on Aria, koska Italiassa ei saa antaa lapselle maanosan nimeä. Argento viittaa tarinassa omaan lapsuuteensa ja vanhempiensa eroon, mutta faktan ja fiktion rajat pyritään pitämään mahdollisimman epäselvinä. ”Dariosta” on muokattu komeahko näyttelijä, joka hykerryttävimmässä kohtauksessa esiintyy Tinto Brassin natsielokuvassa imemässä naisen rintoja. Kohtauksesta tekee niin törkeän se, että Aria ja hänen sisarensa katsovat kyseistä filmiä televisiosta kuin mikä tahansa keskiverto suomalainen perhe lauantai-iltana Putousta.

Argento on itse ollut tekemässä kappaleita elokuvan ääniraitaa varten muun muassa Placebon Brian Molkon kanssa. Soundtrack on kattava, ja musiikkivalinnat noudattavat hyvää syntikkapoppilinjaa, joka tukee kasarifiilistä. Hyvä musiikki ja vakuuttavat lapsinäyttelijät pitävät elokuvan toimivana. Erittäin onnistunut draama toimii varmasti kuriositeettina kaikille italialaisesta genre-elokuvasta kiinnostuneille. (TP)