The Killing of a Chinese Bookie (1976)
John Cassavetesin Kiinalaisen kiristäjän murha ei ole ehkä ohjaajansa iskevin elokuva, mutta se saattaa hyvinkin olla hänen henkilökohtaisimpiaan.
Hotel (2004)
Cannesin elokuvafestivaaleilla 2004 ensiesityksensä saanut Hotel on itävaltalaisen ohjaajan Jessica Hausnerin toinen kokopitkä ohjaustyö. Kyseessä on Michael Haneken elokuvia hyvin vahvasti muistuttava psykologinen trilleri ilman trillerille ominaisia piirteitä. Se kertoo nuoresta naisesta, Irenesta (Franziska Weisz), joka saa uuden työn hotellin vastaanottovirkailijana. Aluksi miellyttävältä vaikuttava työ saa päivä päivältä yhä epämääräisempiä piirteitä. Muut hotellin työntekijät tuntuvat suhtautuvan varautuneesti ja epäillen Irenea kohtaan. Pomo korostaa päivittäin kuinka tärkeää on pitää kellarin ovet lukittuina, työkaveri Petra (Birgit Minichmayr) pyytää jatkuvasti Irenea tekemään hänen työvuoronsa antamatta kuitenkaan vastapalveluksia tai edes kiitosta. Pian Irenelle selviää, että edellinen vastaanottovirkailija on kadonnut jälkiä jättämättä. Ainoastaan räikeän punaiset silmälasit ovat jääneet jälkeen – ovatko ne sitten unohtuneet vai jätetty tarkoituksella, sitä meille ei kerrota. Työntekijöiden keskuudessa liikkuu urbaanilegenda poltetusta noidasta, joka kummittelee hotellin vieressä sijaitsevassa metsässä. Onko Irenen edeltäjän katoamisella ja noitahuhuilla jokin yhteys? Vai onko hotellin epäilyttävä työväki syynä nuoren naisen mystiselle katoamiselle?
The Bride Wore Black (1968)
On kahden onnellisen, lapsesta asti toisensa tunteneen ihmisen hääpäivä. Heidän astellessaan alas kirkon portaita, juuri vihittyinä ja avioelämä edessään, mies saa äkisti surmansa jostain kaukaisuudesta kantautuvasta luodista. Tämä tapahtuma luo pohjan François Truffaut’n vuonna 1968 ensi-iltansa saaneelle elokuvalle, jossa vain kostolla on merkitystä.
Kusipää kriitikko
Miksi Laajakuva on lehti harrastajilta harrastajille? Halusimme lehteä suunnitelleessa ryhmässä välttää ilmaisua ”kriitikko”. Toivoimme tällä tavoin välittävämme tarkoituksemme olla antamatta elokuville tähtiä sekä halumme välttää jokaisen elokuvateattereihin tuotetun bulkkitavaran katselua. Näillekin on omat aikansa ja paikkansa, mutta ne ovat toisissa lehdissä.
Suomalaisen kriitikon ammattia ja ennen kaikkea kriitikoista käytävää keskustelua seuraamalla on valjennut kuinka vähätelty, jopa vihattu ihmisryhmä on kyseessä. Tämä on mielenkiintoinen ilmiö. Väkisinkin hiipii mieleen miksi ihmeessä näin on.
Tämän aukaiseminen on hyvä aloittaa taiteen tekijöistä itsestään. Otetaan Taiteilija. Kirjoitan hänen nimensä nyt erisnimenä, koska kaikki taiteilijat eivät ole tällaisia. Taiteilijamme saa edustaa ennemminkin tietynlaista tapaa ottaa vastaan kritiikki kuin oikeita ihmisiä. Kukin oman harkintakykynsä varassa pohtikoon onko esimerkkini tarua vai totta.
The Master (2012)
Onko ihminen taantunut eläin vai korkeampi henki matkalla eläimen ruumiissa kohti ylevämpää tarkoitusta? Kummassa muodossaan ihminen toteuttaa itseään paremmin?
Toki jo kysymyksenasettelu jälkimmäisessä kysymyksessä itsessään on väärä, mutta paremman elämän tavoittelu tuntuu olevan jatkuva tauti. Kaikki haluavat elää paremmin, olla onnellisia, löytää oman taivaansa. Sitä varten on self-help-oppaita, jotka raiskaavat psykologiaa miten tahtovat; uskontoja yhdistellään new age -mallilla toisiinsa surutta tyydyttämään niitä sisäisiä tarpeita jotka kokee parhaiten omikseen; monet selaavat tuntitolkulla filosofisia ympäripyöreyksiä jaettavaksi Facebookiin miettimättä koskaan millainen ajatuksen rakenne yksittäisen lauseen takana on.
Vihaan elokuvaa, rakastan elokuvaa
Vihaan kanonisointia. Se sumentaa omakohtaisen ajattelun ja sysää yksilön massamielipiteiden nyökyttelijäksi.
Charlotte for Ever (1986)
Serge Gainsbourgia pidetään yleisesti yhtenä merkittävimmistä ranskalaisista muusikoista, erityisesti leikittelevien, usein pikkutuhmien sanoitustensa takia, eikä miehellä ollut vaikeuksia valloittaa musiikin alalajeja laidasta laitaan. Ranskassa hän on kansallissankarin asemassa. 80-luvulla, kun elämä oli jo kääntymässä ehtoopuolelle, hän oli televisio-ohjelmien vakikasvo, esiintyen usein humalassa pitkälle edenneen alkoholisminsa takia. Päihtymystilansa lisäksi Gainsbourg shokeerasi muun muassa sanomalla Whitney Houstonille haluavansa panna tätä, polttamalla seteleitä ja käyttäytymällä kuin kliseinen rappiotaitelija.
Django Unchained (2012)
Quentin Tarantino tarvitsisi käsikirjoittajakumppanin. Django Unchained on teos, jossa edes jotenkin yhteen kursitut elementit ohjaajan käsikirjoittamisessa tulevat yhteen kaoottisena mössönä. Lopputulos viihdyttää koko kestonsa, mutta siitä olisi voinut olla enempäänkin.