Maa: Yhdysvallat, Ranska
Genre: Surrealismi, scifi
Ohjaus: Gregg Araki
Käsikirjoitus: Gregg Araki
Kuvaus: Arturo Smith
Leikkaus: Gregg Araki
Näyttelijät: James Duval, Rachel True, Nathan Bexton, Chiara Mastroianni, Debi Mazar, Kathleen Robertson, Joshua Gibran Mayweather, Jordan Ladd, Ryan Phillippe, Christina Applegate, Sarah Lassez, Jeremy Jordan, Alan Boyce, Jaason Simmons, Heather Graham, Thyme Lewis, Scott Caan


Nowheren kautta viimeiseen osaansa tuleva Gregg Arakin teiniapokalypsitrilogia jatkaa teemallisesti siitä mihin edellinen osa The Doom Generation jäi, joten luvassa on melkoista tunteiden myllytystä ja amerikkalaisia teinihylkiöitä. Alkutekstien rullatessa ruudulla saanee katsoja heti hyvän kuvan elokuvan valtavasta näyttelijäkaartista ja ennen kaikkea liudasta tunnettuja näyttelijöitä. Seesteisen musiikin soidessa vieritetään katsojan silmien eteen muiden muassa sellaisia kulttinimiä kuten 90-luvun teini-idoli Ryan Phillippe, Pulmusten typeränä blondina nähty Christina Applegate, James Caanin poika Scott Caan sekä tietysti Arakin vakiopoika James Duval.

Koko elokuva käynnistyy surrealistisella kohtauksella, jossa Duvalin esittämä Dark niminen teini masturboi suihkussa ja kuvittelee useita erilaisia seksifantasioita. Aloitus on melko puhdasta Arakia ja se varmasti aiheuttaa hämmennystä, paheksuntaa sekä epämukavuutta. Sessio keskeytyy, kun Darkin äitiä esittävä Beverly D’Angelo tulee koputtelemaan vessan ovea. Tämän jälkeen käydään huumorisävytteinen keskustelu runkkaamisen vaaroista.  Alku on hykerryttävän hauska ja D’Angelon cameo-rooli mitä mainioin.

Muistan jostain lukeneeni, että Nowherea oli sanottu happoiseksi versioksi Beverly Hills 90210-televisiosarjasta. Tämä kuvaus on lähestulkoon täydellinen. Ohjaaja on itse vastannut filmin editoinnista ja se onkin hänen uransa kokeellisimpia. Kohtaukset nivotaan yhteen rikkonaisella leikkaustyylillä, jossa käytetään erikoisia kuvakulmia sekä värimaailmoja, joista todella tulee huumattu olo. Juonenkuljetus on olematonta, ja se kertoo yhden päivän teinien elämästä, jossa huumet, seksi ja yleinen jumittaminen ovat kaikki kaikessa.  Hahmojen keskeisellä paskanjauhannalla on valtava merkitys, sillä filmi on hyvin dialogipainotteinen. Keskustelut käsittelevät Arakin paremmin tunteville yllätyksettömästi masennusta, seksuaalisuutta ja musiikkia.

Seksi ei ole mitenkään arka aihe Arakille ja tabuja pyritään rikkomaan niin tekojen kuin sanojen kautta. Keskustelujen arkaluontoisuus palloilee jossain teinien ajattelemattomuuden ja surrealistisuuden välimaastossa. Esimerkiksi yhdessä kohtauksessa Darkin tyttöystävä sanoo seksin olevan nuorten juttu ja siksi sitä tulisi harrastaa mahdollisimman paljon, koska vanhana olemme rumia eikä kukaan enää halua meitä. Dark taasen tuntuu etsivän jotain pysyvämpää, jonka kanssa rakkauden voisi vielä jakaa eläkepäivillä. Tällaisessa roolissa James Duval on juuri parhaimmillaan. Hänen silmistään huokuu aito masennus ja haluttomuus elää elämää tässä muodossa. Kun taas toisissa kohtauksissa hänen kasvoillaan paistaa täydellinen toivon pilke. Tämä toivo herää eloon, kun Dark tutustuu Nathan Bextonin esittämään Montgomeryyn, joka on sisimmässään ujo, mutta tuntee erityistä vetoa juuri Darkia kohtaan.

Darkin lisäksi elokuvassa on useita erilaisia hahmoja, jotka edustavat erilaisia asioita. Parhaana massiivisesta katraasta voisi mainita nahkaiseen asusteeseen pukeutuneen, moottoripyörällä ajavan mustan miehen, jonka nimeksi paljastuu Elvis. Tämä Elvis myös pitää siitä, kun naiset piiskaavat häntä perseelle. Hahmo ja hänen ympärilleen rakennetut kohtaukset yrittävät kertoa katsojille jotain suvaitsevaisuudesta ja seksuaalirooleista. On eittämättä selvää, että kyseinen henkilö on karikatyyrinen esimerkki maskuliinista homoseksuaalista miehestä. Mielenkiintoisena ratkaisuna Araki ainakin näennäisesti haluaa tehdä  tästä Elviksestä vähintään biseksuaalin, jolla pyritään kuromaan umpeen ihmisten mielissä olevia ennakkoluuloja.

Elokuvasta voi nähdä paljon mediasatiirisia piikittelyjä. Etenkin uskonto joutuu vittuilun kohteeksi pitkin filmiä. Parhaiten tätä kuvaavat televisiolähetykset, joissa John Ritterin esittämä Moses-kirkon jeesustelija meuhkaa ja mesoaa maailmanlopun uhkakuvia melkoinen rahankiilto silmissään. Näissä ostostelevisiota muistuttavissa kohtauksissa on oivaa pilkettä silmäkulmassa, mutta siitäkin huolimatta niiden viestit ovat hyvin todellisia. Ihmisten pelkoja on jo vuosisatojen ajan totuttu ruokkimaan uskonnollisilla uhkauksilla. Rahalla saa pelastuksen.

Kaiken uskonnollisen huuhaan keskelle kehkeytyy uhkakuva  erilaisesta maailmanlopusta, sillä avaruusoliot ovat valloittamassa maailmaa. Araki ei kuitenkaan keskity liiemmin scifi-genren mahdollisuuksiin, vaan jättää potentiaaliset muukalaiset taustalle häärimään ikään kuin ne olisivat vain huumausaineiden tuottamia hallusinaatioita. Ratkaisuna tämä on erinomainen, koska se tukee enemmän elokuvan happoista yleisilmettä.

Tästä päästään siihen, että lavastus on elokuvan ehdottomasti sekopäisintä antia. Lavastetut tilat näyttävät enemmän Kiasmassa olevilta huoneilta, jotka sisältävät nykytaidetta kuin kodeilta tai kahviloita. Joissakin kohtauksissa hahmojen vaatteet on laitettu yhteensopiviksi seinien väritysten kanssa. Tällaiset yksityiskohdat luovat omaperäisen tunnelman, joka on kekseliäs osoitus elokuvan monimuotoisuudesta.

Musiikkilinja tekee joitakin poikkeuksia, joita ohjaajalta ei ole aiemmin kuultu. Loppupuolen bileissä kuullaan muiden muassa brittipop-jengi Sueden kappale Trash. Muutenkin ääniraita edustaa enemmän 90-luvun muotimusiikkia kuin aiemmat Arakin filmit. Soundtrack ei silti unohda ohjaajansa juuria, sillä brittipopin lisäksi siltä voi poimia Nine Inch Nailsin kaltaisia industrialin pioneereja. Soppaan on heitetty mukaan myös shoegazing–genren kappaleita, jotka tukevat depressiota omalla masentuneella soundillaan.

Nowhere jättää auttamatta sekavan fiiliksen, eikä se useamman katselukerran jälkeen enää säväytä samalla tavalla. Siinä on monia hauskoja sekä hienosti kuvattuja otoksia, vaikka ne eivät enää kykene yllättämään samoissa määrin kuin Arakin aiemmat filmit. Parasta Nowheressä on sen valtava näyttelijäporukka, jonka bongaileminen eri rooleista on ilo.