On taas aika polkaista uusi Laajakuvan festarivuosi käyntiin ja itseoikeutettuna aloittajana on tammi- ja helmikuun vaihteessa järjestetty DocPoint-festivaali. Tällä erää festivaalin ohjelmistossa nähtiin paljon niin nerokkaita naisohjaajia kuin ydinvoiman oikeutusta pohtivia elokuvia. Myös kokeellinen elokuva oli hyvin edustettuna. Viisiosaisen artikkelin ensimmäisessä osassa tutustumme poikkeuksellisiin ihmiskohtaloihin ja unelmiin. Tunnelmista ja elokuvista raportoivat Jens Hattuniemi, Mikko Lamberg, Toni Liimatainen, Jyri Majuri ja Joonas Nykänen.
Keinolumikylä (2014)
Suomalaisilla väitetään olevan läheinen suhde luontoon, sillä luontomme on monella tapaa puhtaampi ja koskemattomampi kuin monien muiden maiden luonnot. Ja me suomalaiset ylpeilemme tällä, se on osa identiteettiämme; olemme metsäläiskansaa, joka on totta kai kaupungistunut, mutta silti liikutumme kyyneliin asti, kun kuulemme korpiemme kuiskinnan. Matkailualalla puhdas luonto on suurimpia valttikorttejamme (ellei jopa suurin), jota erityisesti Lapin matkailu käyttää hyväkseen houkutellessaan etelän puolimiljoonametropolin asukkaita ynnä muita turisteja. Ilmiselvästi Lapista löytyy paljon koskematonta erämaata, jota kansainväliset kaivosyhtiöt eivät ole vielä raiskanneet, mutta Ilkka Raution vaivaannuttava näkemys Levin turismista huomauttaa kuinka matkailualan luonto on vain irvikuva luonnosta. Vähän niin kuin harrastaisi seksiä pumpattavan barbaran kanssa oikean naisen sijasta.
Näytöksen jälkeisessä Q&A:ssa Rautio paljasti hyvin selkeästi, että Keinolumikylä syntyi henkilökohtaisesta kriisistä. Herra on työskennellyt monena vuotena Levillä hiihdonopettajana ja kertoi kuinka absurdilta tuntui selittää japanilaiselle turistiryhmälle, että nyt olemme keskellä koskematonta erämaata, vaikka oikeasti he seisoivat puskutraktorein kasatun tekotunturin päällä, joka oli peitetty keinolumella ja jota valaisi sähkövalo. Niin sanottu puhdas luonto on kaupungistuneen ihmisen tarpeisiin soveltuvaa kätevää ja turvallista luontoa. Japanilaiset eivät huomaa eroa, mutta huomaisiko suomalainen ja mikä tärkeintä, olisiko sillä merkitystä?
Keinolumikylä keskittyy kiinalaisten jääveistostaiteilijoiden ryhmään, jotka on tilattu Leville luomaan jääveistospuisto turistinähtävyydeksi. Onko tarkoituksena houkutella suomalaisia turisteja vai kiinalaisia turisteja, sitä ei kukaan tiedä, mutta niin kauan kuin kiinalaiset tuovat rahaa Leville, kukaan ei valita. Dokumentin päähenkilöksi nostetaan nuori opiskelija, joka työskentelee pandana eli käyskentelee ympäri Leviä panda-asussa houkutellen turisteja jääpuistoon. Rautio on oivaltanut erinomaisesti pandassa tiivistyvän pinnallisen monikulttuurisuuden, kapitalismin ja kitschin voiman ja käyttää sitä kernaasti dokumentissaan.
Raution vuosien kokemus Levin turismista näkyy dokumentissa ja hän osaa esittää Suomen Las Vegasin vähintäänkin vaivaannuttavassa valossa. Pidin erityisen paljon kuinka paljon hän keskittyy poron mustiin silmiin, tuohon eksoottiseen eläimeen, joka on olennainen osa Lapin matkailun markkinointia. Talvisin tuo villieläin kantaa taakkanaan turisteilla lastattuja rekiä ja kesäisin golf-mailoilla lastattuja laukkuja. Rautio ei kuitenkaan saarnaa täysillä elämysmatkailua tai kapitalismia tai saamelaiskulttuurin kaupallistumista vastaan, vaikka siihen olisi kaikki valmiudet, vaan herättää katsojansa pohtimaan suomalaista identiteettiä. Voimmeko hyvällä omallatunnolla väittää olevamme luonnonläheisiä ihmisiä, jos Pohjois- ja Itä-Suomi tyhjentyvät ihmisistä ja suurin osa meistä käy siellä haistelemassa männynoksaa parina viikkona vuodessa? (JH)
The Optimists (2013)
Elokuva, joka kertoo lentopalloa pelaavista mummoista ei välttämättä ole heti aluksi se kaikista mielenkiintoisin lähtökohta. Heti dokumentin alettua on kuitenkin selvää, että käsillä on mielenkiintoista materiaalia, joka naurattaa, mutta sisältää myös luonnollisesti antagonisteja, joita tässä elokuvatapauksessa näyttelevät erilaiset sairaudet ja yksinkertaisesti vanhuuden asettamat rajat. Etenkin nämä jälkimmäiset vastavoimat ottavat turpaansa pahemman kerran kun mummot elämänkokemuksineen asetetaan lauteille.
Elokuvan keskeisin hahmo on 98-vuotias Goro, joka asuu edelleen omillaan eikä nähdyn perusteella tarvitse minkäänlaista avustusta elämässään. Aamujumpat suoritetaan rutiininomaisesti; jalka nousee edelleen paremmin kuin puolella elokuvaa katselevista nuoremmista ihmisillä. Goro harrastaa monipuolisesti käsitöitä ja liikuntaa ja onkin yksi lentopallojoukkue Optimistenen arvostetuimmista pelaajista.
Harjoitellessaan joukkue, joka koostuu 66-98-vuotiaista naisista saa idean ottelusta, jossa he pelaisivat jotain vastaavanlaista vanhuksista koostuvaa joukkuetta vastaan. Etsintä alkaa ja samalla kun mummot vuoronperään googlailevat lajin oikeita sääntöjä ja saavat vinkkejä 70 vuotta nuoremmilta pelin ammattilaisilta, vastustaja löytyy Norjan rakkaasta itänaapurista Ruotsista. Kyseessä on miesjoukkue, jonka nimi on vaatimattomasti Gunpowder men. Mummot lähtevätkin matkaan ja kohtaavat nämä herrasmiehet miesten kotikentällä.
Ottelu päättyy miesten voittoon, mutta loppujen lopuksi lopputuloksella ei ole mitään merkitystä, sillä näiden naisten elämänasenteesta voi jokainen elokuvan nähnyt ammentaa asioita omaan elämäänsä. The Optimists on uskomattoman motivoiva ja ajatuksia herättävä elokuva, joka onnistuu tavoitteessaan eikä takerru liiaksi elämän varjopuoliin vaikka nekin oman pienen osansa saavat elokuvallisina vaikuttajina.
Loppujen lopuksi on selvää, että ikä on vain numeroita eikä mikään syy jättää asioita tekemättä. Elämässä on tärkeintä keskittyä positiivisiin asioihin, jotta pääsee pian toteamaan, että eiväthän tällaiset pienet tai suuretkaan vastoinkäymiset lopulta maailmaa kaada. Kaikki on tässä ja nyt nautittavana ja jalostettavana. Vaatii vain rohkeutta nähdä asioita tältä kantilta. Nämä lentopalloilevat leidit sen rohkeuden omaavat ja elämänkokemuksen tuomalla auktoriteetillaan ilmaisevat sitä mitä parhaimmalla ja sydäntä lämmittävällä tavalla. Nauraa pitää, ennen kaikkea itselleen. (TL)
Sobre las brasas (2013)
Jos alkaa tuntea sietämätöntä eksistentiaalista ahdistusta ja kuvottavaa yksinäisyyden tunnetta humaltuneen, möykkäävän ja kantapäihin potkivan kantakaupungin massan keskellä, on parempi livahtaa Eerikinkadun Corona-baarin alakertaan ja etsiä itselleen paikka nurkasta. Voi olla, että kankaalle heijastuva elokuva on kaiken olemassaolon vaivan arvoinen ja sinulle suodaan hetkellinen korvaus syntymästäsi, ja jos kukaan ei satu istumaan takanasi ja varmistavan turhaan ajoittaisilla potkuilla istuimeesi omaa ja sinun olemassaoloasi, saatat jopa voida keskittyä hieman johonkin toiseen. Ainakin semmoinen on illuusion sääntö. Unesta ei herää edes ravistelemalla ja helvetti on muut ihmiset, kuten Sartre sanoo.
Festivaalin ja viikon suurimman yllätyksen itselleni soi (Manakamanalta ja Metamorphosenilta osasin jo odottaa jotakin) tavallaan sattumalta nähty belgialaisen Caroline Guimbalin kuvaama perulainen teos hiilenpolttajaäidistä ja hänen perheestä: Sobre Las Brasas. Kun kameraa ei saa liikuttaa vähääkään elokuvan aikana, efektit ovat ehdottomasti kiellettyjä, räjähdykset yliarvostettuja ja sänkykohtaukset vain käsikirjoittajan joutilaisuutta seitsemäntenä päivänä, Sobre Las Brasas rikkoo vain vähän pelin sääntöjä.
Kolmea sukupolvea kuvaavan teoksen jokainen kuva on itsessään maalauksellinen ja leikkaus tarjoaa harkitulla ja aikaan rakentavalla rytmillä filosofisia aineksia; on virkistävää nähdä tämän tapaisia elokuvia niiden kaikkien nopeatempoisen merkityksettömiä kuvia jatkuvalla syötöllä ampuvien filmien lomassa, tai elokuvien, jotka on suunnattu opetusfilmeiksi, vaikka pyörääkään ei voi oppia ajamaan lukemalla siitä kirjaa.
Eläimet ovat tuotu mukaan elokuvaan: Ankasta muodostuu Nancylle, perheen äidille, hiilityöläiselle ystävä, jota hän voi helliä sitten kun hänen poikansa on lähtenyt toiseen kaupunkiin ja hänen äitinsä viimein jättänyt mestat; vaikka heillä ei olisikaan muuta ruokaa kuin banaaneja, ja hänen poika vaatisi nälissään ankkaa tapettavaksi, Nancy ei suostu tappamaan ankkaa, joka on kuin tyhjästä ilmestynyt heidän pihalleen (kohtaus jossa kissanpentu juoksee kauhuissaan naukuen ulos talosta ja sitä seuraa pian löntystelevä ankka).
Rahaa Nancyn perheellä ei ole, ja velkoja kasaantuu. Uurteiset kasvot puhuvat pitkän, uuvuttavan elämän kieltä, samaan aikaan Sobre Las Brasasin huumori on alleviivaamatonta ja kumpuaa luonnollisena tapahtumista; samankaltaisista lähtökohdista rakentaa festivaalin toinen elokuva, Bhutanissa tehty Parempi elämä, joka kuvaa muun muassa Internetin ja television tuloa maapallon eristyneimpään maahan, buddhalaiseen monarkiaan. (JN)
Mission to Lars (2012)
Tom on nelikymppinen britannialainen mies, joka on Metallican suurin fani. Fanituksensa Tom on spesifioinut bändin rumpaliin Lars Ulrichiin, jonka tapaamisesta Tom on puhunut jo vuosia. On sanomattakin selvää, että tällaisenaan tarina ei ole kovinkaan kiinnostava. Kiinnostava siitä tulee siinä vaiheessa kun selviää, että Tom on autisti, joka asuu palvelukodissa ja työskentelee jonkinlaisena lehtiroskiksen lajittelijana.
Tomilla on kaksi sisarusta, Kate ja William, jotka päättävät tehdä Tomin unelmasta totta ja järjestää hänelle mahdollisuuden tavata Larsin. William pysyttelee kameran takana ja Kate toimittaja- ja elokuvataustastaan johtuen hoitaa jonkinlaista ohjaajan ja toimittajan virkaa. Parin puhelun jälkeen kolmikon matka kohti Amerikkaa ja Metallican keikkakiertuetta alkaa. Kuten odottaa saattaa niin kaikki ei sujukaan aivan kuin on suunniteltu, sillä Tomin autistisuudesta johtuen hän ei tee kanssaihmistensä elämästä kovin helppoa aluksi vaatiessaan jotain, ja saadessaan sen, saman tien kieltäytymällä. Tomin sosiaaliset taidot ovat myös täysin olemattomat, joten hän on täysin sisarustensa armoilla.
Huolimatta ongelmista ja Tomin äkillisistä kieltäytymiskohtauksista tavata Lars, tuo hetki koittaa ja onkin aika hellyttävää katseltavaa. Tom pääsee soittamaan Larsin rumpuja ja jutustelemaan hänen kanssaan. Ulrichin suhtautuminen faniinsa on esimerkillistä. Tom uskaltautuu vihdoinkin keikallekin asti koska itse Lars hänet sinne kutsui. Koko keikan Tom äänittää kädessään tiukasti pitelemällään äänityslaitteella hymy korvissa.
Tarina on hauska ja kiinnittää varmasti huomion ihan syystä, mutta hyvin nopeasti elokuvan alettua käy selväksi se, että tarina ja sen hahmot, tai pikemminkin hahmo on kaikessa mielenkiintoisuudessaan silti äärimmäisen löyhä ja ohut. Ihmiseen, johon ei saa oikein minkäänlaista kontaktia ja joka ei kykene välittämään itsestään sen suuremmin mitään on todella vaikeaa saada samaistuttava tai niin paljon sympatioita herättävä, että tämän toilailu jaksaisi naurattaa yli tuntia. Myös lopussa mukaan tuotu asiantuntijan latelema faktatieto siitä, miten yksi autismin tyypillisimmistä oireista on se, että autistinen ihminen kokee äänet kymmenkertaisina normaaliin nähden tuntuu väkinäiseltä ja lähinnä jonkun rahoittajan latelemalta säännöltä.
Dokumenttina Mission to Lars on vaikea tapaus. Se on ajoittain todella hauska ja lämmintä henkeä huokuva, mutta loppujen lopuksi se jättää hyödyntämättä potentiaalinsa. Elokuva yrittää kertoa vapaudesta, unelmista ja samanarvoisuudesta, mutta ei onnistu avaamaan näitä asioita vaan tyytyy esittämään vain ulkokuoren. On sääli, että Tomista ei hahmona saada irti oikein mitään, sillä hän ei juuri puhu tai näytä juurikaan tuntevan muunlaisia tunteita kuin ajoittaista ahdistusta. Tällaisessa tilanteessa fokuksen olisi voinut kääntää Kateen ja Williamiin ja siihen, miten haastavaa on huolehtia toisesta ihmisestä ja millainen sairaus autismi oikeasti onkaan. Tästäkin nähdään väläys filmin jossain vaiheessa, mutta sitten yhtäkkiä keskitytään taas Tomiin, joka ei valitettavasti tarjoa kauheasti nähtävää istuessaan hiljaa asuntoauton perukoilla.
Perhe- ja sisarussuhteiden syvällisempi avaaminen olisi tuonut elokuvaan toivottua syvyyttä. Tällaisenaan siitä olisi pitänyt karsia ainakin puolet ja nojata yksinomaan sen päähenkilön sympaattisuuteen. Sellaisena tarina olisi pitänyt koko kestonsa. (TL)
La maison de la radio (2013)
Nicolas Philibert (Nytpä tahdon olla mä, The Land of the Deaf) vie tällä erää kameransa ranskalaisen radioyhtiö Radio Francen tiloihin. La maison de la radio on eräänlainen vuorokausifilmi (vaikkakin se on tietysti kuvattu useamman päivän aikana) seuraten radio-ohjelmien tekoa aamun ensimmäisistä uutislähetyksistä puheohjelmien kautta illan omituisempiin fiilistelyihin. Välissä kuullaan kokonaisuudessaan erilaisia musiikkiesityksiä, jotka on taltioitu radiota varten tai joita radioesiintyjät harjoittelevat tulevaan suoraan lähetykseen. Vieraina ohjelmissa käy niin Umberto Econ kuin Jean-Claude Carrièren kaltaisia ajattelijoita.
La maison de la radio ei oikeastaan tarjoa mitään uutta journalistille – muille se voi olla hauska kurkistus ison työpaikan kuhinaan, vaikka tosiasiassa elokuva ei paljasta mitään sellaista mikä tulisi jotenkin täytenä yllätyksenä ajattelevalle aikuiselle. Juontajat joutuvat harjoittelemaan sanavalintojaan! Kuunnelmien näyttelijöiden repliikkejä otetaan uudestaan ja uudestaan kerta kerran jälkeen! Oh hoh. Vaikeaa on myös kuvitella ketään, joka haluaisi katsoa elokuvan useaan otteeseen. Ensimmäisellä kerralla kaikki tulee harvinaisen selväksi.
Turhan usein Philibert tekee dokumentista komedian ja siloittelee työn todellisia, vakavampia aspekteja, osittain koska elokuva haluaa näyttää vähän jokaisen ohjelman teosta pienen palasen. Dokumentin ilmiasua olisi rikastuttanut, jos oltaisiin myös näytetty kuinka monta turhauttavaa tuntia todella voi mennä taustatietojen etsimiseen, vaikka olisi kuinka ammattilainen; millainen käsikirjoittaminen ja valmistautuminen tarvitaan pieneenkin ohjelmaan. Philibert keskittyy kämmäyksiin, ääni-ilmaisun hiomisen ajoittaiseen absurdiuteen ja eksentrisiin persooniin. Ja toimiihan se kai näinkin. La maison de la radio oli festaritarjonnan seassa hauska ja mukava välipala isompien ja vakavampien töiden välissä, mutta ei yhtään mitään sen enempää. (ML)
The Crash Reel (2013)
The Crash Reel väittää itse kertovansa yhdysvaltalaisen ex-lumilautailija Kevin Pearcen tarinan, mutta tarinan edetessä ja vuosien kuluessa elokuva joutuu muuntautumaan yhä uudestaan erilaiseksi kertoessaan loppujen lopuksi lukuisista eri hahmoista ja heidän kohtaloistaan. Kevin on keskiössä, mutta loppujen lopuksi dokumentti kertoo paljon monisyisemmän ja universaalimman tarinan.
Kevin Pearce ja Shaun White ovat yhdysvaltalaisia lumilautailijoita ja kaveruksia, jotka yhdessä dominoivat lähes koko lajia. Yleensä Shaun voittaa ja Kevin tulee toiseksi. Yhtäkkiä kelkka kääntyy, ja Kevin pääsee voiton makuun Shaunin jäädessä vähemmälle huomiolle. Vaikka Shaun muuta dokumentissa yrittääkin väittää niin on selvää, että tämä kaihertaa häntä ja kaverusten välinen kilpailu kiristyy ja muuttuu totisemmaksi, mikä syö väistämättä myös heidän sosiaalista suhdettaan. Vuoden 2009 viimeisenä päivänä, reilua kuukautta ennen Vancouverin olympialaisia Pearce loukkaantuu harjoituksissa pahasti ja saa aivovamman, joka tulee vaikuttamaan häneen koko loppuelämänsä ajan.
Pearce selviää onnettomuudestaan juuri ja juuri ja joutuu sen seurauksena käymään läpi pitkän ja raskaan kuntoutuksen päästäkseen takaisin jaloilleen. Kun hän alkaa hiljalleen kuntoutua alkaa hänen tehdä mieli myös takaisin rinteeseen. Hän yrittää sitä aluksi lähes väkisin eikä hyväksy sitä, että ei välttämättä laskisi enää koskaan. Suurin osa dokumentista kuvaakin Kevinin taistelua psyykeensä kanssa hänen yrittäessään oppia ymmärtämään, että tuo epäonnistunut temppu seuraa häntä aina ja kaikkialle. Kevin käy juttelemassa mm. neurologien ja muiden aivovamman saaneiden ihmisten kanssa ja alkaa hiljalleen ymmärtää, että toisen loukkaantumisen riskiä ei kannata ottaa vaikka sitä kuinka haluaisi. Mielenkiintoisen lisän tähän taisteluun tuo Kevinin perhe, joka on tiiviisti mukana koko dokumentin ajan. Etenkin Kevinin downin syndrooman kanssa elävä veli David Pearce huolehtii veljensä tulevaisuudesta ja ilmaiseekin itseään ja tunteitaan asian suhteen avoimesti ja koskettavasti.
On suoranainen ihme, että 100-minuuttinen dokumentti kykenee pitämään sisällään näin paljon kuitenkin järkevästi jäsenneltyä materiaalia etenkin kun se käyttää ensimmäisen varttinsa musiikkitelevision omaiseen kuva- ja musiikkitykitykseen, joka onkin ehdottomasti yksi elokuvan heikoimmista osa-alueista. Noin varttitunnin intron jälkeen intro aloitetaan alusta, mutta paljon hitaammin ja kuullen mitä kaiken takaa oikeasti löytyy. Lumilautakulttuuria ja sen hyvin rentoa ja kaverillista meininkiä olisi voinut kuvata paljon seesteisemminkin ilman, että se olisi syönyt dokumentin uskottavuutta tai kuvaamansa lajin extreme-statusta. Musiikki soi muutoinkin hyvin paljon koko dokumentin aikana, mikä häiritsee välillä todella rajusti esimerkiksi ihmisten puheen kuulemista. Ajoittain tekninen toteutus etenkin audion kannalta onkin todella kammottavaa kuunneltavaa, mikä vaikuttaakin hetkittäin todella rajusti tarinassa ja tunnelmassa mukana pysymiseen.
Elokuvan oli ensin tarkoitus kuvata Pearcen ja Whiten välistä kilpailua ja heidän matkaansa kohti Vancouverin olympialaisia. Kun toinen päähenkilöistä saa yhtäkkiä aivovamman, muuttuu dokumentin luonne väistämättä. Vaikka White ei käytännössä uransa tai koko dokumentin aikana tee mitään suoranaista väärää saa hänestä väistämättä kusipäisen kuvan. Se on sääli, sillä eihän mies käytännössä muuta tee kuin on vain alansa ammattilainen ja dokumentin kannalta katsottuna onnekas kun hän tuntuu välttyvän vakavimmilta loukkaantumisilta. Tämä korostuu mitä pidemmälle dokumentti etenee ja ilmi tulee yhä uusia vakavasti loukkaantuneita laskijoita. Päällimmäisenä mieleen jää elokuvaa varten haastateltu laskija Sarah Burke, joka kuoli vuoden 2012 alussa. Burke tunnettiin myös siitä miten aktiivisesti hän puhui superpipen puolesta ja halusi olla tekemässä siitä olympialajia. Laji on nyt mukana Sotšin talviolympialaisissa.
Burken tarina on dokumentin laajempaa sanomaa tarkasteltaessa yksi sen tärkeimmistä lukuisten sivutarinoiden joukossa. Burken kuoleman selvitessä Kevinille alkaa hiljalleen hahmottua lajin todelliset vaarat ja se, miten onnekas hän oikeasti onkaan kun säilyi hengissä omasta tärskystään. Kevinin henkinen taistelu vammansa kanssa on dokumentin suurin ja tärkein tarina, sillä se on sovellettavissa aivan jokaisen ihmisen elämään ilman extreme-urheilua tai aivovammojakin. Kevinin kautta elokuva opettaa kuinka toivosta ei kannata koskaan luopua, mutta silti ajoittain tulee kohdata myös realiteetit. Vaikka Kevinkään ei tule enää koskaan laskemaan ja toteuttamaan intohimoaan half-pipessä niin siitä huolimatta hänkin on löytänyt uuden suunnan elämälleen eikä ole millään muotoa onneton elämässään.
Ihminen on sopeutuva ja vahva eläin, jolle on suotu hieno kyky uuden oppimiseen, hyväksymiseen ja ymmärtämiseen, ainakin lopulta ja ajan kanssa. (TL)
– – – – –