Tunnetaan myös nimillä: Indagine su un cittadino al di sopra di ogni sospetto; Investigation of a Citizen Above Suspicion
Maa: Italia
Genre: Rikos, satiiri, poliittinen elokuva
Ohjaus: Elio Petri
Käsikirjoitus: Elio Petri, Ugo Pirro
Kuvaus: Luigi Kuveiller
Leikkaus: Ruggero Mastroianni
Sävellys: Ennio Morricone
Näyttelijät: Gian Maria Volonté, Florinda Bolkan, Gianni Santuccio, Orazio Orlando, Sergio Tramonti, Arturo Dominici, Aldo Rendine, Massimo Foschi
Elio Petrin Epäilyksen yläpuolella (joka tunnettaneen Suomessakin paremmin englantilaisella nimellään Investigation of a Citizen Above Suspicion) on yksi niistä omituisista elokuvahistoriallisista tapauksista, jotka ovat ilmestyttyään saaneet valtaisasti suitsutusta osakseen ja vähintäänkin mairittelevat katsojaluvut niin kotimaassaan kuin muualla, mutta joita aika ei ole nostanut muiden maailman, saati edes italialaisen elokuvan klassikoiden joukkoon siinä missä aikalaisista esimerkiksi Michelangelo Antonionin, Luchino Viscontin ja Federico Fellinin töitä.
Syitä voi itse kukin arvailla, mutta elokuvan nähtyään niistä tulee aika selkeitä. Ensinnäkin tämä pieni klassikko on julkaistu aikana, jolloin avoimesti punainen politiikka on tehnyt lopullisesti tuloaan kansainväliseen elokuvaan. Jean-Luc Godard alkoi tehdä yleisönvieraannuttajaelokuviaan ja Bernardo Bertoluccin kaltaiset ohjaajat alkoivat saada jalansijaa. Epäilyksen yläpuolella on ollut tällaisen elokuvan eturintamassa. On jokseenkin häkellyttävää, että näin avoimesti ideologialtaan sosialistinen elokuva on voinut voittaa Cannesin palkintojen lisäksi myös parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin, mutta vuosikin on ollut otollinen: 1970, hieman sen jälkeen siis, kun Hollywoodin elokuvateollisuuden tulvaportit avautuivat ja jopa siellä otettiin elokuvanteossa sellaisia taiteellisia riskejä, joiden tasolle ei ole vastaavalla rahanpyörittelytasolla päästy oikeastaan vieläkään.
Varjopuoli tälle on sitten tietysti ollut se, että aikansa ilmiöitä käsitellyt elokuva näyttäytyy erityisesti Italian lähihistoriaa tuntemattomille katsojille aiheeltaan suurpiirteisenä ja outona ja sen käsittelytapa raskaana. Myös sen taustalla vaikuttanut kommunistinen ideologia on sittemmin tullut ajatuksiltaan niin akateemiseksi, että edes taiteilijat ja opiskelijat (aatteen näkyvimmät puolestapuhujat Etelä-Euroopassa noina aikoina) eivät enää halua olla sen kanssa liiemmin tekemisissä, huolimatta aatteen pienimuotoisesta paluusta ja pienestä flirttailusta valtavirran kanssa, kiitos alati ympyrää kiertävien finanssikriisien.
Yllättävää (ja todennäköinen syy elokuvan suureen suosioon aikanaan) onkin, että Epäilyksen yläpuolella on lähestymistavaltaan (sala)poliisielokuva, mutta asetelmaltaan ympäri käännettynä. Viihteellinen lähtökohta on varmasti tehnyt elokuvastakin helpommin lähestyttävän ihmisille, jotka ovat voineet vieroksua Bertoluccin tai Antonionin kaltaisia elokuvantekijöitä, vaikkei mistään giallosta tai poliziottescosta kyse olekaan. Tiedämme murhaajan ja uhrin heti ensimmäisestä kohtauksesta lähtien. Tappaja on murhaosastolta politiikkaosastolle nostettu nuori poliisilupaus (Gian-Maria Volonté), jota kutsutaan vain kunnioittavasti nimellä Il Dottore, ja uhri on hänen tyttöystävänsä Augusta Terzi (jota esittää mainiosti valitettavan epäkiitollisessa roolissa brasilialainen Florinda Bolkan).
Jutun juju on, että poliisintyössään vallankäyttöön ja sen luovaan soveltamiseen tottunut tohtorimme haluaa katsoa kuinka pitkälle voi lain väärinkäytössä mennä jäämättä kiinni. Hän jättää tahallaan rikospaikalle sadoittain sormenjälkiä ja verisen kengänjäljen. Hän ei peittele entisiltä kollegoiltaan murhaosastolla lainkaan, että nainen oli hänen rakastajansa ja iloisesti myöntää käyttäneensä samanlaista solmiota, jonka kuituja löytyy murhatun kynsien alta. Hän soittaa itse puhelun poliisille tapahtuneesta murhasta, joskin anonyyminä. Hän jopa vihjaa suoraan, että muiden poliisien kannattaisi ottaa selvää hänen mahdollisesta syyllisyydestään.
Elokuvan piikki on se, että kaikki tapahtumaa tutkivat poliisit sutjakasti väistävät sen mahdollisuuden, että korkea-arvoinen kollega voisi noin röyhkeästi käyttää valtaansa, saati olla syyllinen. Yhden mädän omenan paljastaminen vie kansan uskon muistakin, joten syntipukkeja on löydettävä mahdollisimman nopeasti, vaikka kaikki todisteet puhuisivat sitä vastaan. Elokuva ei koskaan tee täysin selväksi ovatko muut poliisit vain surrealistisen toistaitoisia vai yrittävätkö he tietoisesti kaikin tavoin peitellä tietävänsä mitään rikoksen todellisesta luonteesta. Niinpä huomio kiinnitetään lähes puoliväkisin anarkistisiin ja marxilaisiin nuoriin, jotka kapinoivat ja riehuvat ympäri kaupunkia.
Henkisesti Epäilyksen yläpuolella muistuttaa erästä erinomaisimmista ja ylenkatsotuimmista viime vuosien elokuvista eli Paolo Sorrentinon Il Divoa (2008). Kumpikin elokuva pohjaa todellisuuteen, vaikkakin Epäilyksen yläpuolella ei käsittele nimeltä ketään tiettyjä henkilöitä. Kummassakin elokuvassa omasta erinomaisuudestaan vakuuttuneet johtajahahmot hyväksikäyttävät yhteiskuntajärjestystä minkä ehtivät. Italian entinen pääministeri Giulio Andreotti kuvataan Il Divon mustassa satiirissa maailman ilmeettömimpänä Frankensteinin hirviön vastineena – absurdina ohjaajana mielettömässä näytelmässä. Motiivit Andreottin ja tohtorin välillä ovat erilaiset, mutta toimintatavoissa on paljon samaa.
Kummassakin elokuvassa tummiin sonnustautuneiden pukumiesten laumat ravaavat ryppäissä ja peräkanaa arvokkaina ympäri vallan käytäviä varmana omasta asemastaan. Näkymä on oudolla tavalla huvittava ja jopa mystinen: Katsojalle välittyy syvästi vaikutelma siitä, että tässä on joukko, joka on kontrollissa vain siksi, että se niin sataprosenttisesti ja täysillä luulee olevansa kontrollissa. Ei tule yllätyksenä, että filmeistä vanhempi päättyy lainaukseen Franz Kafkalta.
Huomion arvoinen on myös Gian-Maria Volontén roolityö. On mielenkiintoista miten Volonté, joka useimmille lienee tuttu Sergio Leonen dollaritrilogian kahdesta ensimmäisestä osasta, loi suurimman osan urastaan kotimaassaan vahvasti poliittisen elokuvan piirissä, tehden esimerkiksi viisi elokuvaa Petrin kanssa, jonkinlaisena outona huipentumana uskonnon ja maallisuuden välistä suhdetta tarkasteleva surrealistinen murhamysteeri Todo modo. Volonté paahtaa aivan hillittömällä draivilla lävitse koko elokuvan. Mies kiljuu enemmän kuin Al Pacino ja äänenkäyttö on puolikuuron savolaisen karjakon tasolla. On täysin makuasia pitääkö Volontén suorituksesta vai ei. Olen itse kahden vaiheilla, mutta sitä ei voi kiistää, etteikö roolissa olisi energiaa. Useimmat elokuvan nähneet rakastavat sitä juuri tästä syystä ja jopa pitävät Volontén esiintymistä yhtenä elokuvahistorian hienoimmista näyttelijäntöistä.
Omasta mielestäni se on vahvan elokuvan heikoin lenkki. Se iskee kuin kermakakku vasten pläsiä, tarkoituksenaan ilmiselvästi peittää se, että elokuva on jossain määrin raskas ja vaatii katsojalta paljon. Volontén roolityön tarkoitus on nostaa katsojan mielenkiintoa silloin, kun juttu alkaa mennä liian monimutkaiseksi tai jos aikansa italialaiselle elokuvalle tyypillinen, tietoisesti lattea värienkäyttö kameratyössä ei kolahda.
Huolimatta Elio Petrin kommunistisesta taustasta, hänen elokuvansa ei keskity oman ideologian ylistykseen, vaan vallitsevan järjestelmän kritiikkiin. Se vähä mikä vasemmistolaisten toiminnasta näytetään ja kerrotaan, kerrotaan ympäriinsä maalattujen graffitien ja muiden töhryjen levittämisen ja nuorison mellakoinnin kaltaisina toimintoina. Petriä kiinnostaa enemmän laillisen järjestyksen ylläpidon absurdius kuin mellakoinnin seuraukset, ovat ne sitten positiivisia tai negatiivisia. Kiehtovassa kohtauksessa poliisit käyvät lävitse tilastoja eri poliittisten hahmojen nimien määristä graffiteissa ympäri kaupunkia (”Stalin on kokenut romahduksen sitten 50-luvun.”). On kuin poliisiherrat olisivat näistä luvuista oudon lumoutuneita. Sitä vastoin on mielenkiintoista kuinka Petrin ja Ugo Pirron käsikirjoitus pitää korruptoitunutta päähenkilöä hyvin kiehtovana; arvon tohtori kuvataan hyvin limaisella tavalla karismaattisemmaksi ja mielenkiintoisemmaksi kuin yksikään hänen vastapooleistaan.
Mustavalkoisesta absurdiudestaan huolimatta elokuva perustuu vankasti todellisuuteen. Sen filmaamisen ja julkaisun välisenä aikana Italiassa räjähti useita ihmisiä tappanut autopommi, jonka seurauksena lukuisia vasemmistolaisaktiiveja pidätettiin ja yksi heistä kuoli pudottuaan kovin mystisesti poliisiaseman neljännestä kerroksesta – tapaus josta sittemmin esimerkiksi Dario Fo teki yhden tunnetuimmista näytelmistään The Accidental Death of an Anarchist ja joka johti myöhemmin anarkistien tekemään poliisimiehen murhaan. Myöhemmin sitten selvisi, ettei anarkistien osuudesta ollut pitävää näyttöä suuntaa tai toiseen – todennäköisempänä tekijänä pidetään tätä nykyä äärioikeistolaista Ordino Nuevo -järjestöä, mutta tapaus ei ole koskaan ratkennut täysin.
Neljäs ja nähdäkseni olennaisimmin elokuvan sisällön ytimessä oleva syy on se, että poliittisesta sisällöstään huolimatta sen päähenkilön motiivi ei ole selittämätön tai lainkaan puhtaasti poliittinen. Vaikka tohtori on sadismista kiihottuva murhaaja, hän ei halua syyttömien kärsivän puolestaan ja vapauttaa syytteistä niin anarkistit kuin uhrin aviomiehen. Hän ei ole puhtaasti valtatripistä nauttiva psykopaatti, joka haluaa pilkata muita poliiseja heidän tehottomuutensa tähden, vaan henkilö, joka haluaa tulla epätoivoisesti tuomituksi voidakseen eksistentialistisessa ahdingossaan kiinnittyä maailmassa edes johonkin.
Toisin sanoen hän haluaa uskoa, että ideologia, jonka palveluksessa hän on työskennellyt, on kykeneväinen rankaisemaan myös häntä, todisteiden ollessa ilmiselviä. Vain silloin hänen ajatuksensa yksilönvapauden minimoinnista ja valtion kontrollista ovat vedenpitäviä ja hänen ideologiansa on voittanut. Niin ei kuitenkaan käy, erityisesti koska nuori marxilainen, joka on ainoa, joka tietää tohtorimme olevan murhaaja, kieltäytyy paljastamasta asiaa poliiseille, ja niin tohtorin ahdistus syvenee. Mielenkiintoista on, että elokuvan käsikirjoittaneen Petrin omat henkilökohtaiset dilemmat olivat hyvin samantyyppisiä eksistenssikriisissä vellovia ajatuksia. Tämä kompleksisuus ja edelleen ajankohtainen käsitys yhteiskuntajärjestelmien täydestä kontrollin puutteesta tekee Epäilyksen yläpuolella -elokuvasta olennaisen osan poliittisen elokuvan historiaa.
