The Doom Generation – Tuomion sukupolvi (1995)

The Doom Generation - Tuomion sukupolvi on Gregg Arakin ensimmäinen heteroelokuva, ainakin näin alkutekstit asian ilmaisevat. Se on myös toinen osa ohjaajan teiniapokalypsitrilogiasta. Ilmapiirinsä puolesta se tuntuukin enemmän maailmanlopulta kuin sarjan ensimmäinen osa. Siinä missä Totally F***ed Up ei mielestäni ottanut kaikkea irti teemoistaan, pistää tämä tuomion sukupolvi satasen mittariin ja vierittää katsojansa kiehtovalle matkalle ohjaajan tajunnanvirtaan.

The Doom Generation – Tuomion sukupolvi (1995)2016-03-02T14:21:19+02:00

The Man from London (2007)

The Man from London oli Béla Tarrille paluu film noiriin, jota oltiin käsitelty puolitoista vuosikymmentä aiemmin elokuvassa Tarrin tyylillisesti ankarimmassa elokuvassa Damnation. Elokuvan tekoa varjostivat monet seikat. Ilmestyttyään elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton. Sitä kuvailtiin toisinaan jopa ohjaajan työryhmän tylsimmäksi teokseksi, jossa minimalistinen ja hidas tyyli oltiin viety jo äärimmilleen. Esteettisesti moitteita sai myös elokuvan dubbaustyöskentely. Suurin osa näyttelijöistä on unkarilaisia, mutta elokuvassa kuullut kielet ovat ranskaa ja englantia. Tekoa jarrutti vielä tuottaja Humbert Balsanin itsemurha, joka jäädytti rahavarat rahoittajien vetäytyessä paniikkinappulaa hakaten projektista pois ja joka oli tuhota koko elokuvan. Filmi on omistettu Balsanin muistolle.

The Man from London (2007)2016-03-02T14:20:47+02:00

Kaikella rakkaudella (2013)

Aki Kaurismäki on luonnehtinut Matti Ijästä Suomen suomalaisimmaksi ohjaajaksi. Kaikella rakkaudella on Ijäksen ensimmäinen valkokangaselokuva reiluun kymmeneen vuoteen, mikä sisältönsä ja visuaalisen ilmeensä suhteen palauttaakin miehen takaisin kotimaisen elokuvan kärkipäähän, sillä ohjaajalle tunnusomaisimmat piirteet ovat edelleen hyvin vahvasti läsnä. Moitittavaakin kuitenkin löytyy.

Kaikella rakkaudella (2013)2016-02-28T01:53:14+02:00

Dracula 3D (2012)

Sanon seuraavan siksi, jos satutte ihmettelemään, että mitä se toimittaja mussuttaa. Toisin kuin kauhuelokuviin erikoistunut toimittaja Mononen, en voi sanoa ymmärtäväni kauhuelokuvan lajia. Hän, kuten moni muu kauhun rakastaja, jos olen oikein ymmärtänyt, katsoo sitä tavallaan kuten pitää, genren itsensä kautta, kohdellen sitä ymmärtäväisesti, jopa hellästi, ottaen ilon irti yksityiskohdista, pienistä variaatioista. Kauhuelokuva on hänelle se rakkaus mitä tunnemme nähdessämme vanhan koiramme juoksevan meitä pihatiellä vastaan: eipä se yllätyksiä tarjoa kuin harvoin, mutta miksi niitä pitäisi saadakaan? Tämä ei toisaalta tarkoita sitä, etteikö kauhufani voisi nauttia yllätyksistä – ne eivät vain ole välttämättömyys, jos paketti toimii.

Dracula 3D (2012)2016-03-02T14:20:01+02:00

Dark Skies (2013)

Varmasti suurin haaste jokaiselle kauhuelokuvan katsomista harkitsevalle on aina oma kykenevyys hyväksyä ruudulle vyöryvät tapahtumat jonkinlaisena loogisena jatkumona. Kauhu yrittää usein tavoittaa katsojiaan arkisilla ja samastuttavilla hahmoilla, joiden hyvin todellisuutta vastaava arki muuttuu joko veriseksi selviytymiskamppailuksi tai demonien pakoiluksi. Tällaista ei tietenkään tapahdu todellisuudessa ainakaan hirveän suurella todennäköisyydellä, jolloin peliin tuleekin katsojan kyky lykätä omaa epäuskoaan - Suspension of disbelief, kuten jenkit sanoisivat. Tämä on tarpeellista myös siksi, että suurin osa kauhuelokuvista (usein ne huonommat) rakentuvat sen ympärille, että hahmot menevät tapahtumien luokse. Oli se sitten kaapin pohjalla lymyilevä hirviö tai kellarista kurkistava haamu, hahmoilla on tapana lähestyä näitä tilanteita aina varmasti mutta äärimmäisen hitaasti. Kukaan täysijärkinen ei tekisi tätä, mutta jos haluaa nauttia edes joistain haamukauhuelokuvista, taito asian hyväksymiseen on tarpeellinen. Olen mielestäni erittäin harjaantunut tämän taidon saralla, ja pystyn usein hyväksymään mitä hölmöimmät juonenkäänteet ja ennen kaikkea yllämainitut tutkimusretket sopimattomiin paikkoihin ilomielin, odottaen innolla niiden lopussa olevaa säikäytystä. Joskus kuitenkin eteeni tulee elokuva, jolloin tämä on yksinkertaisesti mahdotonta. Dark Skies on juuri sellainen elokuva.

Dark Skies (2013)2022-10-10T09:43:13+03:00

The Great Gatsby – Kultahattu (2013)

Olen kuluttanut viime päivinä paljon vapaa-aikaa kännykkäni ääressä. Ruudulla on pyörinyt Kairosoftin kehittämä yksinkertainen videopeli nimeltä Game Dev Story. Pelin ideana on nostaa pelistudio vasta-alkajasta huippuluokkaan päättämällä mitä pelejä tiimi tekee. Pelejä tehdessä voi määrätä tiimin jäsenille vastuualueita tai palkata ulkopuolisia spesialisteja samoihin tehtäviin. Miten kännykkäpelailuni liittyy Baz Luhrmannin filmatisointiin The Great Gatsby - Kultahatusta? Kultahattu muistuttaa minua elokuvasta, joka voisi syntyä jonkinlaista Film Studio Talea pelatessa, jos kaikki tekijät palkattaisiin ydintiimin ulkopuolelta. Ohjaajana on vanha kunnon Baz näyttävine kuvastoineen, yhtenä tuottajista ja soundtrackillakin kuultavana on itse Jay-Z. Gatsbya itseään näyttelee Leonardo DiCaprio. Pukujen suunnittelussa on ollut mukana Armanin edustajia. Lavastajana on moninkertainen Oscar-voittaja Catherine Martin. Jos näille ihmisille asettaisi Game Dev Storyn tapaan pistearvoja jokaisen ammattitaidon kohdalle, tulisi yhteenlaskettu pistesaldo kolkuttelemaan taivaan portteja. Vaan kuten surullisenkuuluisalle Lard Games Companylleni usein on käynyt, kymmenet yksittäiset alansa mestarit eivät välttämättä takaa toimivaa lopputulosta.

The Great Gatsby – Kultahattu (2013)2022-10-10T09:43:26+03:00

Sala-ampuja (1952)

On suunnattoman ilahduttavaa nähdä yli 60 vuotta vanha elokuva, jonka traagiset tapahtumat ovat niin yksi yhteen tämän päivän tragedioiden kanssa, että se tuudittaa katsojan vaivaannuttavaan turvallisuuden tunteeseen. Ihmiset eivät ole nykypäivänä sen pahempia kuin ennenkään, vaikka tiedotusvälineiden kautta saattaa saada sellaisen kuvan ja tätä käsitystä tuputetaan jatkuvasti. Edward Dmytrykin Sala-ampuja kiemurtelee hitaasti, mutta varmasti katsojan ihon alle, vaikka muutamat esimerkit 50-lukulaisesta poliisityöstä joukkokuulusteluineen ovat tahattoman koomisia. Parhaimmillaan Sala-ampuja tuo mieleen Suomeakin vavahduttaneet surmatyöt, joissa murhaajan motiivina oli vain purkaa pahaa oloaan ja päästä tekonsa seurauksena laitoshoitoon.

Sala-ampuja (1952)2016-03-02T14:19:23+02:00
Go to Top