Tunnetaan myös nimellä: The Great Gatsby
Maa: Australia, Yhdysvallat
Genre: Romantiikka
Ohjaus: Baz Luhrmann
Käsikirjoitus: Baz Luhrmann, Craig Pearce, Francis Fitzgerald
Kuvaus: Simon Duggan, Matt Villa
Leikkaus: Jason Ballantine, Jonathan Redmond
Sävellys: Craig Armstrong
Näyttelijät: Tobey Maguire, Leonardo DiCaprio, Carey Mulligan, Joel Edgerton, Isla Fisher
Olen kuluttanut viime päivinä paljon vapaa-aikaa kännykkäni ääressä. Ruudulla on pyörinyt Kairosoftin kehittämä yksinkertainen videopeli nimeltä Game Dev Story. Pelin ideana on nostaa pelistudio vasta-alkajasta huippuluokkaan päättämällä mitä pelejä tiimi tekee. Pelejä tehdessä voi määrätä tiimin jäsenille vastuualueita tai palkata ulkopuolisia spesialisteja samoihin tehtäviin. Miten kännykkäpelailuni liittyy Baz Luhrmannin filmatisointiin The Great Gatsby – Kultahatusta? Kultahattu muistuttaa minua elokuvasta, joka voisi syntyä jonkinlaista Film Studio Talea pelatessa, jos kaikki tekijät palkattaisiin ydintiimin ulkopuolelta. Ohjaajana on vanha kunnon Baz näyttävine kuvastoineen, yhtenä tuottajista ja soundtrackillakin kuultavana on itse Jay-Z. Gatsbya itseään näyttelee Leonardo DiCaprio. Pukujen suunnittelussa on ollut mukana Armanin edustajia. Lavastajana on moninkertainen Oscar-voittaja Catherine Martin. Jos näille ihmisille asettaisi Game Dev Storyn tapaan pistearvoja jokaisen ammattitaidon kohdalle, tulisi yhteenlaskettu pistesaldo kolkuttelemaan taivaan portteja. Vaan kuten surullisenkuuluisalle Lard Games Companylleni usein on käynyt, kymmenet yksittäiset alansa mestarit eivät välttämättä takaa toimivaa lopputulosta.
Luhrmann onnistuu kuitenkin tavoitteessaan odotettua paremmin. Heti alusta käy selväksi elokuvan suurin ja muistaakseni ainoa merkittävä lisä kirjan tarinaan — Tobey Maguiren, jonka naama muistuttaa eniten vasaralla hakattua keilapalloa Hollywoodissa, esittämä Nick Carraway kirjoittaa alkoholismista toipuessaan parantolassa kirjaansa naapurinsa Jay Gatsbyn tapaamisesta. Elokuva alkaa ja päättyy kyseisestä paikasta, jossa Maguire lukee monotonisella äänellä kirjoittamaansa tekstiä, joka on siis suoraan F. Scott Fitzgeraldin klassikosta, johon elokuva perustuu. The Great Gatsbyssä lienee melkein yhtä paljon narraatiota kuin Baz-sedän Moulin Rougessa oli leikkauksia, mutta se häiritsee vähemmän kuin voisi luulla, koska teksti on otettu täysin alkuperäisteoksesta, jonka paras puoli on juuri sen moninainen ja hienostunut ilmaisu. Valitettavasti tämä toteutustapa huokuu aivan uskomatonta laiskuutta ja mielikuvituksettomuutta, mutta se on samalla ainoa tapa miten kirjan klassikoksi nostanut tekstin laatu voidaan tuoda oikeasti elokuvaversioon mukaan ilman avantgardeksi menevää taiteilua, johon en usko Luhrmannin ja kumppaneiden taipuvan millään ilveellä. Mielenkiintoisesti myös suuri osa dialogista on suoraan kopioitu, joka toimii vain toisinaan. Gatsbyn “Old sport” -sanonta käy näin tiuhaan puhuttuna välillä ylilyöväksi, kun taas kirjassa yhdessä keskustelussa oli yleensä se useampi kappale tapahtumien kuvailua välissä. Vastaavanlaisia pieniä vikoja tulee ilmaan usein, etenkin kun tarina kehyskertomusta lukuun ottamatta on suoraan otettu kirjasta sellaisenaan Coen-veljesten No Country for Old Menin hengessä.
Tässä vaiheessa suurimmaksi ongelmaksi koituu se, että mielestäni Kultahatussa ei varsinaisesti ole erityisen vahvaa tarinaa. Kuten olen jo todennut, sen viehätys perustuu tekstin virtuoosimaiseen laatuun, ei niinkään hahmoihin tai heidän tekoihinsa. Onneksi The Great Gatsbyssa ei kuitenkaan ole havaittavissa turhaa pitkittämistä, vaan yksinkertainen tarina mystisen Gatsbyn rakkaudenkaipuusta naapurinsa avulla. Baz täyttää melko letkeää yli kahden tunnin kestoa tekemällä Gatsbyn kotona tapahtuvista bileistä juuri niin elämää suurempia spektaakkeleita kuin voisi odottaa, mutta hän silti osoittaa ihailtavan hillittyä otetta esimerkiksi koreografioitujen tanssinumeroiden suhteen — niitä kun on oikeastaan vain yksi. Hän ei myöskään kuluta liikaa aikaa yleisen juhlatunnelman esittämiseen, vaan suurimmaksi osaksi seurataan Nickin tai hänen ystäviensä keskusteluja. Suurin pelkoni ennen elokuvan näkemistä oli juuri se, onko Luhrmann osannut pitää itsensä kurissa vai ei, joten vastaus oli positiivinen yllätys. Pahin ylilyönti lienee DiCaprion Gatsbyn ensiesittäytyminen. Kirjassa hän keskustelee Nickin ja tämän ystävän kanssa satunnaisesti juhlissa pitkäänkin, mutta elokuvassa Nick törmää mieheen ja emme näe hänen kasvojaan ennen kuin taustalla soiva jazz sekä ilotulitus saavuttavat huipennuksensa, jolloin DiCaprion upea hymy täyttää ruudun taka-alalla räjähtelevien rakettien ja soivien fanfaareiden saattelemana. Näky on niin surkuhupaisa yritys saada aikaiseksi elämää suurempi paljastus, että heikompaa hirvittää.
Onneksi Leonardoa itseään ei voi ylilyönneistä suoranaisesti syyttää. Mies esittää Gatsbya juuri kuten kirja hänet kuvailee. Äärimmäisen ystävällinen ja kaikista aidosti kiinnostunut jokaisen naisen unelma on jo lähtökohtaisesti DiCaprion yleisessä luonteessa läsnä, joten hymyn hiominen kirjassa kuvailtuun täydellisyyteen ei varmasti tuottanut hirveästi tuskaa. Tämä lienee myös ensimmäinen elokuva, jossa herran esittämä auktoriteettihahmo ei tunnu ylä-asteikäiseltä hurmurilta, joka on tungettu kolme kokoa liian suureen smokkiin, vaan Leo-leijonamme on aikuistunut roppakaupalla sitten viime näkemän ja hänestä on kasvanut varsinainen etelän herrasmies. Rooli tuli vähän ikävään ajankohtaan DiCaprion uralla, koska taustalta pilkistää välillä ainakin minun silmissäni rasistisen orjapiiskuri Calvin Candien rooli Quentin Tarantinon Django Unchainedissa. Maailman mukavimman miehen näkeminen väkivaltaisena sekopäänä ei tee roolille oikeutta, mutta ongelma poistunee parahiksi elokuvan saapuessa kotiformaatteihin.
Elokuvan suurin tyylillinen ongelma löytyy jostain ihan muualta, kuin näyttelysuorituksista, sillä jostain syystä kengurupoika Baz on päättänyt laittaa musiikiksi modernia rapia. Saamme siis nauttia jazz-bileiden taustamusiikkina tuottaja Jay-Z:n rahaongelmista, will.i.amin tarpeesta sanoa Bang Bang sekä Fergien mielipiteistä juhlimisen tappavuudesta. Bazille ei kuitenkaan riittänyt vain kappaleiden soittaminen elokuvamaailman ulkopuolella, kuten musiikkia yleensä elokuvissa käytetään, ehei. 20-luvulle sijoittuvissa juhlakohtauksissa artistit nimenomaan soittavat Beyoncén biisejä, ja ihmiset tanssivat niitä kuunnellessaan foxtrotia. Olit niin lähellä, herra Luhrmann, vain ampuaksesi itseäsi niin rumasti jalkaan tällä soundtrackilla! Tämä voisi ehkä mennä, jos elokuvan visio 20-luvusta muuten olisi jollain tapaa revisionistinen tai fantastinen, mutta ei se varsinaisesti ole. Tobey Maguire tanssimassa rap-charlestonia tiukkojen pukujen ja trumpettien keskellä ei taida olla kenenkään unelmanäky. Unelmistahan Kultahatussa on aina ollut tarinallisesti kyse. Gatsby haluaa itselleen unelmiensa naisen, Maguire lähinnä elämän, joka ei liity muiden ihmisten perässä roikkumiseen, ja kaikki Gatsbya köyhemmät haluavat hänen paikalleen. Kuitenkin luodessaan näin övereihiin ja glamouriin taipuviin bileisiin alkupuolella painottuvan elokuvan Luhrmann on jotenkin onnistunut luomaan jotain, joka taiteilee loukkaavan ja hilpeän välimaastossa. Haluavatko ihmiset oikeasti katsoa tässä taloudellisessa ilmastossa elokuvaa, jossa miljardööri heittää kartanossaan hulppeita juhlia omaksi huvikseen?